Tag Archives: Kruger

Kruger on lekker! 4/4

Elämysrikas patikkamatka Krugerin villin luonnon helmassa päättyi jeeppiajeluun takaisin Shingwedzin leiriin, jossa pieni punainen Polo odotti meitä ja matkan jatkumista. Emme jääneet laakereille lepäämään tai sen enempiä toipumaan trailin rasituksista, vaan lähdimme saman tien kohti Letaban leiriä, jossa viettäisimme viimeiset kaksi yötä Krugerissa. Rattiin piti vaihteeksi panna Maiju, kun Mikko oli jeeppimatkalla ehtinyt kumota muutaman kaljan. Ei sillä että se täällä juuri vaikuttaisi haittaavan. Esimerkiksi oppaamme ja luonnollisesti myös kuskimme Hans ehti reilun tunnin matkalla tyhjentää iähes sikspäkin verran kaljatölkkejä janoonsa. Ajoimme Letabaan suorinta ja nopeinta mahdollista reittiä emmekä lähteneet sorateille etsiskelemään eläimiä. Pienen välpysähdyksen pidimme silti Mopanin leirissä. Se on Krugerin leireistä uusin ja vaikutti oikein kivalta. Sieltä oli hieno näkymä järvelle, jossa traililla nähtyjen hieman pohjoisempien seutujen kuivuuteen verrattuna oli valtavasti vettä ja jossa olisi varmasti ollut paljon uusia lintulajeja bongattavaksi.

Norsuperhe

Norsuperhe

Trailin leopardihavainnon jälkeen linnut alkoivat olla ainoa mahdollisuus kasvattaa nähtyjen lajien listaa (ei sillä että se olisi matkan pääasiallinen tarkoitus, mutta ihan hauskaa oheistoimintaa). Tapahtumarikkaan norsuhyökkäysillan jälkeen Kruger tuntui kaikkinensa hiljentyneen, eikä ajomatkalla nähty oikeastaan yhtään mitään. Ainoa jännitysmomentti oli löpön riittävyys tai riittämättömyys seuraavaan leiriin asti, nimittäin bensatankin varoitusvalo alkoi vilkkua heti Mopanista lähdön jälkeen. No joo ja vähän ennen perille pääsyä oli vähällä sattua myös matkan toinen norsukolari. Päästiin kuitenkin turvallisesti Letaban leirin porttien suojiin ja ajettiin suoraan leirin huoltoasemalle tankkaamaan.

Pahkasika

Tämä pahkasika ei paljon meitä säikähtänyt meitä ja senkun jatkoi ruohon mussutusta

Tankki täynnä päästiin kurvaamaan mökkimme dedikoituun parkkislottiin (täällä ei tosiaan harrasteta kovin pitkiä kävelymatkoja) ja asettumaan taloksi. Tänne kyllä kelpasikin asettua. Maiju oli onnistunut nettitutkailun perusteella varaamaan meille mökin mahdollisesti jopa koko leirin parhaalla näköalalla Letaba-joen ylle. Joki ei tällä hetkellä virrannut erityisen vuolaana mutta veti joka tapauksessa eläimiä puoleensa, ja saatoimme tarkkailla niitä suoraan terassiltamme grillailun lomassa. Leirissä liikkui myös kesyjä pikku antilooppeja, jotka yrittivät kerjätä ruokaa, mutta kovetimme itsemme niiden bambinkatseelta. Ei tosin ehkä päde näihin kyseisiin eläimiin, mutta lähtökohtaisesti täällä kyllä varoitetaan ruokkimasta villieläimiä, varsinkaan apinoita, koska jos ne tottuvat saamaan ihmisiltä ruokaa, niistä tulee vaarallisen röyhkeitä ja ne joudutaan lopulta ampumaan.

Southern Ground Hornbill

Southern Ground Hornbill on melko vähälukuinen ja niiden havainnot pitäisi ilmoittaa puistolle. Me nähtiin niitä kuitenkin kuuden linnun lauma aikaisempien kahden lisäksi.

Letabassa meillä oli yksi kokonainen päivä aikaa touhuta vielä Kruger-juttuja eli käytännössä käydä ajelemassa ympäriinsä eläimiä etsimässä. Tehtiin aamuajelu, jolla meitä viihdyttivät tiellä kävelleet kirahvit ja virtahepo, sekä ilta-ajelu, jolla nähtiin harvinainen viisijalkainen norsu. Se oli ehkä laittautunut paraatikuntoon iltaa varten…

Viisijalkainen norsu

Viisijalkainen norsu :D

Ajeluiden välissä päästiin kerrankin viettämään luppoaikaa leirissä. Vietiin auto huoltikselle pestäväksi sisältä ja ulkoa Krugerin pölystä. Sitä oli hiekkateillä ajellessa kertynyt paksu kerros. Normaalitaksa olisi henkilöauton pesulle ollut 55 randia, mutta meidän Polomme putsaamisesta pyydettiin kohtuullinen 10 randin likaisen työn lisä, johon ihan mieluusti suostuttiin ja annettiin vielä vähän ylimääräistä päälle. Auto oli nimittäin kuin uusi, ainakin taas vähäksi aikaa. Käytiin sillä välin huuhtomassa samaiset pölyt pois leirin uima-altaalla ja lisäksi ehdittiin vierailla Letaban elefanteille omistetussa museossa. Se oli ihan kiinnostava, näytteillä oli esimerkiksi Krugerin edesmenneiden kuuluisien norsujen kalloja ja syöksyhampaita, formaldehydiin säilötty järkälemäinen norsun sydän ja poikkileikkaus elefantin jalasta, joka osoitti miten norsut kävelevät puunrunkomaisten koipiensa sisällä tosiasiassa varpaillaan.

Letaban kesyhkö duiker

Letaban kesyhkö duiker (vasemmalla)

Jänniin patikkaretkikokemuksiin verrattuna pari päiväämme Letabassa ja sen ympäristössä eivät olleet ihan yhtä elämyksellisiä. Toisaalta nyt kyllä näki erityisesti elefantit, mutta miksei myös muut eläimet, uusin silmin, villimpinä ja mahdollisesti vaarallisempina kuin auton suojista katseltuna. Varsinkin tien varressa lymyilleitä norsuja lähestyttiin aiempaa varovaisemmin ja valmiina tarvittaessa starttaamaan nopeasti pois alta, eikä Kruger ylipäätään tuntunut enää ihan yhtä eläintarhalta. Samalla tunnettiin silti vähän ylenkatsetta muita puistossakävijöitä kohtaan, jotka näkevät paikasta vain mukavat leirit ja helppokulkuiset autotiet eivätkä sen todellista, yllättävän kesytöntä luonnetta. Itsehän olimme kolmipäiväisen trekin jälkeen kaiken kokeneita konkareita…

Hyeenat tienposkessa

Hyeenat tienposkessa, joita alkuun luultiin wild dogeiksi

Oli miten oli, traili ei ollut kokonaan riistänyt jännitystä autolla ajelusta, kuten huomattiin matkalla ulos Krugerin kansallispuistosta. Letabasta lähdettyämme nähtiin ensimmäisen seitsemän kilometrin matkalla ensin lauma villikoiria, jotka tosin paljastuivat lähemmin tarkasteltuna hyeenoiksi, ja sitten yksi urosleijona tien pielessä lekottelemassa. Lisäksi tarjolla oli tavanomaisempia tienvarsieläimiä kuten seepraa, gnuta ja impalaa. Ihan viimeiseksi näkemäksemme eläimeksi Krugerissa jäi norsu – sama eläin siis, jolla tämä Afrikan safarielämyksemme oli alkanutkin. Yksi ympyrä sulkeutui.

Leijona oli myös tienposkessa

Leijona oli myös tienposkessa. Tämä yksilö ei ollut parittelemassa tai muutenkaan puuhastelemassa yksinään muuta kuin vain odottelemassa auringonnousua. Sitten se jolkotteli pois.

Kruger on lekker! 3/4

Kuten aiempien viestien rivien välistä on voinut päätellä, olot eivät Krugerin “leireillä” ole kovin erähenkiset vaan pikemminkin ylelliset. On vesivessat, ravintolat, ruokaa ja juomaa ja matkamuistoja kaupittelevat myymälät, uima-altaat, pyykkituvat, kommuunikeittiöt jne. Aikamoinen ristiriita vallitsee siis mukavuuksia pursuavien leirien ja niiden väliin jäävän eläimiä pursuavan villin luonnon välillä. Ja vaikka Kruger tarjoaa mahtavia luontoelämyksiä, niin ei tämä totta puhuen taida olla mikään tosi luonnonystävän unelmakohde. Pääosa ajastahan vietetään täällä autossa puistoa ristiin rastiin ajellen ja bensaa polttaen, ja loppuaika vietetään leireissä joita ei ylläpidetä erityisen ekohenkisesti. Esimerkiksi kierrätys on melko alkeellista eikä sitä suurimmassa osassa leirejä harrasteta lainkaan. Majoitusta on tarjolla ilmastoiduissa, juoksevalla vedellä varustetuissa mökeissä, jotka siivotaan päivittäin. Kauppoihin ja ravintoloihin rahdataan valtavat määrät ruokaa ja juomaa puistossa kävijöiden ravitsemiseksi. Eikä haluta edes ajatella sitä vesimäärää, joka kuluu päivittäin kaikkien puiston vieraiden vessakäynteihin…

Kirahvit juomassa

Kirahvit juomassa lammikolla. Tuolla ympärillä niitä pyöri parisenkymmentä ja muistutti hieman Jurassic Parkia kun ne kurkkivat puiden latvojen yli.

Krugeriin ei siis tulla ekoilemaan, vaan nauttimaan makeasta elämästä, kauniista maisemista ja upeista eläimistä. Siihen mekin siis keskityimme moralisoinnin sijaan. Parin ensimmäisen yön telttamajoituksen jälkeen oli välillä vuorossa muutama yö vähän eritasoisissa mökeissä. Satarassa oli bungalow omalla kylppärillä mutta ilman keittiötä, Olifantsissa bungalow sekä kylpyhuoneella että keittiöllä, ja Shingwedzissä mökki lavuaarilla mutta yhteiskäyttö-wc:llä ja -keittiöllä. Leirintäalueella yöpyminen on noin puolet halvempaa kuin mökissä, joka taas on puolet edullisempaa bungalowiin verrattuna – tosin hintaan vaikuttaa myös sijainti eli käytännössä näkymä. Kaikki leirit ovat olleet hyvin hoidettuja ja yhteis-wc:t ja -keittiöt tosi siistejä.

Pakollinen pällistelykuva

Pakollinen pällistelykuva näköalapaikalla. Pari tyyppiä peittämässä hienon maiseman.

Olifants, jonne viime jaksossa olimme suuntaamassa, on saanut paljon kehuja upeasta sijainnistaan: leiri kohoaa korkealla kukkulalla jolta avautuu näkymä alas joelle. Meistä paikka oli vähän pettymys, eikä maisema vähävetiselle joelle sen enempää kuin alueen pienenpuoleinen eläintarjonta tehnyt vaikutusta. Olifantsissa kokeiltiin vielä yhtä opastettua jeeppisafaria, parituntista ajelua myöhään illalla pimeän jo laskeuduttua. Sekään ei ollut kovin mullistava elämys, mutta nähtiin silti taas uusia lajeja ja sellainen jännyys kuin tappelevat impalat, jotka olivat niin keskittyneitä sarvien kalisteluun etteivät edes huomanneet yleisöään (vaikka ne yleensä arastelevat autoja). Tappelu loppui lopulta vasta kun toinen impala juoksi pois ottaen tosin matkalla kimmokkeen meidän jeepin kyljestä. Luultavasti impalalle ei käynyt mitään, mutta toisinaan voi kuullemma myös jeepit olla ns. kyljet verillä, kun luontokappaleet ottavat mittaa toisistaan.

Seuraavana aamuna oli taas vuorossa leirin vaihto, tällä kertaa yhä ylemmäs pohjoiseen Shingwedziin. Matka oli pidemmän puoleinen, mutta sen varrelle osui ihan hauskoja eläinhavaintoja, mm. ainokaiseksi jäänyt strutsi ja todella kuvauksellisesti lammikkoon asettautuneet elefantit. Perille päästyämme lähdimme vielä illan hämärtyessä metsästämään leijonaa lyhyeltä koukaukselta Shingwedzin lähimaastoon, jossa niitä oli ollut liikenteessä. Valitettavasti yhtäkään kissaa ei meidän tiellemme osunut eikä kyllä paljon muutakaan. Vetäydyimme siis leiriin ja kävimme vihdoin pulahtamassa leirin uima-altaassa. Oli ihan hauskaa käydä kuutamouinnilla tähtikirkkaan taivaan yllä seitsemän maissa illalla.

Strutsi

Strutsi

Neljän päivän aikana oltiin ehditty jo nähdä neljä niin kutsutusta “big fivesta” eli viidestä eläimestä jotka kaikki haluavat nähdä (vaikka me haluttiin kyllä nähdä monta muutakin, niin kuin seeproja ja kirahveja). Tikkilistassamme olivat jo elefantti, puhveli (aika ankeaa, eikö), sarvikuono ja leijona, mutta leopardi puuttui vielä. Annoimme kissanronteille vielä yhden mahdollisuuden näyttäytyä, kun suuntasimme aikaisin seuraavana aamuna Shingwedzistä vielä pohjoisemmas seudulle, jossa leopardeja oli edellispäivinä nähty. Aika pitkään vaikutti siltä, että oltiin suotta noustu kukonlaulun aikaan ja jouduttaisiin palaamaan takaisin tyhjin käsin. Mutta sitten Mikko huomasi jotain vilahtavan tien yli edellämme ajavan auton edestä. Äkkiä tien sivuun ja tihrustamaan mikä se oikein oli. Leopardi! Ei, ei sittenkään. Vaan jotain oikeastaan vielä parempaa, nimittäin gepardi. Siinä se istuskeli ihailtavana tien sivussa hyvän tovin kunnes loikki pidemmälle puiden varjoon, jonne ensimmäisen seuraksi pölähti vielä toinen ennen kuin molemmat pötkivät metsän siimekseen. Voitiin olla lopulta oikein tyytyväisiä aamukiepaukseemme vaikkei leopardia nähtykään. Gepardeja on nimittäin Krugerissa tietojemme mukaan vaivaiset 120 kappaletta kun taas leopardeja löytyy pitkälti toista tuhatta yksilöä.

Cheetah eli gepardi

Cheetah eli gepardi

Gepardiin oli myös hyvä lopettaa Krugerin varsinainen safariosio ja siirtyä seuraavaan ohjelmanumeroon eli kolmen päivän patikkaretkeen puistossa. Ensimmäisten neljän Krugerin-päivämme yhdistelmä ohjattua ja omatoimista eläintenbongailua oli meistä ihan toimiva, mutta tahti olisi voinut olla vähemmän tiivis. Parina päivänähän oltiin ensin aamuajelulla, sitten siirryttiin leiristä toiseen ja käytiin vielä ilta-ajelulla. Nyt tuntui, että istuttiin vain koko ajan autossa, mikä auringon paahtaessa ja hiekan pöllytessä käy pitemmän päälle vähän rankaksi. Toisaalta juuri autossa kököttäminen on tavallaan se jutun juoni Krugerissa, koska sillä tavoin pääsee näkemään puiston eläimiä ja muuta luontoa. Vaihtelua ja lievää jännitystä saatiin ajeluun myös sillä, että välillä vaihdettiin Maiju ratin taakse. Tuoreen kuskin mielestä ajokortin hankkiminen oli kannattavaa ihan jo sen takia, että pääsi posottelemaan pitkin savannia halkovia punaisia sorateitä… Mikäs täällä ajaessa, kun muita autoja kohtaa suhteellisen harvoin ja maksiminopeus asfalttiteillä on 50 km/h ja sorateillä 40 km/h. Automaattivaihteisen auton polkimet tuottivat pari kertaa vähän ongelmia, kun startatessa löytyi jarrun sijaan kaasu. Ei välttämättä hyvä idea jos vieressä on iso norsu, onneksi tämä kyseinen yksilö ei vähästä hätkähtänyt. Toisen kerran sama tapahtui, kun oltiin pitkään katseltu ja kuvattu lammikossa pulikoivaa norsulaumaa monen muun auton rykelmässä. Joko Maijun kaasuttelun tai sitten ihan vaan kyllästymisen seurauksena norsut lopettivat vesi-ilottelunsa ja vetäytyivät puiden suojiin. Hupsis, anteeksi vain muille katselijoille 😀

Norsut kärsäilemässä

Norsut kärsäilemässä

Onneksi Krugerissa riittää eläimiä katseltavaksi, vaikka niitä vähän hätistelisi poiskin. Ennakkomielikuvissa eläimiä olisi ehkä ollut vähän isompina laumoina kuin todellisuudessa, mutta yhtä tiheään niitä on kuitenkin näkynyt kuin oltiin toivottu. Myös lajien runsaus on ollut kiitettävä, ja ensimmäisten neljän päivän aikana saatiin bongattua kymmeniä eläinlajeja. Ainoa, mitä ei ole näkynyt yhden yhtä yksilöä, ovat hyttyset. Aika turhaan siis napsitaan malarialääkkeitä, onneksi tosin Malaronea joka ei aiheuta sivuoireita mutta maksoi kyllä pirusti. No, toivotaan kunnon hyttyshyökkäystä kunhan päästään etelärannikolle (tai sitten ei). Monen muun eläimen suhteen ollaan tunnettu olleemme tosi onnekkaita, kun ollaan osuttu niiden kohdalle juuri sen lyhyen hetken aikana kun ne ovat olleet tiellä tai sen reunamilla. Sattumalla vaikuttaa siis olevan suuri merkitys siinä, millaisia eläinbongauksia Krugerissa onnistuu tekemään. Minuuttia tai jopa puolta aikaisemmin tai myöhemmin jännittävän elikon tilalla olisi voinut olla vain ilmaa. Vai liekö niin, että Krugerissa riittää eläimiä joka minuutille ja joka hetki voi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan?

Kruger on lekker! 1/4

Lekker on afrikaansia, ja se toimii yleissanana kaikelle mikä on hyvää, hienoa ja mahtavaa. Ja Krugerin kansallispuisto on ollut mitä suurimmassa määrin lekker!

Aloitetaas kuitenkin kunnolla alusta. Lyhyessä viestissä Krugerin-seikkalun alussa ehdittiin lähinnä kertoa, että päästiin turvallisesti perille, vaikka jo illan pimeydessä alkumatkan harhailun jälkeen. Puolustukseksemme sanottakoon, että on yllättävän kuumottavaa hypätä suoraan kentältä vieraalla autolla vieraan ajokulttuurin keskelle ja yrittää osua ilman riittävän tarkkaa karttaa oikeaan suuntaan, oikealle tielle ja oikeasta liittymästä. Mutta suunnistamisen hankaluus huvitti kyllä meitä itseämmekin. Kompassi olisi tosiaan ollut kamerarepussa, mutta sitä ei äkätty käyttää ja saatiinkiin siitä heti noottia Auvolta. Oli miten oli, saatiin heti ekana päivänä oppitunti ajamiseen Etelä-Afrikassa monenlaisissa olosuhteissa: oli pikkutietä, valtaväylää, kaupunkia, teollisuusaluetta, auringonpaahdetta, pimeää… Liikenteen vasemmanpuoleisuus aiheutti yllättävän vähän ongelmia, ja menopeli on mukavan näppärä ja meille kahdelle oikein sopivan kokoinen. Alkumatkasta ohiteltiin aika paljon muita menijöitä, kun Mikolta löytyi yllättävän raskas kaasujalka (joka kyllä pysytteli suunnilleen ylinopeussakkotoleranssien puitteissa). Täkäläinen liikennekulttuuri vaikutti yllättävän rauhalliselta ja järkevältä siihen asti, kunnes tuli pimeä ja touhu muuttui: yhtäkkiä muut alkoivatkin kaasutella ja ohitella älyvapaasti, ja toiminta muuttui huomattavasti hasardimmaksi.

Krugeria kohti tullessa liikennevirrat hiipuivat, ja ihan loppumatka saatiin ajella rauhakseltaan mutta pilkkopimeässä. Yhtäkkiä pimeästä tuli vastaan yksi Krugerin kansallispuiston porteista. Portit oli varsinaisesti suljettu jo puolitoista tuntia aikaisemmin, mutta olimme saaneet selville että muutamille porttien läheisille leireille voi päästä myös porttien sulkeuduttua jos on varannut etukäteen majoituksen. Portilta soitettiin Skukuzan leiriin, josta lähetettiin meitä varten noutaja saattamaan meidät turvallisesti leiriin. Lystistä sai maksaa 200 randia eli noin 20 euroa. Leirissä tämä meidän opastaja ei tosin yhtään tiennyt, missä meidän telttapaikka voisi olla ja sitten alkoikin jännä kiertely ja kaartelu pitkin pimeää leiritäaluetta yrittäen löytää jokin rako mihin teltan voisi laittaa saatikka sitten auton. Lopulta sopiva paikka löytyi, mutta teltan pysyttämistä enemmän meitä kiinnosti ruoka ja pyysimmekin vielä opastusta leirin ravintolaan. Siellä oltiin jo aivan viittä vaille sulkemassa, mutta onneksi heiltä löytyi pari palaa fetapiirakkaa ja kylmät kaljat nuutuneille matkalaisille. Ravittuamme itsemme ajelimme takaisin meille osoitettuun nurmikon nurkkaukseen, pistimme leirin pystyyn ja painuimme pehkuihin.

Seeproja

Zebraystäviä

Skukuzan leiristä ehdittiin aamulla nähdä lähinnä Krugerin ketjuravintola/kahvio ja kauppa, josta saatiin kansallispuiston opasvihkonen karttoineen ja eläimentunnistuskuvineen sekä kaasua retkikeittimeen. Näillä eväillä jatkettiin matkaa kohti seuraavaa leiriä. Leirinvaihtotahti tulisi olemaan yhtä tiivis tulevinakin päivinä, sillä aioimme vaihtaa majapaikkaa seuraavan viikon ajan joka yö jotta näkisimme puiston eri alueita mahdollisimman laajasti.

Kiraffeja

Kirahvijono

Laiskan aamun ja kamppeiden pakkailun jälkeen lähdettiin liikkeelle melko myöhään. Autoon istuessa arvuuteltiin, mikä mahtaisi olla ensimmäinen eläin jonka kohtaisimme ja kuinka tiheään eläimiä tulisi tiellä vastaan. (Päivänvalossa Krugerin alueella saa ajella omatoimisesti, ja tarjolla on sekä asfaltti- että sorateitä, joita kulkee ristiin rastiin leirien välillä. Lisäksi teiltä erkanee lyhyitä sivuteitä, joiden tarkoituksena on päästä esim. lähemmäs joenrantaa tai muita sopivia eläintenkatselupaikkoja.) Ei olisi osannut kuvitella, että vain parisataa metriä leirin porttien jälkeen olimme vähällä ajaa päin norsua. Tien sivuun oli pysähtynyt toisia autoja, ja ajoimme hiljalleen lähemmäs ja yritimme katsella että mitä muut oikein ovat bonganneet. Keskityimme niin kovasti tihrustamaan sitä, mihin suuntaan pysähtyneistä autoista tuijotettiin, että emme huomanneet itse tuijottelun kohdetta ennen kuin melkein ajoimme sitä päin. Törmäykseltä kuitenkin vältyttiin, ja vaikka loppumatka Lower Sabien leirille ei ollutkaan ihan yhtä pysäyttävä, niin näimme silti reilun 50 km matkalla pitkälle toistakymmentä eri eläintä ja lintua, mm. lisää norsuja, kirahveja, seeproja, virtahepoja ja pahkasikoja. Puhumattakaan impaloista ynnä muista peuraeläimistä joita Krugerissa riittää joka toisen puskan taakse lymyämään. Matkaan meni meiltä neljä tuntia, eli mitään sorarallia täällä ei harrasteta. Matka-aika kuvastaa hyvin sekä eläinten määrää että omaa intoamme, kun aluksi jaksoimme vielä pysähtyä katselemaan ja ihastelemaan joka ikistä impalaa. Erään arvion mukaan Krugerissa muuten on 85 869 impalaa, eli vaikkei uskoisi niin muutama on täytynyt jäädä meiltäkin näkemättä. Jännän tarkasti ne impalat on saatu laskettua, kun esimerkiksi norsuja on saman lukumäärätaulukon mukaan pyöreät 14 000 ja leijonia parisen tuhatta.

Virtahepoja

Virtahepoja, taustalla kirahveja

Krugerissa ollaan

Terveiset Krugerista!

Lennot menivat mukavasti, Turkish Airlines tarjosi taas kasittamattoman hyvaa ruokaa (lentokonesapuskoiksi), muodollisuudet Johannesburgin lentokentalla hoituivat vaivattomasti ja autonvuokraamosta saatiin allemme punainen Volkswagen Polo.

Muistattehan kaikki ne holmot, jotka luottavat sokeasti navigaattoriin ja lahtevat ajamaan taysin vaaraan suuntaan? No, kavi ilmi, etta vieraassa maassa oudolla autolla liikkeelle lahtiessa ei ole ihan helppoa tietaa, vieko navigaattorin ohjeistus oikeaan Nelspruitiin vai jonnekin muualle… (Vinkkina: samannimisia paikkoja nayttaa olevan taalla useita eri puolilla maata, siis muitakin kuin Nelspruiteja, mm. Belfast. Kannattaa siis tarkistaa KOKO reitti ennen kuin lahtee ajamaan.) Nelspruit oltiin valittu lahtohassakassa maaranpaaksi, kun laitteesta ei heti loytynyt oikeaa kohdetta eli Paul Kruger Gatea ja Skukuzan leiria. Nokian puhelin onneksi paljasti tilanteen, kun sen navigaattorista loytyi varsinainen maaranpaamme, joka oli jotakuinkin painvastaisessa suunnassa kuin minne olimme tunnin verran posotelleet.

Kun loydettiin oikeat koordinaatit, matka taittui hyvin, mutta ajettavaa oli niin paljon etta ajoimme pari tuntia pimeassa (aina suositeltavaa…) ja saavuimme Krugerin porteille vasta puoli kahdeksan aikaan. Portit olivat jo kiinni, mutta Skukuzasta tultiin meita erillista maksua vastaan noutamaan, eli seta tuli meita auton kanssa vastaan ja ohjasi perille. Leirissa paineltiin paria minuuttia vaille yhdeksan ravintolaan, joka meni tasalta kiinni, mutta siella tarjoiltiin meille viela ystavallisesti murkinaa. Ja hyvin ansaitut oluset. Meilla oli periaatteessa telttapaikka varattuna ja maksettuna, mutta meilla eika sen paremmin noutajallamme ollut mitaan tietoa siita, missa se varsinaisesti olisi ollut, joten hanen avustuksellaan etsittiin vain joku tyhja kolo johon mahduimme tapotaydessa leirissa pystyttamaan telttamme. Nukkumaan kaydessa illan luontoaanista vastasivat sirittavat sirkat, pari morahdysta pimeydesta (ehka norsuista?!) ja naapuriteltan kuorsaava mies…

Seuraavaksi suuntaamme syvemmalle puiston uumeniin ja mita suurimmalla todennakoisyydella netin kantamattomiin. Toivottavasti elaimia alkaa myos nakya eika vain kuulua! Alkaa siis ihmetelko jollei meista kuulu viikkoon mitaan, saatte sitten romaanin verran lueskeltavaa ensi kerralla.