Category Archives: 2012

Synttärit, mikä ihana tekosyy! Mikähän siinä on että jos lähtee matkalle niin lähteminen on paljon helpompaa jos on joku tekosyy, vaikka synttärit. Mikolla oli synttärit juuri tuloillaan ja Citydeal-tarjouksen sekä vanhentuvien Club One -pisteiden siivittäminä lähdimme käymään yön yli Tallinnassa.  Syitä siis riitti joilla saattoi matkustamisen tarpeellisuutta vakuutella itselleen.

Matka aloitettiin lauantaiaamuna pienessä tihkusateessa, mutta usko oli kova että vielä iltapäiväksi tulisi terassikeli. Tallinkin SuperStar-pyrähdykselle lahden yli oli varattu varsin näpsäkkä setti aamupalaa: jääteetä, chiabattasämpylöitä, kurkkua, tomaattia, paprikaa, itse kasvatettua salaattia,  kahta juustoa (brie ja Musta Sara), viinirypäleitä ja marjasmoothieta. Eväksien popsimisen jälkeen ei sitten jäänytkään paljon muuhun aikaa kuin tehdä pakollinen kierros tax-freen ympäri ennenkuin kolahdettiin jo satamaan. Tihkusade jatkui vielä Tallinnan puollella, mutta matkan aikana laivan kannelle ropisseita rajuja kuuroja ei onneksi ollut näköpiirissä.

Liljan loistoa Kentmannilla

Hieman arvuuttelimme että mitä tehtäisiinkään ensimmäisenä ja lopulta päädyttiin käpsyttelemään aikamoinen lenkki Stockmannin ja Liivalaian kautta vanhaan kaupunkiin, jossa vielä pyöriskeltiin ennenkuin istahdettiin lopulta Brewery Õlleklubiin. Matkalla yritettiin ensin Õlletorn nimiseen anniskelupaikkaan, mutta se oli kiinni huolimatta siitä että sen pitäisi olla auki 24h. Auringon jo paistaessa oikein terassimaisesti tilasimme tuopilliset panimon omaa olutta. Istahdus ei jäänytkään ihan pikaiseksi, kun kysyttäessä otetaanko isot vai pienet tuopit Mikko otti tietysti “isot”. Eipä tajunnut että ne isot olivatkin sitten 0,64l kolpakot ja hintaakin kertyi sitten 12€ 🙂 No, olut kuitenkin oli panimon omaa. Laatuina oli Velvet ja vehnäolut, joista vehnä vei voiton ollessaan yllättävän raikas ja hyvin maistuva. Velvet sen sijaan oli aika perushuttua.

Olusten jälkeen nälkä alkoi kasvaa ja painelimme suunnitelmamme mukaan pieneen EAT-ravintolaan, josta tiesimme saatavan pelmeneitä, noita venäläisen keittiön ravioleita. Tällä kertaa ei tarjolla ollut valmiina tiskissä kuin perunapelmeneitä, mutta listalta sai tilattua myös sinihomejuusto-pelmeneitä. Lisäksi Mikko otti punajuurikeittoa. Pelmeneiden kanssa toimitaan siten, että laareista kauhotaan haluttu määrä pelmeneitä kuppiin ja päälle laitetaan kastikkeita muutamasta vaihtoehdosta ja lisäksi voi ottaa punajuurta tai suolakurkkua. Kaikki maksetaan sitten kilohintaan, joka ei ole kovin paha eli 0,65€/100g. Pelmenit oli varsin hyviä vaikkakin vähän ehkä kuivakoita. Listalta tilatut juustotäytteiset näyttivät oikeastaan enempi kroketeilta, mutta olivat taatusti tuoreita ja oikein hyviä. Viimeisenä saapunut punajuurikeitto oli sekin vasta tehtyä, mutta maussa olisi voinut olla hieman parannettavaa. Oikeastaan maku oli sinällään hyvä, mutta keitossa oli voimakas palaneen tai savun maku joka teki siitä melkoisen kokemuksen. Siinä varmasti oli käynyt jokin fiba sillä ei mitenkään voi keittoa maistua, Maijun sanoin kuvaillen, tuhkikselta. No, ei sillä ollut hintaakaan kuin euro, joten pahaa lovea se ei tehnyt kukkaroon. Koko lounas maksoi yhdellä oluella ryyditettynä huimat 6,80€.

Lounasta sulatellessa kello olikin jo sitten niin paljon, että suuntasimme kohti hotellia, tosin poiketen vielä Bonaparte-kahvilan kautta. Sieltä tarttui mukaan pari baagelia, jotka sittemmin kaiken syöpöttelyn keskellä aiheuttivat enemmän morkkista kuin hyvää mieltä. Hotellimme oli Gotthard Residents, joka sijaitsee aivan Pikk-kadun päässä. Citydeal-varaus oli reilassa ja huone odotti meitä valmiina. Huone ei ollut mikään luksuskoppero, mutta varsin pätevä, varsinkin kun maksoimme siitä aamiaisineen 42,50e. Pidimme pienen lepotauon, jonka Maiju käytti liiskaten pieniä kärpäsiä, jotka olivat parveilleet sisään avonaisesta ikkunasta.

Gotthard Residents huone

Lepohetken jälkeen suuntasimme takaisin sataman suuntaan ja uudelle kulttuurikeskukselle ja siellä olevaan modernin taiteen näyttelyyn. Näyttely oli ilmainen ja sisälsi useiden virolaisten nuorten taiteilijoiden teoksia. Vaihtelevan laatuisten teosten katseluun lisäsi tunnelmaa viereisellä pihalla sound checkiä tehneet bändit. Illalla oli tulossa niiden keikka, mutta ihan varmoja ei oltu, kun mainokset olivat aika epämääräisiä meidän huonolla vironkielentuntemuksella. Taiteennälän tyydytettyämme suunnattiin läheisen Rimin kautta Balti Jaamin vieressä olevaan puistoon pussikaljoittelemaan. Sää oli kuin morsian, joita itse asiassa näkyikin lätäkön toisella puolella useita kappaleita ottamassa hääkuvia. Paikka vaikutti varsin suositulta kyseiseen toimintaan. Vilkkaasta hääviikonlopusta oli saatu jo vihiä juhla-autoista, jokta ajelivat perinteikkäästi töötti pohjassa Viru-keskuksen kulmalla olevassa liikenneympyrässä.

Toompark vanhan kaupungin takana ja tosi pahan makuinen mojito-juoma

Von Krahli Aed

Pussikaljat siemaistuamme teimme pienen pikavisiitin huoneelle, jossa Maiju pisti pikkumustaa ylle ja Mikko vaihtoi paidan, mikä olikin ainoa parannus mihin mukaan tulleella vaateparrella pystyi. Sai kelvata ja olihan sentään ihan shortsi keli. Pikapikaa kipitimme sitten ravintola Von Krahli Aediin, johon oli tehty varaus illallista varten. Sisään tullessamme paikka oli melko tyhjä, mutta tarkemmin katsoen oli käytännössä joka pöydässä “reserved” kyltti, joten ehkä se etukäteen tehty varaus ei ollutkaan niin hölmö ajatus. Koska oli tavallaan synttäreitä varten tänne reissattu, niin otimme ruokailun sitten oikein pitkän kaavan kautta. Lopulta illallinen muodostui noin 4,5 ruokalajista ja maha oli sitten sen mukaisesti täynnä. Alkuun otettiin marinoitua vuohenjuustoa raparperikastikkeella, joka maistui yhtä hyvälle kuin oli nättikin. Se lopulta olikin yksi illan parhaita annoksia. Ehkä olisi pitänyt ottaa sitä molemmille omat 🙂 Väliruoaksi otettiin keitot: kukkakaalikeitto Maijulle ja savujuusto-tomaattisosekeitto Mikolle. Molemmat olivat hyviä ja vaikka molemmat saivatkin maistella kumpaistakin olivat tilaukset menneet makunystyröiden mieltymysten mukaan. Pääruoaksi otettiin paistettua polentaa, parsaa ja yrttikastikettä sekä kikhernepihvejä, lämmintä kasvissalaattia ja sinappikastiketta.

Kikhernepihvit kasvispedillä ja sinappikastikkeella

Paistettua polentaa, parsaa ja yrttikastiketta

Paistettu polenta ei oikein meitä lämmittänyt, mutta parsan kypsyysaste oli taas jotain sellaista mihin ei kotikeittiössä pysty. Ehkä pitäisi oikeasti ostaa se parsakattila, jos siinä on se taika. Kikhernepihvit olivat myös ehkä hieman keskivertoja, samoin kasvikset vaikka olivatkin mukavan tuoreita ja rapsakoita, mutta sinappikastike toi niihin kuitenkin mukavan vivahteen. Kaiken kaikkiaan pääruoista jäi hieman pettynyt fiilis ja pohdimmekin että mihin suuntaan tämä kokonaisarvio mahtaa heilahtaa. Ennen jälkiruokaa otimme vielä annoksen virolaisia juustoja, mutta petyimme pahoin. Lajitelma koostui savujuustosta ja briestä sekä salaatista ja paahdetusta leivästä, mikä ei aivan vastannut sitä kuvitelmaa ihanista erilaisista paikallisista juustoista joista ei ikinä ole kuullutkaan. Lopulta teimme peliliikkeen ja otimme suurimman osan juustoita dogibägiin servietteihin käärittyinä yöpalaksi hotellille. Tämän jälkeen otimme vielä tarjoilijan ihmetykseksi crème brûléen tuoreilla marjoilla ja tuorejuustokakun mustalla leivällä ja raparpereilla.

Crème brûlée tuoreilla marjoilla

Tuorejuustokakku mustalla leipäpohjalla ja raparperia

Jos pääruoat pettivät ja juustot masensivat, niin jälkiruoat voivat pystyä pelastamaan paljon. Ja pelastivathan ne. Tästä crème brûléestä ei voi puhua edes samassa lauseessa sen töherryksen kanssa jonka Mikko sai Linnanmäen Coccola-ravintolassa jonkun aikaa sitten ja jota vielä kehtasivat kutsua crème brûléeksi. Jos se hirvitys rahisi hampaissa sulamatta jääneen sokerin takia eikä sisuskaan maistunut juuri sen paremmalta, niin tässä oli sekä koostumus että maut aivan kohdillaan. Kuori oli rapeaa, sisus taivaallista eikä kokonaisuutta ollut pilattu liialla makeudella. Tätä todellakin ottaisi uudestaan. Myös tuorejuustokakku oli mainio, mutta pieni ihmetys oli kun olimme kuvitelleen raparperien tulevan jonkilaisessa kastikemuodossa, mutta ne olivatkin paloina, tosin marinoituina. Kakun helmi oli kuitenkin sen pohja joka oli tehty mustasta saaristolaisleipämurusta ja maistui aivan mahtavalta. Jäimmekin sitten hieman ristiriitaisin tuntemuksin siemailemaan talon 15€ luomupunkkua loppuun, joka nyt oli lämmennyt sopivan lämpöiseksi. Se oli pöytään tuodessa ollut aivan jääkaappikylmää ja maut jäivät, sanotaanko nyt sitten, hieman laimeaksi. Kokonaishintaa tälle illalliselle juominen tuli tasan 50€, mikä on varsin kohtuu hinta ottaen huomioon ruokalajien määrän.

Mahat täynnä lähdimme katsastamaan vielä hieman paikallista yöelämää. Ensimmäinen kohde oli Kokteilbaar Butterfly, joka näin yhdeksän tienoilla oli yllättävän täynnä. Syy tähän mahtoi olla jokin muotinäytöshommeli myöhemmin illalla, mutta sitä emme jäänet katsomaan. Drinkkilista ei ollut mikään suunnattoman pitkä, mutta sisälsi varsin monia hyvän kuuloisia juomia. Meidän valinnat osuivat basilika mojitoon ja raparperipohjaiseen drinkkiin. Raparperijuoma ei oikein säväyttänyt, mutta mojito oli niin hyvää kuin mojito nyt vain on ja pienellä basilikan aromilla se oli oikein kiva. Touhu ei oikein vaikuttanut meidän tyyliseltä ja lähdimme katsomaan mahtaisiko siellä kulttuurikeskuksella olla vielä keikka käynnissä.

Kokteilbaar Butterfly. Edessä basilika-mojito, takana rapaberidrinkki ja viimeisenä Maiju.

Paikan päällä kuulosti vielä olevan meno päällä, mutta musa ei ollut kuitenkaan aivan sitä mitä sound check antoi ymmärtää. Hetken aikaa istuksimme kuuntelemassa, mutta kun kaljan myyntikin oli loppunut parikymmentä minuuttia aiemmin läheisellä huoltamolla (Virossahan viinan myynti loppuu kello 22), niin suuntasimme kohti uusia tuulia. Pienen pähkäilyn jälkeen koukkasimme Viru-hotellin Valuuttabaariin, joka tosin jäi lyhykäiseksi koukkaukseksi. Baari näyttä samalta kuin ennenkin, mitä nyt vähän oli jotain rekvisiittaa seinillä vaihdettu ja baari oli normaaliin tapaan puolityhjillään humalaisia suomalaisia laulamassa karaokea toinen toistaan huonommin. Passasimme tämän kokemuksen ja päätimme kokeilla vielä uudestaan Õlletornia, jonka ovia kävimme jo aamulla kertaalleen kolkuttelemassa.

Matka ei sujunut taaskaan ilman pieniä koukkauksia ja kadunvarsimainoksen uhreina kävimme juomassa 1€ kaljat matkan varrella, tosin 0,33l kokoiset. Melko edullista se silti oli ja samalla saatoimme katsoa naisten 100m finaalin olympialaisissa. Lopulta kuitenkin saimme eksyttyä Õlletornille, joka ei ihan vastannut näkymältään sitä mitä ajattelimme. Jo pitkälle oli kuulunut jonkinlainen punk-musiikki ja lähdehän löytyi baarin sisältä. Siellä näemmä oli jonkinlainen venäläinen punk-bändi pitämässä keikkaa. Ulkona myös hieman hämmennystä herätti puolisen tusinaa ns. prätkäjengiläistä. Hieman siinä vilkuiltiin että kuinkas ne oikein katselevat meitä, mutta sisälle päästiin ehjin nahoin 🙂 Baarina paikka oli näistä yllättävistä lisäohjelmista huolimatta onneton, sillä tiskiltä ei tainnut löytyä hanasta kuin yhtä olutta, jotain mystistä itäblokin kaljaa, ja kylmäkaappikin seisoi lähes tyhjänä. Bisse kyllä maistui oikein hyvälle, mutta ei sen takia olisi välttämättä tarvinnut tänne asti kävellä. Nappasimme kolpakot huiviin ja lähdimme takaisin kohti vanhaa kaupunkia. Matkalla hotellille kävimme vielä legendaarisessa Karja Kelderissä ottamassa viimeiset siivut. Niiden jälkeen olikin sitten painua hotellin pehkuihin napostelemaan yöpalaksi säästetyt juustot. Kahden aikaan yöllä perus brie ja savujuustokin maistuivat jo paremmalta. Tullessa hotelliin saimme myös hymähdellä respan tytölle, joka veteli täysiä hirsiä tiskin takana. Mikäpäs siinä, eipä meillä mitään asiaa olisi ollutkaan.

Aamu alkoi muutamien tuntien yöunien jälkeen aurinkoiseen päivään. Myöhään venähtäneestä edellisillasta johtuen emme pitäneet mitään kiirettä aamiaiselle ja selvisimmekin sinne vasta hieman vaille kymmenen. Aamupala sisälsi aika normaaleja juttuja: leipää, juustoa, kinkkua, puuroa, munakokkelia, nakkeja, uunikasviksia, mehua, maitoa, teetä, kahvia ja pullaa. Se hieman häiritsi että ei ollut mitään jogurttia tai vastaavaa tarjolla, jota meistä ainakin toinen olisi kaivannut, kun taas toiselle maistui puuro näin pieneen krapulatuimaankin oikein hyvin. Ei siis mikään huippuaamis, mutta varsin kelvollinen sellainen. Mahan sai täyteen eikä mistään ollut sinällään valittamista.

Venytimme hotellista lähtöä aivan viime tinkaan saakka ja vasta puolilta päivin saimme tavarat kasaan ja itsemme liikkeelle. Suuntima oli selvä, lähdimme uuteen Lennusadam-museoon, jossa näytteillä on niin pieniä jollia kuin isompiakin veneitä sekä näyttelyn pääesine: Lembit-sukellusvene. Museo on rakennettu vanhaan vesitasohalliin sekä sen ulkopuolelle satama-alueelle. Kaikenlaisten kulkupelien lisäksi siellä oli valtavia meripoijuja, merimiinoja ja jopa miinanraivausalus. Esillä oli myös ilmatorjuntatykkejä, joita sai joitakin ihan itsekin kokeilla. Ei tosin oikeasti, mutta simulaattorilla kylläkin.

Maiju tähtäilee ilmatorjuntatykillä

Merimiinoja ja -poijuja

Lembit-sukellusveneeseen joutui jonottamaan jonkin tovin, mutta ehkä se kannatti sillä oli se nyt aika paljon siistimpi kuin Suomenlinnan nurkassa nököttävä sukellusveneenrotjake. Lentokonehallin ulkopuolelle, viereiseen satamaan, oli tuotu maihin muutamia laivoja joista pariin pääsi jopa sisälle. Tai ainakin luulemme että pääsi sillä emme niissä käyneet, mutta niihin kuitenkin johti jokin ramppi, joten olettaisi näin. Sen sijaan kävimme koluamassa satavuotiasta jäänmurtajaa, joka kellui ihan oikeasti meressä. Sen historia oli ihan jännä ja se oli jopa ollut muutaman vuoden 1920 tienoilla suomalaisten hallussa kun se kaapattiin Suomelle. Sisällä kulku oli sokkeloista ja aika monta paikkaa sai ihan vapaasti koluta ja ihmetellä mieletöntä putkien ja vipstaakien määrää kannen alla.

Vipstaakia Suur Tõllin sisällä

Museokierrokselta jatkettiin kauniissa säässä matkaa Balti Jaamille ja erään opaskirjan vinkkaamaan “Kohvik Kohvik” -kuppilaan. Kyseinen instituutio löytyy vanhasta rautatieasemarakennuksesta ja on vähintäänkin kyseenalaisen näköinen. Kuulemamme mukaan siellä asioidaan venäjäksi, mutta myös huonolla parin sanan vironkielellä tuntui asiat hoituvan. Otimme tseburek-lättyjä sekä juusto- että perunatäytteellä sekä perunatäytteisen piirakan, joka näytti kyllä enemmänkin munkilta. Hintaa kolmelle tseburekille ja yhdelle piirakalla tuli 3,70€. Ei siis kovin pahan hintainen lounas. Tseburekien pienoinen rasvaähky huuhdottiin alas Balti Jaamia vastapäätä olevassa Leila Baarissa, josta irtosi Saku Tumet kahdella eurolla. Paikasta olisi saanut myös ruokaa, mutta vatsa oli jo täynnä. Lukemamme mukaan paikasta saisi hyviä pelmeneitä, mutta ne taisivat valitettavasti olla vain lihaversioita. Jotain kasvispöperöäkin listalla oli, mutta ne saivat jäädä seuraavaan kertaan.

Tseburekeja. Vasemmalla peruna ja oikealla kaksi juustoa.

Oluiden siivittäminä kiiruhdimme käymään Paks Margareetalla, jossa on Tallinnan vanha merenkulkumuseo, koskapa olimme Lennusadamasta ostaneet yhdistelmäliput joilla pääsi myös sinne. Pakko kyllä sanoa, että ei tuon Lennusadaman jälkeen tämä perinteisen oloinen museo oikein jaksanyt enää hirveästi innostaa vaikka mielenkiintoista tavaraa oli vaikka kuinka paljon. Sinne tänne vilkuillen kipusimme tornin huipulle katselemaan maisemia, jotka olivat kyllä oikein komeat mikä ehkä sinällään korvasi koukkaukseen kuluneen ajan.

Sukelluspuvusta sai kokeilla vain tätä pahviversiota

Loppumatkan rentoutukseksi suuntasimme vielä Tallink Spahan. Matkalla tosin kävimme katsastamassa Kulttuurikatelin pihalla majailevia kanoja. Siellä ne porskuttelivat häkissään menemään. Aika hiljaiselta näytti piha kun ei ollut mitään keikkaa käynnissä tai muutakaan ohjelmaa. Kylpylässä sen sijaan oli normimäärä humalaisia suomalaisia vetämässä ns. firman piikkiin tai sitten omaan laskuunsa. Mekin intouduimme yhdet Saku Kuldit vetäisemään porealtaissa lillulttelun ja saunoissa kiertelyn lomassa. On kyllä kivaa tuo kylpylässä polskuttelu. Parituntisen kylpemisen jälkeen meillä oli vielä aikaa sen verran ennen laivan lähtöä että menimme syömään Viru-keskuksen Silk Sushiin take-awayn sijaan. Sushi oli hyvää kuten yleensä. Kiva raikas tuulahdus itäblokin rasvaähkyjen jälkeen vaikka hyviä ovat nekin. Menu oli ilmeisesti ehtinyt vaihtua tässä välissä kun Maiju oli edellisen kerran käynyt pari kuukautta aiemmin. Nyt ei ollut enää vegelautasta, mutta oli silti hyvin vaihtoehtoja mistä valita. Ehkä jännin oli sellaiset tuliset sushit. Tai tuliset ja tuliset, mutta vähän niissä oli jotain chilimajoneesia seassa mikä oli aika kiva.

Taas oli maha täynnä ja aikaa vielä vähän tuhlattavaksikin. Päätettiin tehdä vielä pikakoukkaus toiseen “räkälään” joka oltiin nähty lauantaiaamuna. Tämä oli nimeltään Laine Baar. Paikassa piti olla halpaa kaljaa ja jopa ehkä jotain syötävääkin. Paikalla totuus oli kuitenkin hieman karumpi, sillä hanasta ei löytynyt kaljaa ja oli tyytyminen tölkkiolueen kylmäkaapista. Ei siis tarvinne tulla uudestaan ellei satu olemaan kohdalla. Siemailimme oluset naamariin terassilla ja sitten olikin jo pieni hoppu ehtiä laivaan ja sitä ennen vielä Rimiin ostoksille. Rimistä tarttui mukaan muutama käntty, ah, niin hyvää gruusialaista leipää. Otettiin vielä tsatsikia sen päälle matkaevääksi. Lopulta aika menikin melkoisen tiukaksi ja taisi olla aika tarkkaan tasan klo 22 kun oltiin lopulta satamassa. Olimme ajatelleet että jos kerrankin olisi sen vaaditun puoli tuntia ennen laivan lähtöä valmiina portilla, mutta sataman aulassa ei näyttänytkään olevan kiire kenelläkään tai mihinkään. Siinä sitten nökötettiin kymmenisen minuuttia kunnes laivaan pääsi ja raahauduttiin muiden mukana sisään. Saimme oikein kivat paikat samaisesta peräosan tuoli-pöytäalueesta kuin tullessa ja aivan telkkarin alta niin että oli hyvä katsella Keskisalon keskeyttämistä ja Boltin voittoa sadalla metrillä.

Urheilua katsellessa ja leipää mutustellessa ei heti edes huomannut että laiva ei ollutkaan lähtenyt liikkeelle ennen kuin vasta hieman yli klo 23 eli noin puoli tuntia myöhässä. Tätä emme suuremmin jääneet ihmettelemään ja matka sujui mukavasti välillä torkkuen ja toisella silmällä urheilua seuraten. Vasta perille tulo alkoi tuntua aika epäilyttävältä, kun rataan kolahdettiin noin kolme varttia aikataulua jäljessä. Mitään tietoa myöhästymisen syystä ei ollut ja lähdimme muun väenpaljouden mukana ulos ja pikavauhtia kohti Ruoholahden pysäkkiä. Vasta siellä alkoi tilanne näyttää huolestuttavalta sillä pysäkiltä ei aikataulun mukaan pitänyt kulkea enää yhtään bussia. Eipä tullut tätä ajatelleeksi, kun vielä vartti ennen maihinnousua näytti reittiopas että busseja kyllä menee. Maihinnousussa ja kävelyssä pysäkille meni sitten kuitenkin niin kauan että sunnuntain viimeisetkin lähdöt olivat jo menneet. Hetken siinä ihmeteltiin parin muun saman kohtalon kokeneen matkalaisen kanssa, että mitäs nyt, kun reittiopas antoikin sitten ohjeeksi että minuuttia vaille kaksi pitäisi mennä vielä yksi bussi, mutta eri pysäkiltä. No, sinne sitten paineltiin ja mietittiin että jäädäänkö odottamaan vai otetaanko taksi. Aikataulun mukaan odottelua oli parikymmentä minuuttia. Jäimme lopulta odottamaan, mutta vasta liian myöhään tajusimme että teimme virheen. Viimeinen bussi ei millään voisi olla ajallaan tässä ja minuutinkin myöhässä napsahtaisi jo yöbussimaksu voimaan. Olisi pitänyt tajuta lähteä aikaisemmin kävelemään Kamppiin ja näin olisi ehtinyt bussiin jo ennen kello kahta ja säästynyt yötaksalta. No nyt kävi sitten tietysti näin ja 12€ meni vähän niinkuin hukkaan. Taksi olisi tietysti maksanut reilusti enemmän kuin tuo, mutta kotiinkin olisi päässyt aikaisemmin. Nyt pää painui pehkuihin vasta puoli kolmen jälkeen yöllä.

Sellainen oli synttärireissu Tallinnaan. Oli paljon kivoja uusia juttuja ja mukavia vanhoja ja joitakin pettymyksiä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin että paha maku olisi jäänyt. Aina sitä vain tietysti haluaisi että kaikki menisi kuin Strömsössä.

Seuraavana päivänä luimme sitten uutisista syyn laivan myöhästymiselle: Tallinkin laivalla sairaskohtauksen saanut kuoli. Eipä oikein voi tuota asiaa sitten hirveästi kyrvistelläkään, kun joku oli kuollut. Harmillinen tapahtuma kaikinpuolin ja kaikille.