Category Archives: 2012

2 päivää Pariisissa

No… ihan oikeasti oltiin kyllä 4 päivää. Ei vain voinut olla viittaamatta tuohon leffaan kun kerran pystyi. Mutta tarkkaan ottaen olikin Pariisin-lomaa vain 2 koko päivää ja lisäksi yksi melkein koko päivä ja yksi ilta. Eli oikeastaan tuo 2 päivää Pariisissa ei tarkemmin ajatellen olekaan hirveän kaukana totuudesta. Ainakin se sopii paremmin kuin 1 Night in Paris -elokuva.

Tämä pikainen Pariisin-reissu oli aika vekkuli yhdistelmäyritys kiipeily- ja työmatkoista. Varsin kivasti se kuitenkin toimi. Mikko siis pörähti paikalle TVG:llä Genevestä oman kiipeilymatkansa jälkeen ja Maiju olikin jo näppärästi valmiiksi Pariisissa EBHA-konferenssin puitteissa. Etäviikko oli siis hujahtanut melkein huomaamatta kun molemmilla oli kädet täynnä puuhaa ja suurimman osan ajasta sai vieläpä olla ulkomailla. Iloinen jälleen näkeminen tapahtui romanttisesti koristellun hotellihuoneen sijaan alikulkutunnelin portaikossa, kun Mikko oli Gare de Lyonilta ajellut bussilla paikalle rontaten duffelillista kiipeilyrojua selässään ja Maijukin osui hieman venähtäneeltä konferenssisessiosta parahksi paikalle. Ilo oli kuitenkin molemminpuolinen vaikka sitä ei välttämättä naamalta näkynytkään hikikarpaloiden valuessa pitkin poskia painavien kantamusten alla.

Notre Dame iltaauringossa

Notre Dame ilta-auringossa. Paikka oli varsin suosittu paikallisten botellón-perjantaille.

Maijulla oli vielä illaksi tiedossa konferenssin gaalaillallinen ja siksi vietimme sitä edeltävän ajan leväten hotellilla. Lepohetken jälkeen lähdimme yksissä tuumin käpsyttelemään paikallisen hipsterialueen (eli Rue Mouffetard ja lähitienoot) läpi kohti juhlapaikkaa. Pikkukauppojen seasta tarttui mukaan pari pulloa viiniä illlan varalle. Maiju lähti gaalailemaan ja Mikko jäi kiertelemään kaupunkia. Kierros vei ensin Seinen rantaan ja sieltä Pantheonin kautta Rue Mouffetardille syömään. Ruoaksi tuli 10€ kahden ruokalajun menu jossa oli alkuun sipulikeittoa ja pääruoaksi raclettea perunoilla. Ei pahan hintainen todellakaan eikä maussakaan ollut moittimista. Om-nom-nom. Maha täynnä sitten hotellin kautta takaisin Seinen rantaan ottamaan osaa paikalliseen botellóniin. Joenpientareet olivat näet aivan täynnä paikallisia nuoria ja vähemmän nuoria syömässä ja eritoten juomassa. Ei siis muuta kuin korkki auki ja sekaan. Reilua pulloa myöhemmin olivat gaalailijatkin selvinneet läheiseen kahvilaan jossa sitten yhytettiin toisemme. Hetken siinä oltiin ja Maiju katseli vierestä, kun Mikko terrorisoi Maijun professionaalista mainetta bondaamalla hissaihmisten kanssa. Lopulta kuitenkin homma alkoi hyytyä ja koti tai siis hotellihuone kutsui.

Me ja Eiffelin-torni

Me ja Eiffelin torni

Eiffel-torni ilman urpoja naamoja sen edessä

Eiffel-torni ilman urpoja naamoja sen edessä

blokanneet

blokanneet

Kunnon turistirihkamaa myynnissä

Oikean turstirysän tapaan myös Eiffel-tornin ympäriltä pystyi ostamaan pienoismalleja itse nähtävyydestä. Kätsäkkä avaimenperä, eikö?

Sunnuntaiaamu alkoi aikaisella herätyksellä, sillä olihan meillä paljon Pariisia suoritettavana. Aamiaiseksi saivat kelvata sveitsiläiset suklaat, jotka Mikko oli tuonut tuliaisiksi, sekä keksit. Ensimmäiseksi suuntasimme Eiffel-tornille. Vartti metrossa ja – pam – oltiinkin jo siinä rautakehikon alla. Jostain syystä paikalla ei ollutkaan sellaista hirveää tungosta kuin olisi kuvitellut ja jonotkin näyttivät varsin inhimillisiltä. Skippasimme kuitenkin ylätasanteille menon ja nautimme suklaa-aamiaisemme Eiffel-näkymin viereisessä puistossa. Suu makeaksi turvotettuna jatkoimme Parisiin haltuunottoa käpsimällä tois’ puol jokkee Esplanade du Trocadérolle. Napsimme parit klassikkokuvat ihmispaljouden väliköstä ja sitten eteenpäin. Matka jatkui taasen jalan kohti Riemukaarta. Vaikea sanoa oliko riemukaari sen enempää “vaikuttava” näkymä kuin Eiffel-tornikaan. Siellä se nökötti ison liikenneympyrän keskellä. Taas muutamat kuvat niinä hetkinä kun autot eivät blokanneet näkyvyyttä ja etiäpäin. Hetken aikaa tosin ennen poistumista arvuuttelimme, että mistähän tuonne kaaren alle oikein pääsisi kun ei mitään tietä näyttänyt olevan. Pienen pohdiskelun jälkeen kulkuväyläksi osoittautuivat alikulkutunnelit, mutta meidän puolella kaarta ei niitä näyttänyt olevan – ei ainakaan sellaisia jotka olisivat auki. Emme sitten lähteneet yrittämään kiertoliittymän keskelle saati sitten kaaren päälle. Sinnekin olisi siis halutessaan päässyt ja aika moni näytti sen myös tehneen.

Klassinen kuva riemukaaresta

Klassinen kuva riemukaaresta

Klassinen kuva Champs-Elyséesistä

Klassinen kuva Champs-Elyséesistä

Corcorde, Eiffel, Riemukaari. Kaikk' yhes koos.

Concorde, Eiffel, Riemukaari. Kaikk’ yhes koos.

Meidän suuntimamme iltapäiväkuumassa oli pitkin varsin tunnettua Champs-Elysées -tietä pitkin. Ennakkoon meillä olikin jo tieto että  ko. tien varrelle ei kannattanut pysähtyä “yhdelle” ellei lompakko painanut enempää kuin omat synnit. Meillä näin ei ollut ja lähes pysähtymättä pötköttelimmekin aina tien toiseen päähän Place de la Concordelle asti. Siellähän siis nököttää kivitorni, joka on aikanaan raijattu Egyptistä asti pariisilaisten iloksi. Nälkä kuitenkin sen verran kurni että raaskimme ostaa kojusta paninit mukaan joita oli sitten mukava pistellä poskeen läheisessä puistossa. Loput suklaatkin taisivat kadota parempiin suihin. Nyt, kun olimme taas täynnä tarmokasta kaupunkikiertelyenergiaa, suuntasimme Musée des Arts et Métiers:iin, jossa on esillä erinäköisiä tieteellisiä instrumentteja ja mittalaitteita sekä toinen toistaan hämmästyttävämpiä keksintöjä. Pieni pettymys oli se, että oletimme täältä löytävämme sen virallisen “metrin mitan”, mutta näinpä ei ollutkaan. Siellä oli kyllä mittatikkua jos jonkinmoista, mutta se virallinen on jossain muualla. Ei sen puoleen harmita, sillä talo oli kyllä täynnä kaikenlaista jännää ja jokaiselle pikku-insinöörille ihan must paikka.

Jotkut metroasemien kulkuväyvät oli hieman koristellumpia kuin meilläpäin

Jotkut metroasemien kulkuväyvät oli hieman koristellumpia kuin meilläpäin

La Pointe Saint Eustache -kahvilan julkisivun maalauksia

La Pointe Saint Eustache -kahvilan julkisivun maalauksia

Musée des Arts et Métiersin edessä oli vapaudenpatsas

Musée des Arts et Métiersin edessä oli vapaudenpatsas

Tämän viimeisen etapin jälkeen alkoi jo päivän kävely ja muukin kiintiö olla aikasta täynnä. Alkuillalliseksi meille saivat riittää läheiseltä Rue des Rosiers’lta löytyvät “maailman parhaat” falafelit. Tosin samalla kadulla taisi olla useampikin kuin yksi “maailman paras” paikka, mutta me otimme tietysti siitä aidosta ja oikeasta paikasta. Käntyt kädessä ja suu täynnä kikhernettä ei voinut kuitenkaan kuin kaiholla muistella Berliinin Falafel Jenienin 2€ paketteja. Oi, joi, joi… No, joka tapauksessa pallurat tuli syötyä ja eikä se mitenkään pahaa ollut. Ilta alkoi painaa päälle ja teimmekin sen minkä Mikko oli jo edellisenä iltana todennut varsin hyväksi eli piknikin Seinen varrella. Kaupasta tarttui mukaan patonkia, juustoa ja kasa viiniä. Suuntasimme kulkumme Seinen pohjoiserannalle Pont des Artsin viereen, eli sen sillan johon kaikki vastanaineet tahi muuten läheisyyttä harjoittaneet ripustelevat kaikkea munalukoista polkupyörien riippulukkoihin. Onhan se, joo, ihan hauskan näköistä, mutta ehkä vähän siinä menee maku kun sinne sillan kaiteelle pitää raijata sellainen polkupyörän kierrevaijerilukko. Romantiikassa ollaan aika samalla tasolla kuin vauhtiraidat pitkissä kalsareissa. Me tosiaan emme ylimääräistä lukkoa omistaneet ja meidän agendamme olikin löytää sellainen spotti josta olisi kiva kahtella Eiffel-tornin iltavaloja. Siinä se ilta sitten pikkuhiljaa lipui eteenpäin viinin siirtyessä lasivankiloistaan sappinesteen seuraksi ja juustojen kasautuessa lantiolle valoshown pyöriessä taustalla. Tuli pimeä, tuli kylmä, tuli kotiinmenoaika.

Pont des Arts ja rakkaudenlukot

Pont des Arts ja rakkaudenlukot

Auringonlasku Seinen rannalla

Auringonlasku Seinen rannalla

Eiffel-tornin iltavaloshow

Eiffel-tornin iltavaloshow

Kolmas päivä Pariisissa alkoi aikaisella lähdöllä kohti 1. kaupunginosaa ja järjettömän kokoista Louvren museokompleksia. Monessa paikassa on kerrottu kauhutarinoita kuinka Louvreen saa ensin jonottaa monta tuntia ja sen jälkeen tungeksia kilometrien pituisilla käytävillä jotta ylipäätään näkee mitään. Meillä oli vastoin näitä kauhukuvia sen sijaan hyvin aikaa vetäistä aamupatongit portaikossa ja sitten painella suoraan sisään. Museum Passilla sai käytännössä kävellä suoraan sisään, vaikkakin taidettiin ehkä hieman kiilata yksi jos toinenkin jonossa turvatarkastukseen, mutta eipähän kukaan siinä meille mitään älähtänyt joten samakos tuo. Turvatarkastuksessa muuten piti jättää korkkiruuvi säilöön, mutta jännästi sitten viinipullon sai kuitenkin ottaa mukaan. Olisihan se tietysti melkoinen kohtalo jos paikallinen ranskis joutuisi jättämään eväspunkkunsa portille, sillä mitäs sitä sitten vetelisi sen camenbertin kanssa lounaaksi? Punkku kainalossa aloitimme käyskentelyn ympäri Louvren lukuisia eri osastoja. Olimme aikeissa jättää kaikki pilitaide, eli käytännössä 1700-1800-lukujen maalaustaideaarteet, väliin ja keskittyä oleellliseen eli egyptologiaan, mesopotamialaisiin veistoksiin ja Napoleonin huoneistoon. Toki piti käydä katsomassa klassikot kuten Mona Lisa ja Milon Venus. Yllättäen ei Mona Lisankaan edessä ollut sen kaltaista tungosta kuin olisi olettanut. Ihan olisi päässyt viereen jos olisi jaksanut tai halunnut. Vaikkakin meidän Louvre-agenda ei ollut alunperin kovin laaja, tuli sitä sitten kuitenkin tepasteltua läpi suuri osan museon käytävistä sinä parina-kolmena tuntina mitä siellä vietettiin. Eipähän tartte mennä ihan heti uudestaan.

Pakollinen kuva Mona Lisasta

Pakollinen kuva Mona Lisasta

1700-luvun Napoleonin residenssi on saanut kaverikseen 2000-luvun possun

1700-luvun Napoleonin residenssi on saanut kaverikseen 2000-luvun possun

Muutakin ohjelmaa oli päivälle varattu ja seuraavaksi suuntasimme hipsterialueiden sijaan hippialueille ja Montamartren kaupunginosaan ja sen muodostavalle mäelle, jolla on majapaikkaa pitänyt niin Picasso ja van Gogh kuin Moulin Rouge. Meille tuo mäennyppylän visiitti ei ollut kovin pitkä vaan sisälsi lähinnä eväiden syömistä ja edestakaisin käyskentelyä. Maisemat toki olivat oikein kivat, mutta emme raaskineet nousta huipulla olevan kirkon torniin niitä vielä paremmin ihailemaan. Matkalla lounastamaan kävimme vilkaisemassa myös tuota kuuluisaa kabareeta, Moulin Rougea, ja siinähän se sitten nökötti. Muutama lähimaastossa näkyvä sex shop yritti vaivalloisesti pitää yllä pahamaineisen seudun pahaa mainetta, mutta eipä tuo kovin erilaiselta muuhun Parisiin verrattuna vaikuttanut. Lounastimme jonkinmoisen etsiskelyn jälkeen suositellussa kasvisravintolassa pienellä sivukadulla. Ruoka olikin sitten ihan mainiota (vaikkei ehkä mitään hurraamisen arvoista), kun sitä lopulta saatiin. Pientä ongelmaan näet toi se että paikassa ei tietenkään puhuttu kuin paikallista kieltä ja asioiden ymmärtäminen puoleen taikka toiseen oli hieman haasteellista. Onneksi yhdessä pöydässä oli vanhempi amerikkalaisrouva, joka osasi auttaa meitä ja saimme apetta pöytään. Saimme eteemme lajitelman heidän eri ruokiaan, mutta valitettavasti ei voi sanoa saaneensa rahoilleen aivan täysin vastinetta. Harmi, sillä paikan kaltaisia täysin kasvisruokia tekeviä ravintoloita ei liiemmin Pariisissa ole.

Égouts de Paris

Égouts de Paris

Aikaa oli palanut ruokapaikan etsintään ja alkoikin olla jo kiire joen toiselle puolelle, museoon taasen. Ei tosin aivan tavalliseen, sillä tämä museo oli pystytetty kaupungin alla oleviin viemäreihin. Viemärit ovat edelleen käytössä ja alhaalla tunneleissa kelluikin ihan sitä itseään. Suurimmalta osin taisi kuitenkin ihan sadevesi siellä rullata. Museo oli siis Musée des Égouts de Paris eli Pariisin viemärimuseo. Melkoisen jännä paikka oli kyllä ja ei haissutkaan kovin pahalle 😉 Vierailun lopuksi oli vielä museokauppa josta olisi saanut ostaa kaikenlaista viemärirompetta… mm. rotan. Näppärästi olimme olleet maan alla juuri menneen sadekuuron ajan ja oli sopiva hetki käydä vielä päivän viimeisellä nähtävyydellä. Pari kertaa olimme jo menneet ohi kuuluisasta Notre Damesta, mutta nyt oli aika nousta sen torniin. Sisäänkäyntiä joutui hiukan etsimään, kun sitä ei katedraalin sisältä näyttänyt löytyvän. Pytingin ulkolaidalta löytyikin oviaukko ja sen vieressä hyvä joukko ihmisiä odottelemassa, joten siinähän sen täytyi olla. Torniin päästettiin vain tietty määrä ihmisiä kerrallaan ja haasteelliseksi asian teki se että mennen tullen kuljettiin samoja portaita ja tiettyä organisointia vaadittiin jotta ei synny ruuhkia. Ensin siis odotettiin ulkopuolella pääsyä pari kerrosta ylemmäs museokauppaan. Siellä odoteltiin taas hetki jotta portaat tyhjenevät ja päästiin nousemaan varsinaiseen torniin. Silloin oltiinkin jo muutaman kymmenen metrin korkeudessa ja suoraan ulkoilmassa taas. Opaskirjan mukaan heti vastaan tulee SE gargoyle, josta PITÄÄ ottaa kuva. Ja niinhän mekin sitten tehtiin. Tästä matka jatkui vielä uudemman odottelun jälkeen vielä ylemmäs torniin. Siellä ei sitten ollutkaan varsinaisesti enää mitään muuta kuin maisemia ja melko pian päästiin taas odottelemaan pääsyä alas. Nyt sitten päästiinkin koko matka ulos asti yhdellä kertaa. Melko hauskojahan aina tuommoiset tornit ovat, mutta ei sinne ehkä kannata mennä ellei ole juuri tuommoista museokorttia johon se kuuluu.

Notre Damen "irvikuva"... niin ja Maiju myös

Notre Damen “irvikuva”… niin ja Maiju myös

Ilta-aika meni sitten jo aika totuttuun tyyliin. Kaupan kautta kävi tie Seinen rannalle, tällä kertaa Notre Damea ihailemaan. Puiden yli näkyi myös Eiffel-tornin valokeila pyörimässä, joten ei ihmekään että emme olleet paikan ainoat pikniköijät. Pari punkkua ja kasa juustoa ja hyvä seura. Melko toimiva konsepti. Suosittelen.

Versaillesin Palatsin aukio

Versaillesin Palatsin aukio

Viimeinen aamu Pariisissa alkoi pakkaamisella. Pakettiin laitettiin niin kiipeilytavarat kuin konferenssiromppeetkin. Tarkoituksena oli pistää tavarat aikaisin pakettiin ja säilöön hotellin respaan ja lähteä samalla istumalla juna-asemalle ja kohti Versaillesia. Sinne oli vajaan tunnin ajomatka ja matkalla oli hyvä rouskutella aamupalaksi croissanttia. Aikataulullisesti olimme liikkeellä melko hyvään aikaan vaikka emme olleetkaan aivan ensimmäisiä paikan päällä. Kun olimme kävelleet sen reilun kilometrin asemalta, olivatkin ovet jo auki ja saatoimme vain kävellä suoraan sisään. Harmillisesti tiistaisin puiston suihkulähteissä on pyörimässä musiikkishow, eikä meidän museopassimme kelvannut sinne. Lipuista pyydetty hintakin oli sen verran korkea, että tyydyimme vain talon sisäpuoleen. Joistakin aikaisemmista renesanssirakennelmien kierroksista viisastuneena, otimme nyt vain omatoimikierroksen. Se myös antoi hieman vapautta ohittaa ne ihmislaumat joita oli melko tasaisin välein kierroksilla.

Peilisali

Peilisali

Kuningattaren makuukammari

Kuningattaren makuukammari

Joana Vasconcelosin taideteos

Joana Vasconcelosin taideteos

Versailles tosiaan on Versailles, mutta selkeästi on alkanut tulla pieni inflaatio näiden renesanssipalatsien suhteen. Ei mitenkään oikein jaksanut keskittyä niihin kaikkiin miljooniin huoneisiin joita oli tarjolla, saatika niissä esillä oleviin maalauksiin tahi muihin näyttelykappaleisiin. Melkein koko palatsin jännin asia oli Joana Vasconcelosin näyttely pitkin palatsia. Kyseessä olivat värikkäät nykytaide-esineet eli kaikennäköisiä asioita oli makoilemassa tai roikkumassa eri huoneissa. Aika samantyylistä taidetta oli esillä myös Louvressa Napoleonin residenssissä. Eri jännää kyllä. Kuten mainittu, niin puistoon ei ollut ilman ylimääräistä maksua asiaa ja skippasimmekin sen yksin tein. Sen sijaan suuntasimmekin Grand Trianoniin puiston toisessa päässä. Sen verta ajoissa olimme että taas sai pitää juusto-patonkipiknikin nurmikolla. Nam-nam. Valitettavasti kyseinen palatsi oli hieman sitä same-same eikä siihenkään jaksanut hirveän paljoa keskittyä. Rytistelimme kuitenkin sen läpi kun kerta ilmaiseksi pääsi. Jatkoimme vielä tuon puistonkulman tutkailua ja kävelimme läheiselle Marie-Antoinetten maalaiaidyllille. Se on siis pienehkö maatilamiljöö kaikkine tarpeineen, joka on rakennettu Marie-Antoinettea varten, jotta hän voisi siellä leikkiä maatilan emäntää. Onpa harrastukset olleet, mutta ihan kivan näköinen alue se kuitenkin oli. Sieltä löytyi niin eläinkarsinaa, tupapahaista kuin kalalammikkoakin.

Marie-Antoinetten maalaisidylliä

Marie-Antoinetten maalaisidylliä

Torniin ei saanut mennä :(

Torniin ei saanut mennä 🙁

Loman loppuun oli osunut varsin lämmin päivä ja kuumus alkoi olla riittävä näille kävelyille.  Kun emme olleet myöskään vuokranneet golfkärryä puistossa ajeluun niin oli aika pistää Versailles pakettiin. Junalle käppäillessä otettiin vielä paluumatkalle pari koekappaletta Maijun jo hyvin testaamasta Pariisin kakkuvalikoimasta. Melkoisia taidonnäytteitä siellä on. Kakkumaha kylläisenä olikin sitten hyvä tehdä junamatkaa.

Pariisilaisia kakkuja evääksi

Pariisilaisia kakkuja evääksi. Näillä jaksaa.

Notre Damen fasaadi

Notre Damen fasaadi

Ennen kuin piti lähteä kentälle oli vielä aikaa käydä Notre Damen katakombeissa. Niihin pääsi aivan Notre Damen edestä, mutta matka- ja museoväsymys alkoi olla jo sitä luokkaa että antiikkiset ja keskiaikaiset kivenmurikat päällekkäin ei ihan hirveästi jaksaneet innostaa. Joku toinen hetki olisi varmaan kokemus ollut parempi. Otimme myös Berliinin reissusta viisastuneena hieman ylimääräistä aikaa kentälle menoon ettei tarvitsisi juosta kentän poikki henkihieverissä checkiniin. Odottelua varten olimmekin tehneet pienet ostokset hotellimme läheltä juustokaupasta ja mukana oli vielä viimeiset palaset muutamia herkkujuustoja sekä pari tuoretta patonkia. Siellä oli sitten mukava pistellä poskeen toinen toistaan pahemman hajuisia juustoja ja kanssamatkustajat varmasti kiittivät.

Näin se Pariisin reissu sitten oikeastaan meni. Ei muuta sitten kuin au revoir! Ehkä joskus vielä palaamme uudestaan rakkauden kaupunkiin. Jos ei muulle niin patongille, croissanteille ja LEIVOKSILLE!

Synttäreiden alla Tallinnassa

Synttärit, mikä ihana tekosyy! Mikähän siinä on että jos lähtee matkalle niin lähteminen on paljon helpompaa jos on joku tekosyy, vaikka synttärit. Mikolla oli synttärit juuri tuloillaan ja Citydeal-tarjouksen sekä vanhentuvien Club One -pisteiden siivittäminä lähdimme käymään yön yli Tallinnassa.  Syitä siis riitti joilla saattoi matkustamisen tarpeellisuutta vakuutella itselleen.

Matka aloitettiin lauantaiaamuna pienessä tihkusateessa, mutta usko oli kova että vielä iltapäiväksi tulisi terassikeli. Tallinkin SuperStar-pyrähdykselle lahden yli oli varattu varsin näpsäkkä setti aamupalaa: jääteetä, chiabattasämpylöitä, kurkkua, tomaattia, paprikaa, itse kasvatettua salaattia,  kahta juustoa (brie ja Musta Sara), viinirypäleitä ja marjasmoothieta. Eväksien popsimisen jälkeen ei sitten jäänytkään paljon muuhun aikaa kuin tehdä pakollinen kierros tax-freen ympäri ennenkuin kolahdettiin jo satamaan. Tihkusade jatkui vielä Tallinnan puollella, mutta matkan aikana laivan kannelle ropisseita rajuja kuuroja ei onneksi ollut näköpiirissä.

Liljan loistoa Kentmannilla

Liljan loistoa Kentmannilla

Hieman arvuuttelimme että mitä tehtäisiinkään ensimmäisenä ja lopulta päädyttiin käpsyttelemään aikamoinen lenkki Stockmannin ja Liivalaian kautta vanhaan kaupunkiin, jossa vielä pyöriskeltiin ennenkuin istahdettiin lopulta Brewery Õlleklubiin. Matkalla yritettiin ensin Õlletorn nimiseen anniskelupaikkaan, mutta se oli kiinni huolimatta siitä että sen pitäisi olla auki 24h. Auringon jo paistaessa oikein terassimaisesti tilasimme tuopilliset panimon omaa olutta. Istahdus ei jäänytkään ihan pikaiseksi, kun kysyttäessä otetaanko isot vai pienet tuopit Mikko otti tietysti “isot”. Eipä tajunnut että ne isot olivatkin sitten 0,64l kolpakot ja hintaakin kertyi sitten 12€ 🙂 No, olut kuitenkin oli panimon omaa. Laatuina oli Velvet ja vehnäolut, joista vehnä vei voiton ollessaan yllättävän raikas ja hyvin maistuva. Velvet sen sijaan oli aika perushuttua.

Olusten jälkeen nälkä alkoi kasvaa ja painelimme suunnitelmamme mukaan pieneen EAT-ravintolaan, josta tiesimme saatavan pelmeneitä, noita venäläisen keittiön ravioleita. Tällä kertaa ei tarjolla ollut valmiina tiskissä kuin perunapelmeneitä, mutta listalta sai tilattua myös sinihomejuusto-pelmeneitä. Lisäksi Mikko otti punajuurikeittoa. Pelmeneiden kanssa toimitaan siten, että laareista kauhotaan haluttu määrä pelmeneitä kuppiin ja päälle laitetaan kastikkeita muutamasta vaihtoehdosta ja lisäksi voi ottaa punajuurta tai suolakurkkua. Kaikki maksetaan sitten kilohintaan, joka ei ole kovin paha eli 0,65€/100g. Pelmenit oli varsin hyviä vaikkakin vähän ehkä kuivakoita. Listalta tilatut juustotäytteiset näyttivät oikeastaan enempi kroketeilta, mutta olivat taatusti tuoreita ja oikein hyviä. Viimeisenä saapunut punajuurikeitto oli sekin vasta tehtyä, mutta maussa olisi voinut olla hieman parannettavaa. Oikeastaan maku oli sinällään hyvä, mutta keitossa oli voimakas palaneen tai savun maku joka teki siitä melkoisen kokemuksen. Siinä varmasti oli käynyt jokin fiba sillä ei mitenkään voi keittoa maistua, Maijun sanoin kuvaillen, tuhkikselta. No, ei sillä ollut hintaakaan kuin euro, joten pahaa lovea se ei tehnyt kukkaroon. Koko lounas maksoi yhdellä oluella ryyditettynä huimat 6,80€.

Lounasta sulatellessa kello olikin jo sitten niin paljon, että suuntasimme kohti hotellia, tosin poiketen vielä Bonaparte-kahvilan kautta. Sieltä tarttui mukaan pari baagelia, jotka sittemmin kaiken syöpöttelyn keskellä aiheuttivat enemmän morkkista kuin hyvää mieltä. Hotellimme oli Gotthard Residents, joka sijaitsee aivan Pikk-kadun päässä. Citydeal-varaus oli reilassa ja huone odotti meitä valmiina. Huone ei ollut mikään luksuskoppero, mutta varsin pätevä, varsinkin kun maksoimme siitä aamiaisineen 42,50e. Pidimme pienen lepotauon, jonka Maiju käytti liiskaten pieniä kärpäsiä, jotka olivat parveilleet sisään avonaisesta ikkunasta.

Gotthard Residents huone

Gotthard Residents huone

Lepohetken jälkeen suuntasimme takaisin sataman suuntaan ja uudelle kulttuurikeskukselle ja siellä olevaan modernin taiteen näyttelyyn. Näyttely oli ilmainen ja sisälsi useiden virolaisten nuorten taiteilijoiden teoksia. Vaihtelevan laatuisten teosten katseluun lisäsi tunnelmaa viereisellä pihalla sound checkiä tehneet bändit. Illalla oli tulossa niiden keikka, mutta ihan varmoja ei oltu, kun mainokset olivat aika epämääräisiä meidän huonolla vironkielentuntemuksella. Taiteennälän tyydytettyämme suunnattiin läheisen Rimin kautta Balti Jaamin vieressä olevaan puistoon pussikaljoittelemaan. Sää oli kuin morsian, joita itse asiassa näkyikin lätäkön toisella puolella useita kappaleita ottamassa hääkuvia. Paikka vaikutti varsin suositulta kyseiseen toimintaan. Vilkkaasta hääviikonlopusta oli saatu jo vihiä juhla-autoista, jokta ajelivat perinteikkäästi töötti pohjassa Viru-keskuksen kulmalla olevassa liikenneympyrässä.

Toompark

Toompark vanhan kaupungin takana ja tosi pahan makuinen mojito-juoma

Von Krahli Aed

Von Krahli Aed

Pussikaljat siemaistuamme teimme pienen pikavisiitin huoneelle, jossa Maiju pisti pikkumustaa ylle ja Mikko vaihtoi paidan, mikä olikin ainoa parannus mihin mukaan tulleella vaateparrella pystyi. Sai kelvata ja olihan sentään ihan shortsi keli. Pikapikaa kipitimme sitten ravintola Von Krahli Aediin, johon oli tehty varaus illallista varten. Sisään tullessamme paikka oli melko tyhjä, mutta tarkemmin katsoen oli käytännössä joka pöydässä “reserved” kyltti, joten ehkä se etukäteen tehty varaus ei ollutkaan niin hölmö ajatus. Koska oli tavallaan synttäreitä varten tänne reissattu, niin otimme ruokailun sitten oikein pitkän kaavan kautta. Lopulta illallinen muodostui noin 4,5 ruokalajista ja maha oli sitten sen mukaisesti täynnä. Alkuun otettiin marinoitua vuohenjuustoa raparperikastikkeella, joka maistui yhtä hyvälle kuin oli nättikin. Se lopulta olikin yksi illan parhaita annoksia. Ehkä olisi pitänyt ottaa sitä molemmille omat 🙂 Väliruoaksi otettiin keitot: kukkakaalikeitto Maijulle ja savujuusto-tomaattisosekeitto Mikolle. Molemmat olivat hyviä ja vaikka molemmat saivatkin maistella kumpaistakin olivat tilaukset menneet makunystyröiden mieltymysten mukaan. Pääruoaksi otettiin paistettua polentaa, parsaa ja yrttikastikettä sekä kikhernepihvejä, lämmintä kasvissalaattia ja sinappikastiketta.

Kikhernepihvit kasvispedillä ja sinappikastikkeella

Kikhernepihvit kasvispedillä ja sinappikastikkeella

Paistettua polentaa, parsaa ja yrttikastiketta

Paistettua polentaa, parsaa ja yrttikastiketta

Paistettu polenta ei oikein meitä lämmittänyt, mutta parsan kypsyysaste oli taas jotain sellaista mihin ei kotikeittiössä pysty. Ehkä pitäisi oikeasti ostaa se parsakattila, jos siinä on se taika. Kikhernepihvit olivat myös ehkä hieman keskivertoja, samoin kasvikset vaikka olivatkin mukavan tuoreita ja rapsakoita, mutta sinappikastike toi niihin kuitenkin mukavan vivahteen. Kaiken kaikkiaan pääruoista jäi hieman pettynyt fiilis ja pohdimmekin että mihin suuntaan tämä kokonaisarvio mahtaa heilahtaa. Ennen jälkiruokaa otimme vielä annoksen virolaisia juustoja, mutta petyimme pahoin. Lajitelma koostui savujuustosta ja briestä sekä salaatista ja paahdetusta leivästä, mikä ei aivan vastannut sitä kuvitelmaa ihanista erilaisista paikallisista juustoista joista ei ikinä ole kuullutkaan. Lopulta teimme peliliikkeen ja otimme suurimman osan juustoita dogibägiin servietteihin käärittyinä yöpalaksi hotellille. Tämän jälkeen otimme vielä tarjoilijan ihmetykseksi crème brûléen tuoreilla marjoilla ja tuorejuustokakun mustalla leivällä ja raparpereilla.

Crème brûlée tuoreilla marjoilla

Crème brûlée tuoreilla marjoilla

Tuorejuustokakku mustalla leipäpohjalla ja raparperia

Tuorejuustokakku mustalla leipäpohjalla ja raparperia

Jos pääruoat pettivät ja juustot masensivat, niin jälkiruoat voivat pystyä pelastamaan paljon. Ja pelastivathan ne. Tästä crème brûléestä ei voi puhua edes samassa lauseessa sen töherryksen kanssa jonka Mikko sai Linnanmäen Coccola-ravintolassa jonkun aikaa sitten ja jota vielä kehtasivat kutsua crème brûléeksi. Jos se hirvitys rahisi hampaissa sulamatta jääneen sokerin takia eikä sisuskaan maistunut juuri sen paremmalta, niin tässä oli sekä koostumus että maut aivan kohdillaan. Kuori oli rapeaa, sisus taivaallista eikä kokonaisuutta ollut pilattu liialla makeudella. Tätä todellakin ottaisi uudestaan. Myös tuorejuustokakku oli mainio, mutta pieni ihmetys oli kun olimme kuvitelleen raparperien tulevan jonkilaisessa kastikemuodossa, mutta ne olivatkin paloina, tosin marinoituina. Kakun helmi oli kuitenkin sen pohja joka oli tehty mustasta saaristolaisleipämurusta ja maistui aivan mahtavalta. Jäimmekin sitten hieman ristiriitaisin tuntemuksin siemailemaan talon 15€ luomupunkkua loppuun, joka nyt oli lämmennyt sopivan lämpöiseksi. Se oli pöytään tuodessa ollut aivan jääkaappikylmää ja maut jäivät, sanotaanko nyt sitten, hieman laimeaksi. Kokonaishintaa tälle illalliselle juominen tuli tasan 50€, mikä on varsin kohtuu hinta ottaen huomioon ruokalajien määrän.

Mahat täynnä lähdimme katsastamaan vielä hieman paikallista yöelämää. Ensimmäinen kohde oli Kokteilbaar Butterfly, joka näin yhdeksän tienoilla oli yllättävän täynnä. Syy tähän mahtoi olla jokin muotinäytöshommeli myöhemmin illalla, mutta sitä emme jäänet katsomaan. Drinkkilista ei ollut mikään suunnattoman pitkä, mutta sisälsi varsin monia hyvän kuuloisia juomia. Meidän valinnat osuivat basilika mojitoon ja raparperipohjaiseen drinkkiin. Raparperijuoma ei oikein säväyttänyt, mutta mojito oli niin hyvää kuin mojito nyt vain on ja pienellä basilikan aromilla se oli oikein kiva. Touhu ei oikein vaikuttanut meidän tyyliseltä ja lähdimme katsomaan mahtaisiko siellä kulttuurikeskuksella olla vielä keikka käynnissä.

Kokteilbaar Butterfly

Kokteilbaar Butterfly. Edessä basilika-mojito, takana rapaberidrinkki ja viimeisenä Maiju.

Paikan päällä kuulosti vielä olevan meno päällä, mutta musa ei ollut kuitenkaan aivan sitä mitä sound check antoi ymmärtää. Hetken aikaa istuksimme kuuntelemassa, mutta kun kaljan myyntikin oli loppunut parikymmentä minuuttia aiemmin läheisellä huoltamolla (Virossahan viinan myynti loppuu kello 22), niin suuntasimme kohti uusia tuulia. Pienen pähkäilyn jälkeen koukkasimme Viru-hotellin Valuuttabaariin, joka tosin jäi lyhykäiseksi koukkaukseksi. Baari näyttä samalta kuin ennenkin, mitä nyt vähän oli jotain rekvisiittaa seinillä vaihdettu ja baari oli normaaliin tapaan puolityhjillään humalaisia suomalaisia laulamassa karaokea toinen toistaan huonommin. Passasimme tämän kokemuksen ja päätimme kokeilla vielä uudestaan Õlletornia, jonka ovia kävimme jo aamulla kertaalleen kolkuttelemassa.

Matka ei sujunut taaskaan ilman pieniä koukkauksia ja kadunvarsimainoksen uhreina kävimme juomassa 1€ kaljat matkan varrella, tosin 0,33l kokoiset. Melko edullista se silti oli ja samalla saatoimme katsoa naisten 100m finaalin olympialaisissa. Lopulta kuitenkin saimme eksyttyä Õlletornille, joka ei ihan vastannut näkymältään sitä mitä ajattelimme. Jo pitkälle oli kuulunut jonkinlainen punk-musiikki ja lähdehän löytyi baarin sisältä. Siellä näemmä oli jonkinlainen venäläinen punk-bändi pitämässä keikkaa. Ulkona myös hieman hämmennystä herätti puolisen tusinaa ns. prätkäjengiläistä. Hieman siinä vilkuiltiin että kuinkas ne oikein katselevat meitä, mutta sisälle päästiin ehjin nahoin 🙂 Baarina paikka oli näistä yllättävistä lisäohjelmista huolimatta onneton, sillä tiskiltä ei tainnut löytyä hanasta kuin yhtä olutta, jotain mystistä itäblokin kaljaa, ja kylmäkaappikin seisoi lähes tyhjänä. Bisse kyllä maistui oikein hyvälle, mutta ei sen takia olisi välttämättä tarvinnut tänne asti kävellä. Nappasimme kolpakot huiviin ja lähdimme takaisin kohti vanhaa kaupunkia. Matkalla hotellille kävimme vielä legendaarisessa Karja Kelderissä ottamassa viimeiset siivut. Niiden jälkeen olikin sitten painua hotellin pehkuihin napostelemaan yöpalaksi säästetyt juustot. Kahden aikaan yöllä perus brie ja savujuustokin maistuivat jo paremmalta. Tullessa hotelliin saimme myös hymähdellä respan tytölle, joka veteli täysiä hirsiä tiskin takana. Mikäpäs siinä, eipä meillä mitään asiaa olisi ollutkaan.

Aamu alkoi muutamien tuntien yöunien jälkeen aurinkoiseen päivään. Myöhään venähtäneestä edellisillasta johtuen emme pitäneet mitään kiirettä aamiaiselle ja selvisimmekin sinne vasta hieman vaille kymmenen. Aamupala sisälsi aika normaaleja juttuja: leipää, juustoa, kinkkua, puuroa, munakokkelia, nakkeja, uunikasviksia, mehua, maitoa, teetä, kahvia ja pullaa. Se hieman häiritsi että ei ollut mitään jogurttia tai vastaavaa tarjolla, jota meistä ainakin toinen olisi kaivannut, kun taas toiselle maistui puuro näin pieneen krapulatuimaankin oikein hyvin. Ei siis mikään huippuaamis, mutta varsin kelvollinen sellainen. Mahan sai täyteen eikä mistään ollut sinällään valittamista.

Venytimme hotellista lähtöä aivan viime tinkaan saakka ja vasta puolilta päivin saimme tavarat kasaan ja itsemme liikkeelle. Suuntima oli selvä, lähdimme uuteen Lennusadam-museoon, jossa näytteillä on niin pieniä jollia kuin isompiakin veneitä sekä näyttelyn pääesine: Lembit-sukellusvene. Museo on rakennettu vanhaan vesitasohalliin sekä sen ulkopuolelle satama-alueelle. Kaikenlaisten kulkupelien lisäksi siellä oli valtavia meripoijuja, merimiinoja ja jopa miinanraivausalus. Esillä oli myös ilmatorjuntatykkejä, joita sai joitakin ihan itsekin kokeilla. Ei tosin oikeasti, mutta simulaattorilla kylläkin.

Maiju tähtäilee ilmatorjuntatykillä

Maiju tähtäilee ilmatorjuntatykillä

Merimiinoja ja -poijuja

Merimiinoja ja -poijuja

Lembit-sukellusveneeseen joutui jonottamaan jonkin tovin, mutta ehkä se kannatti sillä oli se nyt aika paljon siistimpi kuin Suomenlinnan nurkassa nököttävä sukellusveneenrotjake. Lentokonehallin ulkopuolelle, viereiseen satamaan, oli tuotu maihin muutamia laivoja joista pariin pääsi jopa sisälle. Tai ainakin luulemme että pääsi sillä emme niissä käyneet, mutta niihin kuitenkin johti jokin ramppi, joten olettaisi näin. Sen sijaan kävimme koluamassa satavuotiasta jäänmurtajaa, joka kellui ihan oikeasti meressä. Sen historia oli ihan jännä ja se oli jopa ollut muutaman vuoden 1920 tienoilla suomalaisten hallussa kun se kaapattiin Suomelle. Sisällä kulku oli sokkeloista ja aika monta paikkaa sai ihan vapaasti koluta ja ihmetellä mieletöntä putkien ja vipstaakien määrää kannen alla.

Vipstaakia Suur Tõllin sisällä

Vipstaakia Suur Tõllin sisällä

Museokierrokselta jatkettiin kauniissa säässä matkaa Balti Jaamille ja erään opaskirjan vinkkaamaan “Kohvik Kohvik” -kuppilaan. Kyseinen instituutio löytyy vanhasta rautatieasemarakennuksesta ja on vähintäänkin kyseenalaisen näköinen. Kuulemamme mukaan siellä asioidaan venäjäksi, mutta myös huonolla parin sanan vironkielellä tuntui asiat hoituvan. Otimme tseburek-lättyjä sekä juusto- että perunatäytteellä sekä perunatäytteisen piirakan, joka näytti kyllä enemmänkin munkilta. Hintaa kolmelle tseburekille ja yhdelle piirakalla tuli 3,70€. Ei siis kovin pahan hintainen lounas. Tseburekien pienoinen rasvaähky huuhdottiin alas Balti Jaamia vastapäätä olevassa Leila Baarissa, josta irtosi Saku Tumet kahdella eurolla. Paikasta olisi saanut myös ruokaa, mutta vatsa oli jo täynnä. Lukemamme mukaan paikasta saisi hyviä pelmeneitä, mutta ne taisivat valitettavasti olla vain lihaversioita. Jotain kasvispöperöäkin listalla oli, mutta ne saivat jäädä seuraavaan kertaan.

Tseburekeja

Tseburekeja. Vasemmalla peruna ja oikealla kaksi juustoa.

Oluiden siivittäminä kiiruhdimme käymään Paks Margareetalla, jossa on Tallinnan vanha merenkulkumuseo, koskapa olimme Lennusadamasta ostaneet yhdistelmäliput joilla pääsi myös sinne. Pakko kyllä sanoa, että ei tuon Lennusadaman jälkeen tämä perinteisen oloinen museo oikein jaksanyt enää hirveästi innostaa vaikka mielenkiintoista tavaraa oli vaikka kuinka paljon. Sinne tänne vilkuillen kipusimme tornin huipulle katselemaan maisemia, jotka olivat kyllä oikein komeat mikä ehkä sinällään korvasi koukkaukseen kuluneen ajan.

Sukelluspuvusta sai kokeilla vain tätä pahviversiota

Sukelluspuvusta sai kokeilla vain tätä pahviversiota

Loppumatkan rentoutukseksi suuntasimme vielä Tallink Spahan. Matkalla tosin kävimme katsastamassa Kulttuurikatelin pihalla majailevia kanoja. Siellä ne porskuttelivat häkissään menemään. Aika hiljaiselta näytti piha kun ei ollut mitään keikkaa käynnissä tai muutakaan ohjelmaa. Kylpylässä sen sijaan oli normimäärä humalaisia suomalaisia vetämässä ns. firman piikkiin tai sitten omaan laskuunsa. Mekin intouduimme yhdet Saku Kuldit vetäisemään porealtaissa lillulttelun ja saunoissa kiertelyn lomassa. On kyllä kivaa tuo kylpylässä polskuttelu. Parituntisen kylpemisen jälkeen meillä oli vielä aikaa sen verran ennen laivan lähtöä että menimme syömään Viru-keskuksen Silk Sushiin take-awayn sijaan. Sushi oli hyvää kuten yleensä. Kiva raikas tuulahdus itäblokin rasvaähkyjen jälkeen vaikka hyviä ovat nekin. Menu oli ilmeisesti ehtinyt vaihtua tässä välissä kun Maiju oli edellisen kerran käynyt pari kuukautta aiemmin. Nyt ei ollut enää vegelautasta, mutta oli silti hyvin vaihtoehtoja mistä valita. Ehkä jännin oli sellaiset tuliset sushit. Tai tuliset ja tuliset, mutta vähän niissä oli jotain chilimajoneesia seassa mikä oli aika kiva.

Taas oli maha täynnä ja aikaa vielä vähän tuhlattavaksikin. Päätettiin tehdä vielä pikakoukkaus toiseen “räkälään” joka oltiin nähty lauantaiaamuna. Tämä oli nimeltään Laine Baar. Paikassa piti olla halpaa kaljaa ja jopa ehkä jotain syötävääkin. Paikalla totuus oli kuitenkin hieman karumpi, sillä hanasta ei löytynyt kaljaa ja oli tyytyminen tölkkiolueen kylmäkaapista. Ei siis tarvinne tulla uudestaan ellei satu olemaan kohdalla. Siemailimme oluset naamariin terassilla ja sitten olikin jo pieni hoppu ehtiä laivaan ja sitä ennen vielä Rimiin ostoksille. Rimistä tarttui mukaan muutama käntty, ah, niin hyvää gruusialaista leipää. Otettiin vielä tsatsikia sen päälle matkaevääksi. Lopulta aika menikin melkoisen tiukaksi ja taisi olla aika tarkkaan tasan klo 22 kun oltiin lopulta satamassa. Olimme ajatelleet että jos kerrankin olisi sen vaaditun puoli tuntia ennen laivan lähtöä valmiina portilla, mutta sataman aulassa ei näyttänytkään olevan kiire kenelläkään tai mihinkään. Siinä sitten nökötettiin kymmenisen minuuttia kunnes laivaan pääsi ja raahauduttiin muiden mukana sisään. Saimme oikein kivat paikat samaisesta peräosan tuoli-pöytäalueesta kuin tullessa ja aivan telkkarin alta niin että oli hyvä katsella Keskisalon keskeyttämistä ja Boltin voittoa sadalla metrillä.

Urheilua katsellessa ja leipää mutustellessa ei heti edes huomannut että laiva ei ollutkaan lähtenyt liikkeelle ennen kuin vasta hieman yli klo 23 eli noin puoli tuntia myöhässä. Tätä emme suuremmin jääneet ihmettelemään ja matka sujui mukavasti välillä torkkuen ja toisella silmällä urheilua seuraten. Vasta perille tulo alkoi tuntua aika epäilyttävältä, kun rataan kolahdettiin noin kolme varttia aikataulua jäljessä. Mitään tietoa myöhästymisen syystä ei ollut ja lähdimme muun väenpaljouden mukana ulos ja pikavauhtia kohti Ruoholahden pysäkkiä. Vasta siellä alkoi tilanne näyttää huolestuttavalta sillä pysäkiltä ei aikataulun mukaan pitänyt kulkea enää yhtään bussia. Eipä tullut tätä ajatelleeksi, kun vielä vartti ennen maihinnousua näytti reittiopas että busseja kyllä menee. Maihinnousussa ja kävelyssä pysäkille meni sitten kuitenkin niin kauan että sunnuntain viimeisetkin lähdöt olivat jo menneet. Hetken siinä ihmeteltiin parin muun saman kohtalon kokeneen matkalaisen kanssa, että mitäs nyt, kun reittiopas antoikin sitten ohjeeksi että minuuttia vaille kaksi pitäisi mennä vielä yksi bussi, mutta eri pysäkiltä. No, sinne sitten paineltiin ja mietittiin että jäädäänkö odottamaan vai otetaanko taksi. Aikataulun mukaan odottelua oli parikymmentä minuuttia. Jäimme lopulta odottamaan, mutta vasta liian myöhään tajusimme että teimme virheen. Viimeinen bussi ei millään voisi olla ajallaan tässä ja minuutinkin myöhässä napsahtaisi jo yöbussimaksu voimaan. Olisi pitänyt tajuta lähteä aikaisemmin kävelemään Kamppiin ja näin olisi ehtinyt bussiin jo ennen kello kahta ja säästynyt yötaksalta. No nyt kävi sitten tietysti näin ja 12€ meni vähän niinkuin hukkaan. Taksi olisi tietysti maksanut reilusti enemmän kuin tuo, mutta kotiinkin olisi päässyt aikaisemmin. Nyt pää painui pehkuihin vasta puoli kolmen jälkeen yöllä.

Sellainen oli synttärireissu Tallinnaan. Oli paljon kivoja uusia juttuja ja mukavia vanhoja ja joitakin pettymyksiä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin että paha maku olisi jäänyt. Aina sitä vain tietysti haluaisi että kaikki menisi kuin Strömsössä.

Seuraavana päivänä luimme sitten uutisista syyn laivan myöhästymiselle: Tallinkin laivalla sairaskohtauksen saanut kuoli. Eipä oikein voi tuota asiaa sitten hirveästi kyrvistelläkään, kun joku oli kuollut. Harmillinen tapahtuma kaikinpuolin ja kaikille.

Musta-valkoinen Johannesburg

Perjantai-ilta oli jo ehtinyt hämärtyä, kun viimein ajoimme iltaruuhkassa kaupunkiin. Ehkei paras mahdollinen ajankohta totuttautua miljoonakaupungissa ajamiseen, mutta pienestä kuumotuksesta huolimatta Mikko selvisi kunnialla ja löysimme ilman harhailua bed&breakfastimme Pension Iduben. Naapurusto oli ilmiselvästi hyvin toimeentulevaa ja asuinrakennukset korkeiden aitojen ja lukittujen porttien suojissa. Katuvaloihin rahaa ei ollut liiemmälti tuhlattu joten melko pimeässä saimme etsiä oikeaa katunumeroa ja porttia. Hämärän keskeltä tavoitimme lopulta isäntämme Aubreyn, joka kertoi meille että B&B oli täynnä seattlelaisopiskelijoita joten hän oli joutunut siirtämään meidät toisaalle. Ei kuitenkaan hätää: uusi majapaikka oli saman kadun varrella sijaitseva ja kuulemma paljon hienompi Walton Manor.

Vaatimaton makuuhuoneemme

Vaatimaton makuuhuoneemme

Kartano oli suhteellisen osuva kuvaus Johannesburgin-asumuksellemme. Pienen alkuhämmennyksen jälkeen meille osoitettiin Marokko-teemahuone kynttiläkruunuineen, punaisine verhoineen, valtavine sänkyineen ja yhtä valtavine kylpyammeineen. Lekker. Asiaan kuului luonnollisesti myös karahvillinen sherryä. Koko majoituslaitos oli sisustettu sekalaisella valikoimalla antiikkiesineitä ja -huonekaluja, ja etupihalla oli pari suihkulähdettä ja lämmitetty (!) uima-allas. Pakko oli pulahtaa myöhemmin illalla kuutamouinnille.

Hulppea kylpyhuoneemme

Hulppea kylpyhuoneemme

Emme juuri tienneet, millaisella alueella majoituimme, mutta uusi emäntämme Lana kertoi että Melville on turvallista seutua jossa voi huoletta kulkea jalan. Paljon erilaisia ravintoloita olisi kuulemma muutaman minuutin kävelymatkan päässä kuuluisalla (tosin meille tuntemattomalla) 7th Streetillä. Teimme siis työtä käskettyä ja suuntasimme sinne. Tarkoitus oli hakea jotain take awayta huoneelle, mutta puolivahingossa päädyimme ensin istahtamaan alas yhteen kuppiloista ja sitten vielä tilaamaan sieltä ruoka-annokset. Perjantai-illan jazzmusisoinnit olivat alkamassa, mutta me ehdimme kuulla vain soundcheckin verran, mikä oli ihan ok koska bändi olisi soittanut ihan korvan juuressa vaikka kyllä hyvin soittikin. Kaupunkielämän ilot venyttivät kotimatkaa, kun kävimme ottamassa oudot, sinisen väriset cocktailit ja tilaamassa illallisen täydennykseksi sushilajitelman mukaan huoneelle. Sen pitemmästi emme jaksaneet jäädä perjantai-iltaa viettämään, vaikka katu oli selvästi viikonvaihteen juhlistajien suosiossa. Hotellilla olleen opaskirjan mukaan Melvillen 7th Streetin tarjonta on muuttunut laadukkaista ravintoloista yhä baarivoittoisemmaksi. Vaikea sanoa, mutta ei kadunpätkä ensinäkemältä tehnyt valtaisaa vaikutusta, olipahan vain kätevän matkan päässä “kartanolta”.

Johannesburgin-viikonlopulle olimme ohjelmoineet matkan yleisestä luontoteemasta poiketen sekä esi- että lähihistoriaan liittyviä käyntikohteita. Lauantaiaamuna suuntasimme siis Cradle of Humankindiksi nimetylle laajalle alueelle, joka on saanut nimensä siellä tehdyistä merkittävistä arkeologisista löydöistä. Ne ulottuvat aina ihmislajin alkuhämäriin asti vuosimiljoonien taakse. Tärkeimpiä löytöjä ovat esi-isiemme esi-isien luurangot tai niiden palaset, joiden avulla ihmislajin kehitystä aiemmista muodoista on voitu selvittää. Ihmisten ja apinoiden yhteistä kantamuotoa arviolta 7 miljoonan vuoden takaa ei ole vielä löydetty, mutta etsinnät ja työ jatkuvat edelleen.

Kuulostaa jännältä, eikö? Turistin vierailukohteet ovat valitettavasti vähemmän kiehtovia kuin pohjatieto. Tarjolla on Maropengin museo tai tiedekeskus, joka valottaa elämän syntyä maapallolle ja ihmislajin kehitystä. Maropengissa on selvästi panostettu elämyksellisyyteen ja tiedon esillepanoon, mutta meistä tuntui, ettei kovin paljon uutta tietoa ollut tarjolla. Paikan pääasiallinen viesti oli että 1) ihmislaji on lähtöisin Afrikasta ja 2) kaikki ihmiset kuuluvat samaan lajiin ihonväriin ym. ulkoisiin piirteisiin katsomatta. Tätä viestiä toitotettiin jatkuvalla syötöllä, ja vaikkei viestin sisällössä ole nokan koputtamista niin tuntui että toiston ja painottamisen tärkeys kertoo oikeastaan jostain ihan muusta. Rivien välistä oli ainakin lukevinaan yrityksen kumota siirtomaa-ajan ja apartheidin vaikutuksia ja rakentaa tilalle (mustaa) afrikkalaista identiteettiä ja itsetuntoa.

Maropeng-museon veneajelu

Maropengistä jatkoimme samalla teemalla Sterkfonteinin luolille, joista eräät tärkeimmistä fossiililöydöistä on tehty. Odotimme luolilta aika paljon ja tajusimme vasta liian myöhään – odotettuamme yli tunnin opastetun kierroksen alkamista – ettei niissä tietenkään enää ole mitään nähtävää, koska kaikki löydöt on luonnollisesti viety pois eikä tilalle ole pantu jäljennöksiä tms. turistien iloksi. Tarjolla on siis pelkkä luolasto. Ihan komea sellainen, mutta kierros ison ja hitaan ryhmän kanssa oli vähän turhauttava kun nähtävää ei kovin pitkäksi aikaa riittänyt.

Luolien jälkeen vuorossa oli hyppy ajassa eteenpäin Etelä-Afrikan kivualiaaseen lähihistoriaan ja apartheidin perintöön. Ajoimme Sowetoon, pahamaineiseen townshipiin eli mustan väestön slummiin, joka on tosin viime vuosina siistiytynyt niin paljon että paikka on nykyään melko turvallinen turistien liikkua itsenäisesti ainakin tiettyjen nähtävyyksien lähistöllä. Yksi tienpätkä matkan varrella oli ihan tukossa ruuhkasta, ilmeisesti markkinoiden takia, joten pääsimme perille liian myöhään suunniteltua museovierailua ajatellen. Kävimme sen sijaan katsastamassa Orlando Towersit eli käytöstä poistuneen voimalaitoksen 100 metriä korkeat, kirkkain värein maalatut jäähdytystornit. Torneilla on nykyään tarjolla benji-hyppyjä ynnä muuta adrenaliinielämystä, mutta päätimme tällä kertaa jättää ekstremeilyt väliin. Olisimme käyneet hissillä tornien välisellä näköalatasanteella kuvaamassa Soweton näkymiä, mutta ylös ei kuulemma turvallisuussyistä (?) saanut ottaa mukaan kameraa, joten jätimme ylösnousun kokonaan väliin.

Soweton kuuluisat Orlando Towersit

Soweton kuuluisat Orlando Towersit

Soweton kehitystä kuvaa hyvin valtavan kokoinen Maponya Mall, jonne pistäydyimme sinne etsimään välipalaa ja kylpyvaahtoa. Ostoskeskuksessa käy kuulemma miljoona asiakasta kuukaudessa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni heistä on valkoihoisia. Oman visiittimme aikana ketään muuta valkoista ei näkynyt. Ei sillä että kukaan olisi tuntunut kiinnittävän asiaan yhtään minkäänlaista huomiota, mutta itse oli yhtäkkiä kalpeanaamaisuudestaan kovin tietoinen ja oli helppo asettautua tummaihoisten asemaan Suomessa (jos ei enää tänä päivänä niin vielä vähän aikaa sitten). Olimme panneet jo aiemmin merkille, että valkoisten ja mustien elämänpiirit vaikuttavat yhä edelleen aika erillisiltä Etelä-Afrikassa. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaveriporukat ja pariskunnat olivat yleensä “yksivärisiä”. Varakkaampien alueiden kaupoissa tai ostoskeskuksissa näkyi välillä mustia asiakkaita, mutta enemmän heitä oli silti kassan takana ja muissa vastaavissa töissä (esim. parkkipaikalla päivystäjinä jotka auttoivat asiakkaita ajamaan ruudusta pois!). Samanlainen työnjako vallitsi myös majapaikoissamme, joissa bisneksen pyörittäminen oli valkoisilla ja siivouksesta huolehtiminen mustilla harteilla. Elintasoero mustan ja valkoisen väestön välillä on ilmeisesti aika hurja, mutta toki myös mustat vaurastuvat hiljalleen. Yhtenä ristiriitaisuudessaan aika pysäyttävänä esimerkkinä ovat köyhien asuinalueiden hökkelimäiset ja pienen näköiset tiilitönöt, joiden katolle on ripustettu lautasantenni ja kylkeen rakennettu rullaovinen autotalli.

Takaisin Melvillen hienostoalueella emme paljoa päätämme enää näillä mietteillä vaivanneet. Lauantai-illan iloksi kävimme tutulla 7th Streetillä syömässä ja parilla drinkillä kaksi yhden hinnalla -tarjouksen houkuttelemina. Tarjous oli kuulemma juuri loppumassa, joten tarjoilija usutti meitä tilaamaan toiset juomat jo ennakkoon. Vasta vähän päästä paljastui markkinointikikan oveluus: sillä sai kaksi kappaletta samaa drinkkiä, eli lopulta niitä kannettiin pöytään kaikkiaan kahdeksan. No, ainakaan ne eivät tällä kertaa olleet sinisiä.

Sunnuntaiaamuna vuorossa olivat Rosebankin ostoskeskuksen parkkihallin sunnuntaimarkkinat, joiden piti olla paikallistenkin eikä vain turistien suosiossa. Tuotevalikoiman kirjo oli tosiaan laajempi kuin samaisen ostoskeskuksen African Craft Marketilla, jossa myyjät yrittivät epätoivoisesti saada turistit katselemaan juuri oman kojunsa hienouksia, vaikka kaikilla oli kaupattavana käytännössä identtiset valikoimat. Kiertelimme markkinoilla aikamme ja valikoimme viimeisen illan kunniaksi mukaan palaset paria herkkujuustoa. Lisäksi Mikko tinkasi kotiintuomiseksi komean kokoisen feikkiantiikkisen puunaamion, jota pääsee jatkossa ihailemaan etnografiseen museokäytäväämme…

Ostosrupeaman jälkeen oli aika taas vakavoitua. Suuntasimme kehuttuun Apartheid Museumiin, joka sijaitsee aivan huvipuiston vieressä. Melko erikoinen yhdistelmä. Moderni museorakennus oli vaikuttava ja esillepano oli näyttävä, mutta näyttely oli vähän sekava eikä museo kokonaisuudessaan ollut niin iskevä kuin olisi voinut kuvitella vaan jätti yllättävän kylmäksi. On tietysti kauheaa ajatella, kuinka vähän aikaa on apartheid-järjestelmän murenemisesta ja Etelä-Afrikan demokratisoitumisesta. Mutta neuvostojärjestelmän romahtamisesta Itä-Euroopassa on melkein sama ajallinen etäisyys, joten kauheudet ovat muuallakin ihan nurkan takana lähimenneisyydessä. On kyllä helppo yhtyä paikan mottoon siitä, että apartheid on nyt siellä missä kuuluukin, eli museossa. Kiinnostavampaa oli silti tehdä havainnoida ihmisiä ja yhteiskuntaa sellaisena kuin se näyttäytyi matkamme varrella.

Vaikka Johannesburgista on tosiaan tullut yhä turvallisempi, kaupunki on silti liian iso ja paikoitellen liian vaarallinen kuljeskella jalan. Aika rajattuja saarekkeita kaupungista tuli siis nähtyä: tiettyjä kadunpätkiä Melvillessä sekä museoiden, muiden nähtävyyksien ja ostoskeskusten ympäristöä. Kaupunki ei ehkä sen takia onnistunut herättämään suurempaa ihastusta eikä varsinaisesti ollut haikeaa lähteä Johannesburgista. Ainoa vaan, että kohteena oli tällä kertaa koti ja kotona odottavat työt, jotka alkoivat vähitellen hiipiä pään perukoille. Viimeisen illan saatoimme kuitenkin vielä rentoutua ja nautiskella juustosta, viinistä ja vaahtokylvystä.

Zebra-ystävä

Zebra-ystävä

Goats who stare at men

Goats who stare at men

Lento kotiin lähti maanantaina vasta illasta, joten päiväksi piti keksiä jotain ajantappo-ohjelmaa. Päätimme lähteä turistilinjalle ja vierailla leijonapuistossa katsomaan vielä vähän eläimiä ennen paluuta koti-Suomen hieman ankeamman lajiston keskelle. Vaikea sanoa, onko tuollainen paikka eläinten itsensä kannalta hyvästä vai pahasta ja pitäisikö sellaista oikeastaan tukea vai ei, mutta puisto oli kieltämättä tosi hauska kokemus kun Krugerista oli jo niin pitkästi aikaa. Puistokäyntiin kuului ensin ajelu halki ison riistaeläinalueen, jossa oli seeproja, strutseja ja paria lajia antilooppeja sekä eksoottisia lintuja, jotka tottelevat latinankielistä nimeä Corvus corone cornix. Suomessa niitä kutsutaan yleensä variksiksi. Seuraavaksi sai ajaa useamman leijona-aitauksen läpi. Niissä oli sekä tavallisia että valkoisia leijonia, ja jälkimmäisiä oli tarjolla myös pentukoossa.

Leijona, tavallinen

Leijona, tavallinen

Aslan

Aslan

Vauva Aslaneita

Vauva Aslaneita

Olimme puistossa tietysti huonoimpaan aikaan eli keskipäivällä, joten leijonat pääasiassa vain pötköttivät maassa tai korkeintaan nousivat hetkeksi ja köllähtivät sitten takaisin pötkölleen. Toisaalta jokainen pienikin liike tuotti sitten riemastusta, ja viihdyttävää katseltavaa olivat nämä laiskatkin katit. Isojahan ne olivat ja autoihin niin tottuneita, että eivät juuri korvaansa lotkauttaneet ihan viereen pysähtyville autoille. Käsky pitää ikkunat kokonaan kiinni oli silti helppo ymmärtää.

Valkoisen leijonan haaremi

Afrikkalaista päähierontaa

Afrikkalaista päähierontaa

Puistokäynti huipentui vierailuun pentuaitauksessa, jossa sai silitellä leijonanpentua ja poseerata niiden kanssa. Se nyt oli varmasti vielä turhempaa ja turmiollisempaa eläinten kannalta, mutta meille hauskaa ja vähän jännää, pennut kun eivät olleet enää pikkuvauvoja ja olisivat kovasti halunneet näykkiä. Yhtä hupaisaa mutta vähän vähemmän omaatuntoa kolkuttelevaa hands-on-toimintaa oli kirahvin syöttäminen. 30 randilla (3 e) sai ostaa pussillisen kuivamuonapapanoita, joita sitten annettiin syöttökorokkeelta kirahville, joka tiesi hyvin mitä tuleman pitää ja ahneesti työnsi pitkää, karheaa, tummanpuhuvaa kieltään kohti papanapussia.

Myös gepardeja oli pari kappaletta

Myös gepardeja oli pari kappaletta

Gepardi suihkussa

Maiju ja kisumirri

Maiju ja kisumirri

Mikko syöttää tyystin kyltymätöntä kirahvia

Mikko syöttää tyystin kyltymätöntä kirahvia

Eläinilottelun jälkeen lähdimme kohti lentokenttää, vaikka oli vielä tosi aikaista. Ihan hyvä veto. Auton palautus oli pikainen prosessi ja heitimme hätäiset hyvästit Pololle, jonka jarrupalat olivat saattaneet hieman kulua yhteisellä 4800 kilometrin taipaleella. Laukkujen pakkailu oli vähän pitkällisempi ja useampivaiheinen operaatio. Ensin suoritimme raakapakkauksen parkkihallissa ja sitten jouduimme vielä siirtelemään tavaraa laukusta toiseen jotta molemmista tuli sopivan painoiset ruumaan. Virkailija kehotti tulemaan tasapainotuksen jälkeen suoraan takaisin tiskille jonottamatta, mikä aiheutti ilmeistä närää keski-ikäisissä jonottajissa. Tuijotuksen alta päästyämme kiertelimme vielä kentän lukuisissa kaupoissa tuhlaamassa aikaa (ja vähän rahaa), ja yhtäkkiä kello oli niin paljon että lennolle tuli jo viimeinen kuulutus kun saavuimme portille. Hupsis. Ehdimme silti vielä hyvin kyytiin ja kotimatka saattoi alkaa. Huikean hienon ja kokemuksista rikkaan kuukauden jälkeen jätimme siis hyvästit Afrikan avarille maisemille, kumpuileville kukkuloille ja korkealle taivaalle. Ensikosketus maanosaan oli niin onnistunut, että sinne saattaa hyvinkin joutua palaamaan takaisin!

Huipulle mustan vuoren kupeessa

Ntabamnyama eli “Se musta” – tai Sentinel kuten se nykyään tunnetaan. Molemmat nimet viittaavat Drakensbergien pohjoisosassa yksinään seisovaan vuoreen, joka hallitsee maisemaa Witsieshoek Mountain Lodgessa, meidän majapaikassamme 2500 metrin korkeudessa.

Saavuimme perille vasta auringon jo laskettua ja näkymien ihastelu sai jäädä seuraavaan päivään. Vastaanotto oli kuitenkin vielä auki ja saimme huoneemme avaimen käsiimme. Tämä avain hieman myöhemmin osoittautui varsin vekkuliksi kappaleeksi. Kun olimme saaneet kaikki tavarat huoneeseen sekalaiseen järjestykseen, kävimme katsomassa vielä pimenevää iltaa pihalla. Takaisin tullessa, kun yritimme avata ovea, sanoikin avain lukossa että “naps” ja ovi pysyi lukossa. Ja meidän tavarat sisällä. Ei auttanut muu kuin mennä takaisin respaan, josta onneksi saimme vara-avaimen mukaamme sekä opastuksen aivan kädestä pitäen kuinka ovet pitää avata. Kuulostaa ehkä hieman pöljältä, mutta ovet kuulemma ovat melkoisia ongelmatapauksia ja ne vaativat hieman omanlaisiaan kikkoja auetakseen. Ei siis ehkä ollutkaan aivan omaa avuttomuutta avaimen rikkominen. Kun pääsimme lopulta sisään, pysyimme visusti siellä loppuillan. Mökki ei ollut ihan Thendelessä vietettyjen edellisten öiden tasoinen, mutta hieman täytyy antaa anteeksi komean sijainnin takia. Paikka on kuulemma korkeimmalla oleva majoituslaitos Drakensbergin alueella eikä näin ylös kuulemma saisikaan enää edes rakentaa.

Mikko tyynyjen alla lämmittelemässä

Etsi Mikko kuvasta

Herättyämme saimme nauttia maisemista aamuauringon kajossa aamiaista syöden. Aamiainen oli muiden bed&breakfastien tarjonnan tapaan mukavan riittoisa aloitus vuoristokävelypäivälle. Tarkoituksenamme oli nousta ensin Amfiteatterin päälle ja jatkaa siitä Lesothon rajalle. Aamiaisen aikana katselimme ikkunasta, kun paikalle tuli kymmenittäin miehiä ja naisia työmaavaatteissa. Se ei olosuhteet tuntien ollut outoa, sillä majapaikassa on käynnissä varsin mittavat kunnostus- ja parannustyöt. Aikomuksena on kuulemma panna kaikki olemassa olevat rakennukset lähes alusta alkaen uusiksi sekä rakentaa paljon lisätilaa mukaanlukien niinkin villit suunnitelmat kuin sisäuima-allas. Suunnitelmat ovat varsin kunnioitettavat, mutta myös toteutus näyttää olevan varsin järjestelmällisen oloista. Hyvä, niin sillä usein tällaisten paikkojen tulevaisuudensuunnitelmat  tuntuvat olevan varsin hataria sinnepäin räpellyksiä.

Ravittuina lähdimme ajelemaan vielä ylemmäs, kohti Sentinelin paikoitusaluetta. Olimme jo ajatelleet, että huonot ja pomppuiset tiet olisivat oNgoyen jälkeen jääneet taakse, mutta opaskirjan  kirjoitusten perusteella osasimme varautua vielä yhteen rytyytykseen. Tiedossa oli 7km huonoa tietä, mutta väliin osui kohtuullisiakin pätkiä. Vastapainoksi oli tosin myös varsinaista kuopparallia ja isoja kiviä pitkin poikin tietä. Hankalammaksi asian teki myös se että tällä kertaa tie ei ollut kovin tasainen vaan pomppimista riitti niin jyrkkiin ylä- kuin alamäkiinkin. Loppumatkan tiilillä päällystetty osio oli mukava yllätys kaiken sen rytyytyksen jälkeen. Tiilitien päässä oli parkkipaikka ja rakennus, joka toimi luonnonpuiston raja-asemana. Maksoimme asiaankuuluvat puistomaksut sekä vielä tienkäytöstä R20 lisää, jota emme olleet edellisenä iltana maksaneet kun jossain kaukana alhaalla ollut tietulli oli jo mennyt kiinni.

Sentinel parkkipaikalta nähtynä

Sentinel parkkipaikalta nähtynä

Viralliset osuudet hoidettuamme lähdimme muitta mutkitta matkaan. Mutkia alkoi nimittäin tulla vasta kilometrin-parin kävelyn jälkeen, kun polku alkoi kiemurrella Sentinelin rinnettä ylös. Täälläkin oli polun kunto vaihtelevaa, mutta varsin hyvää kaiken kaikkiaan ja matka oli varsin ripeää huolimatta nousujohteisesta suunnasta. Aivan Sentinelin kulmalla pysähdyimme hetkeksi ottamaan kuvia näköalapaikalta, josta näkyi alas Amfiteatterin juurelle, sinne missä olimme pari päivää sitten olleet. Tämän jälkeen polku kääntyi päinvastaiseen suuntaan kohti paikkaa jossa puistonvartija oli osoittanut ketjutikkaiden olevan. Tässä vaiheessa polku kulki suurimmalta osin rinteen mukaisesti ja huolimatta parista eksymisestä ja hieman seikkailullisemmasta oikopolusta, eteneminen oli vieläkin reippaampaa. Eikä kestänyt aikaakaan kun olimme jo näiden paljon puhuttujen ketjutikkaiden alla. Aikaa ei ollut mennyt kuin pari tuntia mukaanlukien kaikki pysähdykset kuville ja kiertoteille. Matka näytti taittuvan siis varsin mukavasti mikä oli hyvä juttu, sillä jo alkumatkasta kävimme keskustelun siitä että kumpikos meistä laittoi ne lounasruoat reppuun ja eihän niitä sitten kumpikaan ollut laittanut. Eväänä oli siten vain kaksi Crunchieta, pähkinöitä, viikunoita ja teetä. Kyllä niillä varmaan pärjäisi.

Näymä näköalapaikalta

Näkymä näköalapaikalta. Taustalla vasemmassa reunassa Eastern Buttress sekä Devil's Tooth joka on tuo ilmeinen kivipiikki.

Sentinelin ketjutikkaat

Sentinelin ketjutikkaat

Nämä Sentinelin ketjutikaat olivat aikaisempiin verrattuina sentään jonkinlaiset. Ne olivat pystysuorat ja paljon pidemmät kuin aikaisemmin kipuamamme, ja niitä oli vieläpä kaksin kappalein. Ketterinä apinoina rymistelimme ketjutikkaat ylös suuremmitta ongelmitta ja nappasimme viikunat välipalaksi suorituksesta. Olimme tulleet Drakensbergien päälle ja tästä jatkaisimme matkaa vielä alueen korkeimmalle kohdalle Mont-aux-Sourcesille (3282 m). Jätimme isomman repun jemmaan kivien väliin ja jatkoimme eteenpäin vain kamerarepun kera. Tähän asti oli polku ja reitti ollut varsin selkeä, mutta pienen hetken kuluttua totesimme että tästä eteenpäin näin ei ollut. Ohjeet olivat hieman ylimalkaiset ja painelimme lopulta pitkin heinikkoa parhaaksi toteamaamme suuntaan. Olisimme kuvitelleet että edes jonkinlaista poluntynkää olisi, kun kyseessä kuitenkin on kohta jota aikanaan luultiin jopa Etelä-Afrikan korkeimmaksi. Näin ei kuitenkaan ollut ja matka jatkui pitkin kiviä ja rinteen uria.

Panoraama Mont-aux-Sourcesin huipulta

Panoraama Mont-aux-Sourcesin huipulta

Lesothon rajalla oli aika vähän rajavartijoita. Ainakin tällä kohtaa.

Parin tunnin ja parin seikkailureitin jälkeen löysimme itsemme lopulta Mont-aux-Sourcesin päältä. Ehkä hieman antikliimaksi iski huipulla sillä maisemat eivät olleet niin huikaisevat kuin ehkä yleensä vuorten huipulla voisi olla, sillä lähes joka suuntaan maisema jatkui tasankona joko kohti Drakensbergin reunaa muutaman kilometrin päässä tai sitten silmän kantamattomiin Lesothon suuntaan. Tästä huolimatta näkymät olivat nousemisen arvoiset ja aivan ansioituneesti nautimme Crunchiet evääksi.

Maiju crunchie-ekstaasissa Mont-aux-Sourcesin huipulla

Maiju Crunchie-ekstaasissa Mont-aux-Sourcesin huipulla

Vähän matkan päässä oli jonkinlainen tolppa jonka luokse kävelimme tauon jälkeen. Oletimme sen olevan se virallinen rajapyykki ja menimme sen luokse tekemään varsin pikaisen visiitin Lesothoon. Tolpan ympärillä pyöriminen ei jaksanut kovin kauaa kiinnostaa ja lähdimme paluumatkalle. Paluumatkan teimme hieman eri reittiä kuin tulomatkan ja suuntasimme suoremmin Tugela Fallsien partaalle johon olimme päättäneet tehdä niin ikään pienen sivukoukauksen. Alas huipulta matka ei kestänyt kuin reilun tunnin ja olimme putousten äärellä ennen kuin huomasimmekaan. Jokunen päivä sitten kun olimme putousten alapuolella (tai siis luulimme olevamme kts. edellinen postaus) ja ihmettelimme veden vähyyttä. Täällä yläpuolellakaan ei veden paljoutta voinut kehua vaan uomassa virtasi vain pahainen noro kohti kielekkeen reunaa. Tuolla vesimäärällä ei kovin kummoisia putouksia saa aikaan, joten ei ihmekään että niitä oli vaikea paikallistaa alapuolelta käsin.

Maiju kiipeää ketjutikkaita alas

Kun alaskaan putouksen reunalta ei oikein nähnyt, käännyimme takaisin kohti reppukätköämme. Pienen Sentinelin maisemakierroksen jälkeen lähestyimme kivikasan laitaan piilottamaamme repppua, vain huomataksemme että siellä ympärillä pyöri kymmenkunta paviaania. Pari kivenmurikkaa mukanaan Mikko lähti edeltä jo hätistelemään apinoita pois tavaroidemme luota. Murikoita ei onneksi tarvittu ja paviaanit lähtivät omia aikojaan pois eivätkä edes olleet äkänneet parin kivenmurikan alle kätkettyjä tavaroitamme. Tavaroiden luona pidimme vielä pienen tauon syöden pahanmakuisia pähkinöitä Nepalista ja loput viikunoista. Huuhdoimme pähkinöiden maun alas teellä samalla kun varsin kiinnostuneet paviaanit tarkkailivat meitä ehkäpä mahdollisten makupalojen toivossa. Tällä kertaa niillä kävi laiha tuuri eikä mitään herkkuja irronnut. Samalla energialla jatkoimme matkaa alas ketjutikkaita ja pitkin polkua kohti parkkipaikkaamme ja autoa. Matkalla alas teimme pienen sivukoukkauksen Sentinel-luolaan, jonka polun satuimme huomaamaan erkanevan pääpolusta. Tämä luola olikin sitten lopulta ainoa alueen monista luolista joissa kävimme. Luolia oli varsinaisesti kaksi, mutta pienempi oli lähinnä syvänne kiviseinässä verrattuna toiseen. Tämä isompi oli oikeastaan 3 makuuhuoneen ja olohuone-keittiön veroinen. Se tosiaan muodostui ensin isommasta tilasta, jossa olisi ollut mukavasti polttopuutkin valmiina yöpymistä varten, sekä siitä erkanevista kolmesta pienemmästä sopesta jotka voivat toimia makuutiloina. Valitettavasti meillä ei ollut aikaa eikä varusteita majoittua nyt täällä ja jouduimme jatkamaan matkaa alas.

Drakensbergin reunamia

Jyrkän reunan jälkeen Dragensbergit jatkuvat kumpuilevina vielä pitkälle

Viimeiset kilometrit alas polkua olivat taas mukavaa tallusteltavaa, mutta johtuen varsin useista korkeammista askelmista sekä polun loivasta kulmasta ei matka alas ollut kovin paljoa ylös menoa nopeampi. Kun lopulta pääsimme alas, teki aurinko jo kovasti matkaa taivaanrannan taakse. Pidemmittä seremonioitta pakkauduimme autoon ja lähdimme hurjastelemaan hiekkatietä takaisin majapaikkaamme. Tähän suuntaan tie oli jonkun verran mukavampi kulkea vaikka muutama varsin tiukka paikka matkalle osui eikä auton pohja päässyt aivan koskemattomana tätäkään pätkää läpi. Pienen maantierallin saattelemana saavuimme Witsieshoekiin auringon juuri sopivasti punertaessa Sentinelin ja saimme napattua vielä kuvat siitä. Edellisiltana olimme tulleet paikalle aivan liian myöhään minkäänlaisia valokuvia varten.

Cathedral Peak Witsieshoekista käsin

Cathedral Peak Witsieshoekista käsin auringonlaskun aikaan

Amphitheatre ja Sentinel aamuauringossa

Amphitheatre ja Sentinel aamuauringossa

Viimeinen ilta ennen kaupunkiin palaamista meni viiniä maistellen ja tavaroita pakkaillen sekä kylvystä nautiskellen. Seinien läpi tulevista äänistä saatoimme päätellä, että naapuriasuntoon oli saapunut muitakin asukkeja. Heidän oikea laitansa paljastui vasta seuraavana päivänä aamiaisella, kun sivukorvalla kuulimme heidän olevan jotain opiskelijoita tai tutkijoita (ei tietoa kyllä mitä, kun olivat kovin eri ikäisiäkin) jotka olivat menossa muutaman päivän vaellukselle Drakensbergin päälle. Meitä asia ei paljoakaan liikuttanut, mutta aamiaisähkyn lomassa vaihdoimme kuitenkin muutaman sanan paikan uuden managerin kanssa, joka kertoili ylpeänä kaikesta mitä täällä ollaan tekemässä. Hän ei itse omista täällä mitään vaan paikka kuuluu paikalliselle yhteisölle ja hän on täällä vain vastaamassa liiketoiminnallisesta pyörittämisestä. Siis vain töissä.

Aamiaisen jälkeen lähdimme yksin tein eteenpäin. Ennen Johannesburgia poikkesimme vielä viimeisen kerran kiipeilyaktiviteettien pariin ja pyörähdimme Eagle Mountain Game Reserven alueella. Sen sisällä on varsinaisesti kolme isompaa mäkeä joissa jokaisessa on valtavasti kiipeiltävää, sekä ympäriinsä siroteltyina löytyy pienempiä (n. 10-20m korkeita) kivenmurikoita, joissa löytyy kaikentasoista kiivettävää. Kuten saatoimme olettaa, ei paikalla ollut juuri tungosta, ja paikka oli monen muun käyntikohteemme tapaan remontin kourissa. Tämä hiljainen ajankohta näyttää olevan varsin suosittua paikkojen korjailuaikaa, mikä toki on ymmärrettävää. Tosin maisemissas piti kuulemma olla myös toinen nelihenkinen kiipeilyryhmä, mutta heitä emme missään vaiheessa tavanneet. Pietermarizburgista hankitun topokirjan perusteella oli kohteeksemme valikoitunut hieman mahtipontisesti nimetty Mt. Everest, joka nimestään huolimatta on alueen kolmesta nyppylästä matalin. Kyseisellä kalliolla pitäisi olla sekä tradi- että pultattuja reittejä.

Eagle Mountain on aivan nimensä veroinen

Eagle Mountain on aivan nimensä veroinen. Kuvakulma valitettavasti ei ole kaikkein parhain.

Löydettyämme hyvän paikan parkkeerata auto ja pakattuamme tavarat lähdimme kapuamaan ylös kohti reittien alkua. Tarkoitus oli löytää pitkä yhden köydenpituuden tradireitti, jotta vihdoin pääsisi niitäkin rojuja käyttämään. Kun kapusimme heinikkoista ja kivikkoista rinnettä ylöspäin, huomasimme pian, että seinämän juuri ei ollutkaan niin lähellä kuin luulimme. Kaiken lisäksi aivan tarkkaa reitin kohtaa ei vielä ollut tiedossa ja kulku veikin yhden jos toisen puskaisen umpikujan kautta. Lopulta kuitenkin pääsimme piikikkäiden pusikoiden läpi etsimämme reitin luokse. Reitti näytti varsin mukavalta, isoja otteita ja paljon mistä pitää kiinni. Rupesimme laittamaan tavaroita lähtökuntoon, kunnes aivan hetki ennen lähtöä tuli pieni takapakki matkaan. Vaikka kuinka kaiveli reppua, niin sieltä ei löytynyt kiila-avainta, pientä työkalua jolla tiukkaan jämähtäneet varmistukset saisi irroitettua kalliosta. Hetken siinä tuumittiin, että mitäs, mitäs. Lopulta ei kuitenkaan auttanut kuin nauraa tilanteelle ja pistää kamat takaisin pakettiin, sillä ei hirveästi hotsittanut jättää kiiloja seinälle ja pikkaisen vielä edellisillan viinien aikaansaama kohmelo vähensi intoa hypätä näinkin seikkailulliselle tuntemattomalle reitille. Eihän siinä sitten mennytkään kuin tunti hukkaan pitkin puskia rymytessä. Kaiken huipuksi, kun palailtiin hieman suorempaa reittiä takaisin, löytyi rinteestä varsin kelpo polku joka kulki lähes reitin alapuolelle. Sen kuin olisi tiennyt jo ylös tullessa…

Maijun ensimmäinen onsight-reitti!

Mikon huima soolokiipeily noin ykkösgraden reittiä. Alas oli paljon vaikeampi tulla.

Lyhyen alasmarssin jälkeen löysimme itsemme parinkymmenen metrin päässä autosta olevalta murikalta, jossa oli pultattuja reittejä. Jospa vain oltaisiin suoraan tullut tähän 😀 Kun lopulta pääsimme kiipeilemään, sai Maijukin liidattua pari reittiä ja toisen jopa onsightina. Hienoa, hienoa. Kiipesimme joitakin helppoja reittejä ja Mikko yhden vaikeamman, kunnes alkoi jo riittää. Mikko vielä päätti lopussa soolota helpon reitin ylös ja hakea samalla ylös jääneet varusteet pois. Reitti tosin oli sangen helppo ja enemmän ongelmia tuotti alas pääsy, joka edellytti kiertelyä pitkin murikan seinämiä, kunnes jonkinlainen reitti alas löytyi. Kiipeily auringonpaahteessa sai nälän taas vatsoihin ja pistelimme loput retkeilyruoista parempiin suihin ennen vielä jäljellä olevaa kolmen tunnin ajomatkaa Johannesburgiin. Kiipeilyt ja muut seikkailut olivat tältä matkalta siis ohitse ja jäljellä oli enää muutama päivä kaupunkilomailua.

Kivenmurikalta laskeutuminen ilman köyttä vaatikin hieman reitinlukutaitoa

Kivenmurikalta laskeutuminen ilman köyttä vaati hieman reitinlukutaitoa

Amfiteatteria alta ja yltä

Tällä kertaa maisema vaihtui ainoastaan Drakensbergin alueella puistosta toiseen ja himpun verran pohjoisemmas eli Royal Natalin kansallispuistoon. Cathedral Peakin majoitusjärjestelyn toimimattomuuden jälkeen emme olleet uskoa korviamme, kun meille puhelimessa vakuutettiin, että voisimme Royal Natalissa helposti vaihtaa jo varatun ja maksetun telttapaikan mökkiin siten, että maksettavaksi jäisi vain yöpymishintojen erotus. Arvailujen varassa oli kuitenkin vielä se, olisiko mökki lopulta melko suolaisen hintansa väärti. Oli miten oli, edellisyön kylmyys oli vakuuttanut ainakin Maijun ja ehkä jopa Mikonkin seinien ja katon tarpeellisuudesta.

Thendelen majoitus

Thendelen majoitus. Ehkä se oma takkatuli kuitenkin voittaa hyisen yön palellen teltassa.

Olimme Cathedral Peakin telttapaikan maksuhäsellyksestä huolimatta perillä Royal Natalissa niin ajoissa, ettemme heti päässeet tarkastamaan majoitusvaihtokauppamme kannattavuutta. Kävimme siis välissä tappamassa aikaa lyhyellä ja helpolla iltapäiväkävelyllä. Edellispäivän Cathedral Peakille kapuamisesta vieläkin uuvahtaneina kävelykohde valikoitui vaikeusasteikon toisesta ääripäästä, se oli nimittäin vesiputous jolla pääsee käymään myös pyörätuolilla. Jatkoimme sentään vähän vaativampaa polkua eteenpäin isolle kivenjärkäleelle katsomaan maisemia. Vaikka nousua ei ollut ihan kamalasti, niin sekin vähä tuntui kyllä hyvin jo valmiiksi rasittuneissa reisissä.

Amphitheatre Thendelen mökin pihasta

Amphitheatre Thendelen mökin pihasta. Etualan harjanteella on Policeman's Helmet niminen muodostelma.

Tämän kävelyn jälkeen vetäydyimme vihdoin mökkiimme, joka osoittautui hyvinkin hintansa arvoiseksi. Mökki oli mukava ja tilava ja, mikä tärkeintä, siellä oli sekä takka että sähköpatteri lämmönlähteeksi vuoriston kylmiä öitä vastaan. Kaikkein parasta oli kuitenkin näkymä mökin terassilta ja sen edestä. Mökiltämme näkyi suoraan Amfiteatterille, kaarevalle jyrkänteenreunalle, sekä Policeman’s Helmetille, joka on nimensä mukaisesti poliisimiehen päätä muistuttava kivimuodostelma. Cathedral Peakin sumu oli hävinnyt jäljettömiin joten näkymä oli säänkin puolesta esteetön.

Policeman's Helmet

Policeman's Helmet hieman lähempää

Royal Natalissa ei ole ravintolaa mutta mökit on varustettu pienillä keittiöillä ja luonnollisesti braai-paikalla terassin edustalla. Olimme siis varautuneet jälleen kerran grillaamaan. Se on kyllä taito, joka on tällä reissulla täytynyt kokemuksen kautta opetella. Mikon grillimestarin taidot alkoivat hiljalleen hioutua huippuunsa, joten illalla tarjolla oli herkkuateria. Takan sytyttäminen osoittautui sen sijaan vaikeammaksi operaatioksi, nimittäin leirissä myytiin polttopuuta joka oli kieroutuneesti melkein tulenkestävää. Puu saatiin lopulta kytemään sen verran, että aikaansaannosta saattoi kutsua takkahiillokseksi jos ei sentään takkatuleksi.

Jännä puusolmu matkalla Thugela Gorgeen

Jännä puusolmu matkalla Thugela Gorgeen

Seuraavana aamuna nousimme ihailemaan näkymäämme heti auringon noustessa. Halusimme kuitenkin päästä vähän lähemmäs itse Amfiteatteria, joten lähdimme päiväpatikalle kohti Thukela Fallsia, maailman toiseksi korkeinta, miltei kilometrin verran pitkin Amfiteatterin laidalta alas laskeutuvaa vesiputousta. Cathedral Peakin jälkeen reitti oli leppoisaa sunnuntaikävelytasoa, kunnes loppuvaiheessa piti lähteä hyppelemään pitkin joenuoman kivenjärkäleitä ylemmäs kohti putouksen juurta. Reittiohjeiden mukaan maisemien piti muuttua sitä komeammaksi, mitä pidemmälle jaksaisi loikkia, joten mehän painoimme menemään. Ihmetystä kuitenkin herätti se, ettei paljon puhuttu vesiputous millään ottanut tullakseen näkyviin, vaikka kuinka yritimme sitä tiirailla ja vaikka jatkoimme matkaa kuinka pitkälle. Puolentoista tunnin lohkarehyppelyn jälkeen olimme nousseet niin ylhäälle rinteessä, ettei kovin paljoa pitemmälle olisi enää päässyt. Vedestä ei silti edelleenkään näkynyt jälkeäkään. Vihdoin otimme apuun kiikarit, ja niiden avulla saattoi juuri ja juuri paikallistaa pienenpienen vesilirun, joka valui pitkin kallioseinämää. Melko kuivakka vesiputous siis ja melkoinen antikliimaksi retkelle. Kalliohyppely oli kuitenkin onneksi ollut hauskaa ja itse polku puolestaan helppoa edettävää, joten ihan kelpo päiväretki kaikkiaan.

(P.S. Kotona tutkailun jälkeen totesimme, että putous jolla kävimme olikin Bilanjil Falls ja Thugela Falls olisi ollut vielä jonkun matkaa eteenpäin. Kääntymiskohdastamme ei vain nähnyt että reitti jatkuisi vielä paljonti eteenpäin nurkan takana)

Bilanjil falls aivan rotkon perällä oikealla

Bilanjil falls aivan rotkon perällä oikealla. Luulimme tämän olevan Thugela Falls, mutta jälkeenpäin asiaa tarkastellessamme oikea Thugela Falls tuleekin tuon pienen noron päähän joka lähtee oikealle.

Illalla ohjelmassa olivat taas totutut toimet. Grillailua oli ohjelmassa viimeistä kertaa koko matkalla, eli piti heittää kaikki loput vihannekset tulelle, ja samoin piti saada takassa tuhottua viimeiset polttopuut, joista saatiin tällä kertaa onneksi ihan oikea tuli aikaiseksi.

Mikko The Crackin ketjutikkaiden alapäässä

Mikko The Crackin ketjutikkaiden alapäässä

Maiju kiipeää ketjutikkaita pitkin The Crackissä

Seuraavan aamun trekkikohteeksi olimme valinneet the Crackin eli halkeaman, jota pitkin pääsee kiipeämään “pikku-Bergin” päälle ympäröiviä maisemia katselemaan. Reitti oli taas helppokulkuinen loppunousua lukuun ottamatta. Hupaisaa oli, että opaskirja kauheasti pelotteli reitin lopussa olevilla ketjutikkailla. Meidän mielestämme paljon vaikeampaa oli tikkaille johtava kapuaminen kivenlohkareelta toiselle. Itse tikkaat olivat sen sijaan lyhyet ja suhteellisen tukevasti paikoillaan, joten ne olivat melkoinen pettymys ennakko-odotuksiin suhteutettuna. Ehkä opaskirjan kirjoittajalla on tikkaista joku trauma? Komeat näkymät odottivat onneksi the Crackin ja pahamaineisten tikkaiden toisessa päässä, kun silmien eteen avautui Amfiteatterin ohella koko Drakensbergin vuorijono molempiin suuntiin.

Me poseeraillaan pikku-Bergilla

Me poseeraillaan pikku-Bergilla parissa tonnissa. Taustalla Amphitheatre.

Aamukävelyn jälkeen edessä oli jälleen uusi majapaikanvaihdos, mutta maisema pysyi samana ja ainoastaan näkökulma pohjoisen Drakensbergin huipuille vaihtui samalla kun nousimme kilometrin verran ylemmäs matkan toiseksi viimeiseen kohteeseen, Witsieshoek Mountain Lodgeen.

Sumuisten vuorten kirous

Sodwana Bayssa vähän kadoksiin päässyt matkainnostus oli oNgoyessa ja Kloofissa ehtinyt onneksi taas palatua, juuri parahiksi ennen reissun vähintään kirjaimellista loppuhuipennusta eli Drakensbergin vuoristoa. Reilun kolmen kilometrin korkeuteen kohoavat vuoret reunustavat Etelä-Afrikan ja sen sisään jäävän Lesothon rajaa, ja vuoriston varrella on useasta pienemmästä puistoalueesta muodostuva uKhahlamba-Drakensberg Park. (Nimen alkuosa on zulua ja tarkoittaa ylöspäin törröttävien keihäiden vallia, jälkimmäinen osa taas viittaa lohikäärmevuoriin.)

Drakensbergiin oli ohjelmoitu kaikkiaan kuusi yötä, joista pari ensimmäistä vietettiin Cathedral Peakin luonnonpuiston leirintäalueella. Saavuimme mielestämme perille hyvissä ajoin neljän maissa iltapäivällä, mutta leirintäalueen respa oli jo suljettu. Vartijamies otti tietomme ylös ja sanoi että voisimme hoitaa virallisen sisäänkirjautumisen seuraavana päivänä, mitä kyllä epäilimme, koska aioimme olla aamusta iltaan trekkaamassa. Valitsimme joka tapauksessa rauhallisen paikan teltallemme ja panimme sen pikaisesti pystyyn. Sitten kiiruhdimme vähän matkan päähän Cathedral Peak Hotelin alaparkkikselle, josta lähtee suuri osa alueen patikkareiteistä.

Doreen Falls

Doreen Falls

Koska kello lähestyi jo puolta viittä eli päivänvaloa oli jäljellä enää noin tunnin verran, ensikosketus Drakensbergin maastoon jäi neljän kilometrin pikapyrähdykseen Doreen Fallseille. Maijua vähän huolestutti pimeän laskeutuminen joten hänen johdollaan paineltiin puolijuoksua pitkin helppokulkuista maastoa kohti määränpäätä, joka osoittautui onneksi ihan käymisen arvoiseksi pieneksi ja sieväksi vesiputoukseksi. Selvittiin takaisin lämmittelytrekiltä hyvissä ajoin ja käytiin sen kunniaksi hotellin baarissa lämmikekaakaolla ja kaljalla, jonka Mikko oli jo aamulla ansainnut selvitettyään oNgoyen tien ilman (ainakaan näkyviä) vauroita autolle. Sitten oli aika vetäytyä baarin takkatulen lämmöstä takaisin teltalle laittamaan iltaruokaa, jonka jälkeen ei ollut paljon muuta tekemistä kuin pakkautua makuupussien sisään nukkumaan. Maijua vähän etukäteen mietitytti, miten teltassa selviäisi mahdollisesti vilpakasta yöstä, mutta yllättävän siedettävästi se meni kun oli tarpeeksi päällä, eli aluskerrasto, pipo, hanskat ja kaulaliina… Mikko selvisi kyllä huomattavasti vähemmällä.

Niin mukavaa ei teltassa kuitenkaan ollut, etteikö olisi ollut helppo nousta ylös jo ennen viittä aamulla. Luvassa oli pitkä päivä: yhden Haltillisen eli 1300 metrin verran kapuamista ja kymmenen kilometriä kävelyä kohti Cathedral Peakia (3004 m) sekä sitten saman verran laskeutumista ja patikkamatkaa takaisin. Ihan vain varmistaaksemme että retki olisi riittävän pitkä, teimme vielä alkuun ylimääräisen harhakoukauksen, kun oikean reitin ensimmäinen opaste oli niin hyvin maastoutunut (ja Auvolle tiedoksi: täkäläiset retkeilykartat eivät ole ihan Maanmittauslaitoksen suunnistuskarttojen tasoa joten niiden avulla on helppo erehtyä esim. oikeasta polunhaarasta ym. hienosäädöstä). Varsinaistakin reittiä kyllä sitten riitti ihan kiitettävästi. Alku tuntui tuskaisen pitkältä eivätkä korkeus tai taitettujen kilometrien määrä tuntunut karttuvan sitten millään. Aamu oli myös todella sumuinen ja näkyvyys oli vain muutaman kymmenen metriä suuntaansa. Ei oltu ihan varmoja oliko se hyvä vai huono juttu. Olisiko määränpään näkyminen kaukaisuudessa ennemmin motivoinut vai masentanut? Luotettiin siihen, että sumu hälvenisi aamun edetessä, koska yleensä sää on täällä seljennyt aamukymmeneen mennessä.

900 metrin nousun jälkeen Crunchie maistui

900 metrin nousun jälkeen Crunchie maistui

Kuinka ollakaan, vähän ennen kymmentä tultiin paikkaan nimeltä Orange Peel Gap. Se on 2360 metrin korkeudessa ja paikka on saanut nimensä siitä, että oppailla oli tapana ojentaa asiakkailleen appelsiini palkkioksi matkan siihenastisista rasituksista selviämisestä. Meillä ei ollut mukana appelsiineja vaan jotain vielä parempaa, nimittäin Crunchie-suklaapatukat. Ja kaikkein huipuinta oli, että sumu alkoi viimein rakoilla ja aurinkokin näyttäytyi vihdoin pilviverhon takaa. Siitä saatiin vähintään yhtä paljon energiaa kuin suklaasta. Lepotauon aikana viihdykettä tarjosivat alempaa laaksosta nousevat utu- tai pilvipyörteet, jotka väliin paljastivat ja väliin peittivät edessä näkyvät rinteet.

Orange Peel Gapilla aurinko yritti vähän aikaa repiä pilviverhoa

Orange Peel Gapilla aurinko yritti vähän aikaa repiä pilviverhoa

Näkymä kuitenkin meni taas pilveen heti perään

Näkymä kuitenkin meni taas pilveen heti perään

Uusi into oli tarpeen, nimittäin kun tauon jälkeen jatkoimme taas matkaa, sumu sakeni taas eikä päivä sittenkään kirkastunut vastoin odotuksiamme. Painoimme siis jälleen melko sokkona mutta sinnikkäästi eteenpäin kohti suuntaa, jossa Cathedral Peakin piti olla. Tiesimme olevamme oikeilla jäljillä kun tulimme Bugger Gullyyn, vapaasti suomennettuna Pirulaiskuruun, jonka jyrkästi nousevaa lohkareikkoa pitkin noustaan Cathedral Peakin juurelle. Ylhäällä oli vielä vaivalloista nousuakin enemmän oh bugger, nimittäin huippu oli edelleen paksun sumun peitossa. Istuimme alas pitämään lounastaukoa ja odottelemaan josko utu sen aikana hälvenisi. Toiseen suuntaan oli itse asiassa kohtuullisen hyvät näkymät, kun sumu sielläpäin rakoili, mutta Cathedral Peak pysyi itsepintaisesti piilossa. Päätimme jättää viimeiset 300 metriä ylös huipulle väliin ja lähteä takaisin alas. Ylösnousu olisi ollut vähintään hankala ja mahdollisesti jopa vaarallinen huonossa näkyvyydessä, joten ratkaisu oli varmasti ihan järkevä. Harmillista kyllä, sumuisten vuorten kirous iski jälleen. Aiemmin meiltä on jäänyt väliin samasta syystä Haltille nousu, ja Saanallakin oli samaisella reissulla hattu päällä eli vain tunturin alarinteet näkyivät sumun alta.

Näkymä siitä mihin asti päästiin

Näkymä siitä mihin asti päästiin. Ei tosin Cathedral Peakin suuntaan, kun sinne ei nähnyt silloin mitään, vaan päinvastaiseen.

Kun kolmen vartin laskeutumisen ja Bugger Gullysta selviämisen jälkeen vilkaisimme taaksepäin, näimme vihdoin viimein päivän patikkaretken määränpään. Cathedral Peakin huippu oli vihdoin paljastunut sumun seasta ja oli oikein komeaa katseltavaa. Tämän jälkeen se näkyi suurimman osan matkaa, ja oli helppoa tulla siihen tulokseen, että parempi näkyvyys ja hienommat maisemat olisivat helpottaneet menomatkaa huomattavasti. Laskeutuminen takaisin reitin alkuun oli yllättävän pitkä ja rankka, ja alkoi tuntua varsinkin Mikon viime syksynä loukkaantuneessa nilkassa.

Cathedral Peak näyttäytyi sittenkin

Cathedral Peak näyttäytyi sittenkin aivan kuin ilkkuakseen meille

Pääsimme lopulta illan jo hämärtyessä takaisin reitin alkuun ja hotellille, jonka baarissa otimme taas henkiinpaluukaakaot ja -kaljat. Leirintäalue oli sinne palatessamme yhtä tyhjä kuin edellisiltana. Ei siis muita kuin me ja pieni säälittävä telttamme, josta oli kaiken lisäksi päivän aikana katkennut telttakaari niin että teltta oli vähän lysyssä. Ei silti auttanut muu kuin kömpiä iltaruoan jälkeen lysähtäneeseen telttaan ja painua päivän patikoinnin uuvuttamana nukkumaan. Olihan jo varsin myöhäinen ilta, kello oli nimittäin tässä vaiheessa niin paljon kuin kahdeksan.

Väysymyksestä huolimatta tämä yö oli teltassa edellistä tukalampi ja huomattavasti palelevaisempi. Mikko heräsi ensimmäisen kerran yhdeltätoista ihan virkeänä ja valmiina heräämään, ja aamukolmelta tuskailimme molemmat sitä ettei voinut vielä nousta ylös. Viideltä ei enää kyetty makoilemaan yhtään enempää kylmässä, lässähtäneessä ja kondensaatiovedestä kosteassa teltassa. Päätimme pakata kimpsumme ja kampsumme ja jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Pakkaillessa selvisi syy palelemiseemme, maa ja auton ikkunat kun olivat täydessä kuurassa eli yöllä oli ollut todennäköisesti miinusasteita. Tässä vaiheessa Maiju teki periaatepäätöksen, että seuraavalle parille yölle varattua leirintäaluepaikkaa Drakensbergin alueen pohjoisimmassa puistossa, Royal Natal National Parkissa, ei tultaisi käyttämään…

Yöt vuorella olivan hiukan galsoja

Yöt vuorella olivan hiukan galsoja. Jääskrapaa ei valitettavast tullut laukkuihin mukaan pakatessa.

Ennen seuraavien öiden majoituksen selvittämistä piti kuitenkin ratkaista roikkumaan jäänyt sisäänkirjautuminen Cathedral Peakin leirintäalueelle. Kun olimme pakanneet tavarat ja itsemme taas autoon, vartijamies tuli auton luokse ihmettelemään aikeitamme, ja häneltä selvisi että leirintäalueen respa aukeaisi 8:30 eli vasta kahden tunnin päästä. Maksuja ja paperihommia ei olisi kuulemma mahdollista selvittää missään muualla (vaikka puistossa on aiemmin mainitun hotellin lisäksi myös mökkikylä, jota pyörittää sama valtiollinen taho kuin leirintäaluetta), eikä ilman kuittia olisi asiaa ulos puiston porteista. Hetken aikaa ei osannut muuta kuin tuskailla asioiden toimimattomuutta, mutta alistuimme kohtaloomme ja lähdimme tappamaan aikaa aamiaiselle respan aukeamista odotellessa. Taktiikka toimi ja pääsimme lopulta lunastamaan itsemme ulos puistosta. Tämän aamun sää oli, tottahan toki, heti alusta pitäen aurinkoisen kirkas ja kaunis, joten saatoimme vielä ennen pois lähtöä ihailla Cathedral Peakin puistin komeita näkymiä. Niistä huolimatta olimme iloisia pois tai eteenpäin pääsemisestä sumuisten ja kylmien kokemustemme jälkeen. Saatoimme onneksi odottaa lisää upeita maisemia myös seuraavalta kohteeltamme Royal Natalilta.

Seikkailuteitä ja -reittejä

Viimeinen aamu Sodwanassa oli, jos ei nyt helpotuksen huokaus, niin ainakin mukava tunne taas uuden kokemisen toivossa. Suoraan sanottuna Sodwana Bay oli alkanut jo hieman ahdistaa, kun siellä ei tosiaan ollut oikeastaan mitään ja tunnelma oli muutenkin pysähtynyt tai vähintään ankea. Oli siis tervetullutta päästä taas eteenpäin. Edellisillan ja tämän aamun pieni valonpilkahdus oli tosin ollut muutamaa päivää aikaisemmin Graskopissa tapaamamme uusiseelantilaismies, joka oli sattumalta tullut tänne samaan paikkaan. Reittikin oli hänellä oli ollut samankaltainen kuin meillä eli hän oli tullut Swazimaan halki, vaikkei sentään ihan samoista paikoista. Oli mukavaa jutella taas jonkun kanssa jolla oli jossain määrin samankaltaisia intressejä ja matkasuunnitelmia kuin meillä.

Aamun ollessa vielä varhainen lähdimme kohti oNgoyen metsäaluetta. Matka alueen rajamaille sujui mitäänsanomattomasti, mutta viimeiset pari kilometriä aiheuttivatkin sitten tuskan hikeä koko rahan edestä. Jo etukäteen tiesimme, että viimeinen pätkä oNgoyen tiellä tulisi olemaan haastava. Aivan täysin vedenpitävää tietoa tien soveltuvuudesta ns. “normaaleille” autoille meillä ei ollut. Nelivetomaasturilla kyseinen pätkä ei olisi aiheuttanut minkäännäköisiä ongelmia. Jonkun aikaa sitten tienpätkälle on asennettu kapeat betoniset ajoradat, jotka mahdollistavat myös ei-nelivetoautojen pääsyn puistoon. Ainakin jollain tavalla… Heti alkuun täytyi ylittää joki, jossa oli pari naista pesemässä pyykkiä. Kun saimme heiltä tietä, ajoimme vesiesteen yli mutta karahdimme vastarannalla pahan kuuloisesti auton pohjasta tiehen. Kivet raapivat pohjaa, mutta mitään pahemman näköisiä vaurioita ei näkynyt ulospäin. Tämän jälkeen alkoivat sitten betoniradat. Niitä pitkin oli aika jännän tarkkaa ajamista, sillä jos olisi rengas lipsahtanut noin 40 cm leveiltä liuskoilta pois, ei sitä kaikin paikoin ehkä olisi saanut ajettua enää takaisin ylös. Pääsimme kuitenkin reitin loppuun ongelmitta huolimatta parista tiukemmasta kohdasta tien muotojen ja kivien takia. Urien jälkeen oli vielä lyhyehkö pätkä varsin pomppuista hiekkatietä ennen kuin saavuimme vartijan majalle. Ei kyllä tuommoista off-road ajamista ole tehnyt sitten missään aiemmin. Alkoi myös mietityttää, mitä olisi tehnyt jos vastaan olisi tullut toinen auto. Mutta onneksi ei tullut! Auton raapiminen kiviin herätti myös arvuuttelua, että onkohan tällä tai jollain aikaisemmalla pompputiellä sittenkin mahtanut autoon tulla jotain vauriota ja joudutaanko maksamaan autosta lisämaksu tai vahinkomaksu tai miksi sitä nyt sitten sanotaankaan. Vaan se jäänee nähtäväksi.

Vielä jaksaa virnistää

Vielä jaksaa virnistää, kun on reitin päällä eikä tartte vielä kiivetä

Vartijan mökillä meitä oli vastassa mukavan oloinen mies, joka osasi ohjeistaa meidät sisään puistomaksuja varten. Pian ilmeni, että hän ei puhunut juuri ollenkaan englantia vaan vain zulua. Tästä kielimuurista huolimatta saimme täytettyä oikeat kohdat lapuista ja maksettua huimat R10 per nuppi päivämaksua. Hieman hankalampaa oli saada hänet ymmärtämään että halusimme olla alueella yötä. Lopulta kuitenkin käsitys telttailusta oli selvä molemmille osapuolille ja meille viittelöitiin vartijan majan edessä olevaa nurmikkoa. Siihen laitoimme sitten teltan pystyyn ja pystyssä oleva peukalo zulumieheltä vahvisti, että olimme toimineet oikein.

oNgoye Forest Reserve on pääasiassa lintuharrastjien käytössä, sillä lintulajiston täällä pitäisi olla erittäin runsas. Lintubongailun lisäksi kiipeilyaktiivit ovat aktiivit huomanneet paikan potentiaalin ja muutama kiipeilykallio onkin varustettu vaadittavin ankkurein ja pultein. Teltan pystytyksen jälkeen lähdimme katsastamaan josko kallioilla olisi vielä iltapäiväksi jotain kiivettävää. Lopulta sovelias kallio löytyi, vaikka ilmeisesti vasta mukaan ottamiemme ohjeiden kirjoittamisen jälkeen pystytetyt aidat aiheuttivat hieman hankaluuksia. Palasimme teltalle nauttimaan pikaisen lounaan ja lähdimme sitten kokeilemaan kiipeilyreittien laatua.

Maiju kiipeää

Maiju kiipeää eikä näytä tekevän tiukkaakaan

Ehdimme kiivetä vain pari reittiä ennen pimeän saapumista, mutta ne olivat mukavaa ja leppoisaa kiipeilyä. Myös maisemat taustalla olivat upeat ja näkyipä kalliolta aina merellekin asti. Kun taustalla soi vielä urkuharmoonigospel luultavasti alhaalla laaksossa olevasta kirkosta, niin tunnelma oli kokonaisuudessaan varsin hieno.

Saavuimme auringon laskun aikaan takaisin leiriin ja syömään. Samoihin aikoihin pölähti paikalle myös toinen vartija ja yksissä tuumin molemmat vartijamiehet osoittivat elekielellä ja muutamalla hassulla englanninkielen sanalla meille paikan mistä saisi vettä sekä vessan. Melkoisen mukavaa oli kuulla, että ei tarvitsisikaan mennä asioimaan johonkin pellon kulmaan kaivettuun kuoppaan. He myös kertoivat huonolla englannillaan, mistä heidät löytäisi illalla tai yöllä jos tulisi mitään ongelmia. Hieman myöhemmin tuli ensin tapaamamme vartija viittilöimään että alueen portti on yön ajan lukossa ja avattaisiin taas aamulla. Hän palasi vielä kolmannen kerran elehtimään, että jos tulee myrsky niin pitää mennä talon luokse suojaan. Ainakin luulemme, että hän tarkoitti tällaista puhaltelulla ja käsien huitomisella elehdityllä kovan tuulen imitaatiollaan. Ei voi tosin aivan varmasti tietää. Huolehtivaisten vartijoiden poistuttua yöpuulleen aloitimme itse lettukestien pitämisen. Aina pitää tietysti olla lettutaikinajauhepussi mukana jos on pidempään telttailemassa! Lettujen kylkiäisiksi oli tarjolla niin aamiaispöydästä takavarikoitua mansikkahilloa, kahviloista saatuja sokeriannospusseja kuin kaupasta bongattua purkitettua passionhedelmää, joista etenkin viimeinen oli todella hyvää. Mansikkahilloletut toimivat tosin oikein hyvin viskihörpyn (Grant’s) kanssa. Sekin on pakollinen telttaretkeilyvaruste.

Mikko laskeutuu alas onnistuneen nousun jälkeen

Mikko laskeutuu alas onnistuneen nousun jälkeen

Seuraavan päivän aloitimme kiipeämällä pari lyhyempää reittiä Baboon Rockiksi nimetyllä kalliolla ennen aamiaista. Kiipeily oli edelleen mukavan leppoisaa, eikä stressannut liikaa. Aamiaiselle palasimme leiriin, jossa oli pari naista haravoimassa pihan neulasia kasoihin. He viittelöivät meille että eivät saa haravoitua teltan kohdalta, joten laitoimme sen kasaan. Tai näin me asian taas tulkitsimme. Aamiaisen jälkeen menimme vielä yhdelle kalliolle hetkeksi kiipeämään. Täällä olikin sitten hieman tiukemman oloisia reittejä greidiinsä nähden, mutta kaikkiaan oNgoye tarjosi huomattavasti paremman ja mukavamman kiipeilykokemuksen kuin Sabie taannoin.

oNgoyen maisemat olivat ehkä tähänastisen matkan hienoimmat ja niitä olisi voinut parantaa vain lisäämällä vielä muutaman leijonan ja seepran ja norsun edessä aukeaville kummuille. Ihailtiin ja kuvailtiin näkymää aikamme, mutta sitten piti taas lähteä eteenpäin kohti Kloofin kaupunkia. Paluumatka oNgoyen puistosta pois oli melkolaillla yhtä jännittävä kuin tlomatkakin. Vaikka nyt oli tiedossa pahimmat paikat, stressihieltä ei silti voinut välttyä. Hätäännystä aiheutti lisäksi kapeilla ajourilla vastaantulevat moottoripyöräilijät, jotka tosin pystyivät väistämään meidät hieman kaistojen ulkopuolelta. Itsellämme ei olisi ollut mitään tilaa väistää oikeasti mihinkään. Aivan lopuksi vielä vastaan tuli joen ylityksellä maastoauto, joka antoi kyllä oikein hyvin tietä meille. Sydämentykytyksiä riitti vaikka pahemmilta tilanteilta vältyttiin. Ei tosin oikein osaa edes arvata mitä olisi tehnyt jos ko. maasturi olisi tullut vastaan vain minuuttia aiemmin. huh. Loppujen lopuksi oli tuo paikka oli kyllä sen rytyytyksen arvoinen, mutta uudelleen en kyllä niin sanotusti tavallisella autolla kyseistä matkaa ajaisi. Mieluummin kävelisin sen pari kilometriä jalkapatikassa, kuin hermoilisin auton hajoamista pomppuihin ja kiviin.

oNgoyen maisemat olivat todella hienot

oNgoyen maisemat olivat todella hienot. Tällaista maisemaa löytyy harvalta suomalaiselta kiipeilykalliolta.

Loppumatka seuraavaan määränpäähämme Kloofiin oli vähemmän tapahtumarikas. Matkalla ostimme iltajälkiruoaksi ananaksia tienvarrelta sekä teimme pienen (puolentoista tunnin) koukauksen Pietermartzburgiin ostamaan opaskirjasen viimeiseen kiipeilykohteesemme, Eagle Mountainiin, viikon päästä. Kun pääsimme perille majataloomme, oli jo aurinko laskenut, mutta ehdimme silti hieman ihailla puutarhan nurkan näköalatasanteelta Kloofin kanjonia. Mikko oli löytänyt meille Kloofiin huoneen maailman sympaattisimman eläkeläispariskunnan pitämästä bed & breakfastista. “Huone” tarkoitti tosin tässä tapauksessa valtavan kokoista yläkerran huoneistoa, joka oli putipuhdas ja sievästi laitettu. Vaikkei ole missään kovin kamalissa murjuissa majoituttukaan, niin Sodwana Bayn sukellusmökkerön ja oNgoyen telttailun jälkeen oli aika luksusta päästä näin mukaviin – ja keskiluokkaisiin (?!) – oloihin.

Kloofin vaatimaton asumus

Kloofin vaatimaton asumus. Neliöitä oli varmasti enemmän kuin meillä omassa kodissa.

Ilta vietettiin nautiskellen olostamme. Haimme kyliltä take away -sushia ja thai currya, kävimme lämpimässä suihkussa ja lopulta kuukahdimme matkan mukavimpiin sänkyihin. Aamulla meitä odotti emäntämme Barbaran laittama reilu aamiainen, jonka jälkeen oli valitettavasti jatkettava taas matkaa (ei tosin ennen kuin saatiin keskustella Intian-kokemuksistamme isäntiemme kanssa, Barbaran mies Mike kun kuulemma haaveilee sinne matkustamisesta). Välipysähdys Kloofissa oli ollut todella mukava ja isäntäväkemme tosiaankin erittäin herttainen (tyyliin tuntuivat kuin omilta isovanhemmilta ja olivat adoptoineet pari koiraa slummista, eli aloimme heti miettiä mitä luurankoja mahtaakaan olla kaapissa…), ja osasyynä oli se että kyse oli aikamoisesta hienostoalueesta. Siellä oli tien varressa luksuslukaalia toisensa perään ja elo niissä varmasti hulppeaa. Vastapainona olivat toisaalta korkeat aidat, sähkökäyttöiset portit, naapurivartiostot ja räksyttävät vahtikoirat. Joten vaikka paikka tuntui ensin ihan paratiisilta, niin varmaan siellä oleskelu kävisi pitemmän päälle aika ahdistavaksi suomalaiseen turvallisuuteen ja vapauteen tottuneelle.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme läheisille kiipeilykallioille Kloofin kanjonissa. Ensimmäinen spotti ei tuottanut tulosta, sillä täkäläinen trädipaikka ei oikein tahtonut löytyä ja laskeutuminen kallion päältä tietämättä tarkemmin mihin ei oikein houkuttanut. Puolen tunnin harhailun jälkeen ajelimme autolla toiseesn spottiin, jossa piti olla pultattuja kiipeilyreittejä. Muutaman minuutin ajelun ja parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen olimmekin yhden halkeaman laidalla josta tiesimme reittien nousevan. Ainoastaan alasmenopaikka oli hakusessa. Taas ehdimme harhailla hyvän tovin sekä harkita laskeutumista alas köydellä kunnes paikalle sattui puistoalueen vartija joka näytti meille kohdan josta kiivetä alas. Eipä olisi tuota kohtaa osannut ilman opastusta löytää, sen verran hasardilta se näytti. Sieltä banaanipuiden lomasta kuitenkin löytyi hieman seikkailullinen polku alas kiipeilyreittien alkuun.

Kloofin kalliossa oli enemmän mistä pitää kiinni

Kloofin kalliossa oli enemmän mistä pitää kiinni. Alueen kivi on jännästi halkeillut neliskulmaisiksi laatikoiksi monista paikoista.

Varsinainen kiipeily, se vähä mitä ehdittiin tehdä, oli taas varsin mukavan chilliä ja leppoisaa. Ei turhaa panikointia vaan mukavaa lomakiipeilyä. Pari reittiä ritti tällä kertaa ja jo siitä sai kuvan siitä, millaista kiipeäminen alueella olisi. Mukavaa. Vapaata. Rauhaisaa. Päivän edetessä jouduimme lähtemään pois vaikka kivaa kiivettävää olisi riittänyt useammaksikin kerraksi. Kauniin vehreät kanjonimaisemat saivat jäädä myös taakse koska meidän oli jo aika siirtyä toisenlaisiin, enemmän vuoristoisiin, maisemiin.

Sukeltelua Sodwana Bayssa

Swazimaasta otettiin suuntima takaisin Etelä-Afrikkaan, maan kaakkoiskulman rannikolle sukeltajien suosiossa olevaan Sodwana Bayhin. Tiedossa oli suhteellisen pitkä ajomatka, ja parista aiemmasta pitkänmatkanajosta viisastuneina halusimme tällä kertaa päästä mieluummin liikkeelle kuin perille pimeän aikaan. Starttasimme siis Mlilwanesta heti viiden jälkeen aamulla itään ja etelään kohti raja-asemaa. Sen ylittäminen oli jos mahdollista vielä mutkattomampaa kuin Swazimaahan tullessa, ja jälleen kerran kohtasimme sellaisen ihmeen kuin vitsailevan tullivirkailijan. Piti vain pistäytyä parissa rakennuksessa, ja yhtäkkiä olimme taas Etelä-Afrikan puolella.

Slug

Slug

Rajanjälkeinen aamupalatuokio typistyi harmittavasti, kun huomattiin että “party bread” jonka olimme ostaneet sisälsikin salakavalasti kinkkupaloja, mutta vain leivän sisäpuolella. Tästä vimmastuneina päätimme painella yksin tein suoraan Sodwana Bayhin. Perille pääsy vaati hieman reitin arvailua, sillä aivan heti emme hoksanneet että viimeinen kilometri Triton Dive Lodgelle olisikin hiekkatietä. Harmaita hiuksia aiheutti myös tienhaara, jossa toisen tien ylle oli laitettu kyltti “2-vetoiset ajakaa tätä tietä” ja toinen oli osoitettu nelivetopeleille. Pidemmittä pohdinnoitta lähdimme kuitenkin ajamaan tätä 2-vetoisten tietä, joka sekin tosin muodostui kahdesta kohtuullisen maastoajokuntoisesta rengasurasta. Huolimatta muutamasta väistämättömästä mahakosketuksesta hiekkaan pääsimme lopulta perille hyvissä ajoin ennen puolta päivää. Triton Dive Lodgella meitä osattiinkin jo odottaa. Paikkojen esittelyjen sekä pikaisen mökkiin asettautumisen jälkeen meillä oli tiedossa kertaussukellus jonka olimme varanneet jo etukäteen.

Diamond Ray

Diamond Ray. Meidän eka rausku, ikinä.

Manta Ray

Manta Ray. Meidän toka rausku, ikinä.

Kertaus tuli ihan tarpeeseen, edellisestä varsinaisesta sukelluksesta kun oli jo yli kaksi vuotta aikaa. Etsimme sopivan kokoiset varusteet ja sitten saimmekin jo hypätä altaaseen. Harjoittelimme opettajan johdolla altaassa perustaitoja kuten maskin tyhjennystä ja pudonneen regulaattorin etsimistä. Pienen alkuhätäilyn jälkeen hommat menivät kohtuu kivasti huolimatta altaan kylmänpuoleisesta (+22 astetta) vedestä. Meressä lupailtiin onneksi olevan lämpimämpää. Allasharjoitteiden jälkeen käväisimme rannassa katsomassa, mistä seuraavana päivänä oikein lähdettäisiin varsinaisille sukelluksille, lähtöpaikalle kun pitää täällä hankkiutua itse. Pyörimme rannassa vähän siellä täällä emmekä olleet ihan varmoja oikeasta paikasta, mutta eiköhän se saataisi tarkennettua illalla. Illaksi nimittäin olisi jotain pientä juhlantynkää tiedossa lodgella, sillä seuraavana päivänä olisi yhden (ilmeisesti, ketään ei kylläkään meille sen tarkemmin esitelty) pääopettajan 40-vuotissyntymäpäivä. Palailimme siis takaisin leiriin ja otimme hieman välileppoa, jollaista emme oikeastaan olleet ehtineet vielä pitää viimeisen parin viikon aikana. Illanistujaisiinkin osallistuminen jäi väsähdyksen takia melko lyhykäiseksi, mutta saatiin vaihdettua jokunen sana sukelluskoulun porukoiden kanssa ja selvitettyä tarkemmat ajo-ohjeet seuraavalle aamulle.

Puffer

Puffer

Sunnuntaiaamuna lähdimme hyvissä ajoin taas rantaan, jonne vähitellen kerääntyi myös muita edellisillalta tuttuja naamoja. Panimme sukelluslaitteet kuntoon ja ahtauduimme märkäpukuihin, joiden täytyy täällä olla suhteellisen vilakan eli noin 24-asteisen meriveden takia kokopitkiä ja 7 mm paksuja. Laitteet kannettiin puolestamme kumiveneeseen, joka veisi meidät sukelluspaikalle. Vene vedettiin yhteisvoimin vesille ja sitten hypätiin kyytiin. Jalat veneen pohjan kiinnitysremmeihin ja käsillä ote laidan köysistä ja ei kun viilettämään aaltoja pitkin etäisyytensä mukaan Two mile reefiksi nimetylle koralliriutalle.

Yksi kilpikonnista

Yksi monista kilpikonnista

Ensimmäinen sukelluspaikka ei onnistunut vakuuttamaan meitä Sodwana Bayn hienoudesta, se ei nimittäin tarjonnut oikein mitään mitä emme olisi nähneet Thaimaassa tai Intiassa sukellellessamme. Mainitsemisen arvoinen oli oikeastaan vain kilpikonna, jonka näimme sukelluksen lopuksi ja joka ei ujostellut meitä yhtään vaan antoi ihastella itseään kaikessa rauhassa kunnes meidän oli aika nousta takaisin pintaan. Harmillista kyllä, olimme joutuneet jättämään kameran pois ekalta sukellukselta koska sen suojakotelo oli niin pahasti huurussa. Meille vakuutettiin kuitenkin että kilpikonnia ja niiden kuvausmahdollisuuksia tarjoutuisi täällä vielä lisää. Niinpä kävikin, nimittäin heti seuraavalla sukelluksella! Se oli kivaa, koska kilpparit kuuluivat bongaustoivelistamme kärkeen. Lisäksi olimme dive masteriltamme Anitalta toivoneet rauskuja, koska emme olleet sellaisia koskaan aikaisemmin nähneet. Tämäkin toive täyttyi heti kakkossukelluksella, jolla vastaan tuli peräti neljä halkaisijaltaan yli metrin mittaista diamond rayta, mitä ikinä ne sitten ovatkaan suomeksi.

Maiju ja kilpikonna

Maiju ja kilpikonna. Nämä kaverit eivät paljoa häiriintyneet yleisöstä, jos olivat nakertamassa korallia.

Kolmas pulahdus Sodwana Bayn vesiin seuraavana aamuna pani melkeinpä vielä paremmaksi. Tällä kertaa meille näyttäytyi manta ray eli paholaisrausku, jonka leijailu vedessä on komeaa katsottavaa. Tietysti joka sukelluspaikalla on ollut myös sekalainen valikoima erilaisia koralleja sekä värikkäitä tai muuten erikoisen näköisiä kaloja. Kilpikonnat ja rauskut ovat vain olleet niitä kaikkein jännittävämpiä juttuja, suuri osa muista merenelävistä kun on ollut tuttua kauraa jo aiemmista sukelluskohteistamme, vaikka kalojen nimitykset ja niistä pinnan alla käytetyt käsimerkit vähän vaihtelevatkin.

Kalaparvia ei ollut kovin montaa

Kalaparvia ei ollut kovin montaa, mutta ihan kivoja oli ne harvat

Juvenile Emperor

Juvenile Emperor on ihan nätti yksikseenkin

Illalla meiltä kyseltiin sukelluskoululla seuraavan päivän suunnitelmista ja annettiin rivien välistä ymmärtää, että sääennusteet näyttivät sensuuntaisilta ettei välttämättä kannattanut lähteä sukeltamaan. Aioimme joka tapauksessa olla sukeltamatta yhtenä täällä viettämästämme neljästä päivästä, joten pidettiin “vapaapäivä” sitten tässä välissä. Ohjelmanumeroksi valittiin retki False Bayhin, joka on tämän Sodwana Bayn tapaan osa laajaa iSimangalison rämeikköalueen luonnonpuistoa. Siellä saattaisi nähdä muun muassa flamingoja ja pelikaaneja, ja paikan piti tarjota muutenkin hyviä lintubongausmahdollisuuksia sekä upeita maisemia. No jaa. Nyt ei ollut flamingo- tai pelikaanisesonki, ja tuntui siltä että melkein kaikki muutkin linnut nisäkkäistä puhumattakaan olivat laittautuneet talviteloille pakoon hiljaista sesonkia. Käveltiin puistossa parituntinen luontopolku, mutta sen varrella ei juuri ollut mitään nähtävää. Muutamat seeprat ja pieni pahkasika onnistuttiin säikäyttämään, mutta siinäpä se. Luultiin ensin olevamme päivän ainoat vieraat koko puistossa, mutta kotimatkalle lähtiessä vastaan tuli pari muutakin autollista. Ei siis mikään varsinainen turistirysä ainakaan tähän aikaan vuodesta, ymmärrettävää kyllä. Ei kannata Suomesta lähteä Etelä-Afrikkaan vain tätä varten, kun yhtä hyvin voi mennä katsomaan lähintä järven- tai merenrantaa lyhyemmän matkan takana.

Mikko swims with the fishes

Mikko swims with the fishes

Mikon toinen tyylinäyte sukeltamisesta

Mikon toinen tyylinäyte sukeltamisesta

Viimeinen päivä Sodwana Bayssa sujui taas sukeltamisen merkeissä. Jälleen kaksi hienoa sukellusta, joista molemmilla saatiin ihailla rauskuja ja kilpikonnia kaiken muun hyvän lisäksi. Toivomuslistaltamme jäivät bongaamatta vain sinivalaat, joita vähän vitsillä pyydettiin dive masterilta. Täällä tosin voisi päästä katselemaan myös jonkin sortin valaita, mutta ei vain oikein tähän aikaan vuodesta. Paljon Sodwana Bayn sukelluskohteita jäi tietysti näkemättä, mutta olimme tyytyväisiä kuuteen sukellukseemme ja valmiita jatkamaan matkaa taas eteenpäin.

Grilli-ilta 9 mile reefillä oli tuulinen

Grilli-ilta 9 mile reefillä oli tuulinen

Ihan hyvistä sukelluspaikoista huolimatta Sodwana Bay ei onnistunut täysin vakuuttamaan meitä. Täällä on selvästi aika hiljainen kausi meneillään juuri nyt. Useinhan sesongin ulkopuolella on kaikkein mukavinta: vähemmän väkeä ja ruuhkaa sukelluksilla ja leppoisampaa meininkiä sukelluskoululla. Nyt ei Tritonissa ollut oikein mitään meininkiä vaan saimme olla aika pitkälti keskenämme. Meidät kyllä otettiin ystävällisesti vastaan ja pyydettiin mukaan illanistuijaisiin ja otettiin kyytiin 9 mile reefin (nimen logiikka lienee helppo arvata) rantaan suuntautuneelle braai- eli grillailuretkelle. Oikein mukavaa kyllä, mutta mukaan kutsumiseen efortti sitten jäikin, ja sukelluskoulun väki viihtyi enemmän omassa porukassaan kuin meidän kanssamme jutustellen. No vikaa on tietysti meissäkin kun ei sitten jaksettu tehdä itseämme kovin kauheasti tykö. Ehkä olisi ollut vähän erilaista jos emme olisi olleet käytännössä ainoita asiakkaita, vaan olisimme saaneet seuraa muista sukeltajista.

Katkarapu

Katkarapu. Nuo valkoiset viikset on sen ravun... viiksiä.

Lievä apatia ja innottomuus tuntui vaivaavan myös itse sukellustoimintaa. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä sukelsimme itse asiassa Tritonin eli varsinaisen sukelluskoulumme kanssa, ja kahtena muuna päivänä meidät lähetettiin sukeltamaan toisten koulujen kanssa, ensin Reef Teachin ja sitten Sodwana Bay Lodgen. Käytäntö on kyllä täällä ihan normaali, eli hiljaisena päivänä asiakkaat lähetetään sen koulun matkaan jolla on enemmän lähtijöitä. Ihan järkeenkäypää ja kustannustehokasta tietysti, mutta vähän sekavaa oli kun joka sukellus tehtiin eri dive masterin johdolla ja meistä ja varusteistamme huolehtinut henkilö vaihtui koko ajan. Meistä oli myös vähän outoa, kun joka aamu ensimmäisen sukelluksen jälkeen melkein ihmetellen kysyttiin, aiommeko lähteä vielä toiselle sukellukselle. No eikös me juuri sitä ole tultu tänne tekemään… Mutta melkein tuli sellainen olo, että olimme vain lepolomailun tiellä ja aiheutimme vaivaa. Sukelluskoulun “oikeat” ja vähän varttuneemmat työntekijät olivat aika vetäytyväisiä eikä heitä paljoa näkynyt kuin ohimennen aamulla tai illalla, ja sukelluksista ja niiden valmisteluista huolehtivat käytännössä koulun nuoret sukelluspummit (ainakin luulemme heidän olleen sellaisia) eli koululla sekalaisia hommia tekevät keskenkasvuiset wannabe-sukelluskouluttajat. He olivat kyllä periaatteessa ihan herttaisia ja yrittivät parhaansa, mutta eivät ehkä vielä olleet saaneet kovin paljoa asiakas- tai elämänkokemusta. Vähän kaikessa tekemisessä paistoi kokemattomuus ja huoleton jos ei aivan hällä väliä -asenne, josta seurasi esim. kadonnut maskikotelo ja yhdeltä sukellukselta puuttuneet neopreenitossut (minkä takia meidän piti käydä vuokraamassa rannalta räpylät joihin tossuja ei tarvinnut, tosin koulun laskuun). Ei mitään elämää suurempaa, mutta pikkuvikaa oli vähän siellä täällä.

Sodwana Bayn lähellä oli myös tämmöinen kauppa

"I love shoes" - Sodwana Bayn lähellä oli myös tämmöinen kauppa

Ihan kivaa oli päästä sukeltamaan uusiin vesiin, mutta kolme päivää riitti meille tällä erää mainiosti. Sodwana Baysta ei varmaan tule meille mitään sukellusmekkaa. Voidaan silti suositella pulahdusta näihin vesiin jos sattuu olemaan täällä päin jo muuten. Pelkkää sukeltamista varten ei ainakaan itse lähdettäisi tänne, sillä parempia paikkoja löytyy niin lähempää kuin kauempaakin kotoa. So long siis Sodwana ja kohti uusia maisemia ja toivon mukaan matkan loppuhuipennusta!

Sodwana Bayn rannalla saattaa olla kaikennäköistä mönkijää

Sodwana Bayn rannalla saattaa olla kaikennäköistä mönkijää

Adrenaliinia, adrenaliinia 2/2

Beehive kylä Mlilwanessa

Beehive kylä Mlilwanessa

Kun uusi aamu valkeni Swazimaassa, saatoimme paremmin nähdä, millaiseen paikkaan olimme edellisiltana säkkipimeässä ajelleet. Majapaikkanamme kolmen Swazimaassa vietetyn yön ajan toimi perinteinen, ampiaispesän mallinen ja oljilla päällystetty savimaja. Tämä oli tosin sikäli luksusversio, että sen kylkeen oli rakennettu kylpyhuone. Samanlaisia majoja oli pari-kolmekymmentä muutamassa eri ringissä, jotka oli kaikki aidattu omiksi “kylikseen” risu- tai ruokoaidoilla. Yllättävän tilava ja lämpötilaltaan juuri sopiva asumus, joskin äänieristys jätti toivomisen varaa. Jo yöllä oltiin kuultu ulkopuolelta impaloiden ääntelyä, ja aamulla selvisi, että pihapiirin lähistössä tepasteli muitakin peura-antilooppi-henkisiä eläimiä, pahkasikoja ja erinäisiä lintuja. Ei hullumpi miljöö siis tämä Mlilwanen luonnonpuisto.

Utuinen aamu Mlilwanessa

Utuinen aamu Mlilwanessa virtahepolammikolla. Yhtään virtahepoa ei kyllä nähty.

Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä maleksimaan, sillä seuraava seikkailu vaati aikaista liikkeellelähtöä. Kohteena oli toinen luonnonpuisto, Malolotja ja sinne vaijereille viritetty liukurata. Malolotja oli kuulemma 45 minuutin ajomatkan päässä, muutta halusimme pelata varman päälle ja varasimme matkaan tunnin verran. Sekään ei ihan riittänyt vaikka Mikko loppuvaiheessa ajeli 20-40 km/h ylinopeutta (ei silti sentään enempää kuin kahdeksaakymppiä-satasta). Paikalliset tietysti menivät vieläkin kovempaa ohi. Emme olleet varmoja kuinka täsmällisesti meidän olisi pitänyt olla paikalla eli onko 8:30 afrikan aikaa vai ihan oikeaa aikaa. Kun ilmoittauduimme tiskillä pari minuuttia myöhässä, meille ilmoitettiin pahoitellen että kierros alkaisi vasta kymmeneltä. Afrikan aikaa siis. Kun näytimme vähän pitkää naamaa (turhan aikaisen aamun ja perille kaahailun takia), ajankohta saatiin aikaistettua yhdeksään tai vähän yli. Se kuulosti jo paremmalta ja söimme odotellessamme aamiaisen nro 2 ennen lähtöä hotkaistujen pikapuurojen jälkeen.

Maiju liukuu canopy tourilla

Maiju liukuu canopy tourilla

Uusi aikataulu piti, ja 9:15 alkoi vaijeriradan turvallisuusbriiffaus ja varusteiden pukeminen, jonka jälkeen hyppäsimme autoon ja suuntasimme luonnonpuiston läpi radan lähtöpisteelle. Siellä meidät toivotettiin tervetulleiksi ihmemaahan, joka aukeaisi silmiemme eteen heti ensimmäisen vaijeriliu’un jälkeen Ihmemaan Liisan kaninkolon tapaan. Repliikit tuntuivat ehkä lievästi ulkoa opetelluilta ja opas hieman vaivaantuneelta tässä vaiheessa. Oli miten oli, parin ensimmäisen liu’un jälkeen maisemat paranivat ja vaijerit pitenivät, ja oppaallamme oli ihan kiinnostavia juttuja kerrottavana ympäröivästä luonnosta (mm. minkä puun kaarna parantaa ripulin ja minkä kasvin hedelmä taas saa vatsan sekaisin). Kovin ekstremenä tätä vaijereita pitkin viilettämistä ei voinut pitää ainakaan edellisen päivän Big Swingiin verrattuna. Ihan leppoisaa oli kuitenkin ja maisemat olivat kauniita. Pelkästään tämän “canopy tourin” takia ei ehkä kannata tulla Swazimaahan asti, vaan suosittelemme ennemmin Tallinnan seiklusparkia, jos kaipaatte jännittäviä elämyksiä vaijereilla.

Mikko puolestaan canopylla roikkumassa

Mikko puolestaan canopylla roikkumassa

Canopy-liuku laskijan silmin

Toiminta ei onneksi loppunut tähän, vaan lyhyen iltapäivätauon ja lounaan jälkeen meitä tultiin hakemaan Mlilwanen leiristä vielä iltaretkelle luolaseikkailemaan. Odottelimme kärppänä neljältä kyytiä, mutta noutajaa ei alkanut kuulua. Puolen tunnin päästä kävimme leirin respasta kysymässä apua, ja he kertoivat, että retken järjestäjä Swazi Trails oli soittanut ja ilmoittanut pienestä myöhästymisestä, mutta he eivät olleet tienneet kenelle viestin välittää ja jättäneet sen siis välittämättä. No, selvisihän asia näinkin, mutta kun leirissä oli ehkä kymmenkunta ihmistä ja kaikki vielä joko ravintolassa tai sen vieressä pihalla istuskelemassa, ei olisi ollut hirveä efortti käydä kyselemässä. Täällä tuntuu ylipäätään olevan vähän hiljaisen kauden kooma päällä ja kaikessa on käynnistymisvaikeuksia, vaikka hitaan alun jälkeen hommat lähtevät rullaamaan.

Nytkään ei kestänyt kauaa, kun Swazi Trailsin auto porhalsi pihaan. Luolaretkeämme edeltänyt koskikajakointi oli venähtänyt ja siitä siis myöhästys. Ilta alkoi sonnustautumisella valkoisiin haalareihin ja kypäröihin, joihin kiinnitettiin vyöstä roikkunut lamppu. Erittäin fiksun ja muodikkaan näköisinä ajoimme ensin autossa vartin verran ja sitten kävelimme kolmisen varttia kohti luolaston suuta kahden oppaamme kanssa. (Siis jälleen kerran privaattiretki, samoin kuin aamuinenkin.) Luolastoa riittää kuulemma kaksi kilometriä, mutta siitä on tutkittu vain 5 %. Luolaan ei ole rakennettu kaiteita, portaita tai muita kulkureittejä, eikä sinne ole tehty opastus- tai muita merkintöjä, joten pimeässä piti vain luottaa oppaiden suunnistustaitoihin.

Maiju punkee kivien välistä

Maiju punkee kivien välistä

Mikko punkee kivien välistä

Mikko punkee kivien välistä

Seuraava parituntinen kuljettiin otsalamppujen valossa kallionlohkareiden väliin jääneitä kapeita reittejä pitkin kiipeillen, pungertaen, kontaten, ryömien ja alas kavuten. Touhu oli hikistä, sotkuista ja yllättävän vaikeaa ja rankkaa, mutta ei varsinaisesti kovin pelottavaa (vähän klaustrofobista kyllä). Maiju ei erityisemmin perustanut tästä elämyksestä eikä “luolastuksesta” (engl. caving) ehkä tullut Mikonkaan uutta lempiharrastusta, vaikka paineli menemään kuin vanha luolamies. Kivenmurikoiden lisäksi luolan nähtävyyksiin kuului maanalainen joki tai puro, sokeita läpinäkyviä hämähäkkejä sekä pari eri lajia lepakoita. Luolassa seikkailemisen rankkuudesta huolimatta kokemuksesta teki melko hupaisan se, että oppaamme olivat  pakkomielteisesti ottamassa meistä valokuvia koko ajan ja varsinkin aina silloin, jos kiipesimme/ryömimme/laskeuduimme jostain erityisen hankalasta paikasta. Pysähdy siinä sitten poseeraamaan kameralle, kun yrität hiki päässä kammeta itseäsi alas tai ylös lohkareiden välissä.

Joissain kohdissa piti kurkotella aika pitkälle jotta yletti

Joissain kohdissa piti kurkotella aika pitkälle jotta yletti

Jotkut kohdat vaativat hieman akrobatiaa

Jotkut kohdat vaativat hieman akrobatiaa

Illan loppuhuipennus (ainakin melkein, Maijun mielestä) korvasi luolassa könyämisen rasitukset. Kotimatkan varrella pysähdyttiin Cuddle Puddlessa eli kuuman lähteen lämmittämässä uima-altaassa pulikoimassa. Lämpimässä vedessä lilluttaminen tuntui mahtavalta, ja vielä parempaa oli että meille tuotiin altaaseen kylmää juotavaa ja uunituoretta pizzaa. Vatsat täynnä ja pulikoinnin rentouttamina oli kiva päästä autokyydillä takaisin leiriin koisimaan ja toipumaan parin päivän ekstreme-elämysputkesta.

Luolassa rymyäminen ei ole mitenkään sisäsiistiä puuhaa

Luolassa rymyäminen ei ole mitenkään sisäsiistiä puuhaa

Toinen ja samalla viimeinen päivä Swazimaassa vietettiin vähän leppoisammissa merkeissä. Aamulla heti auringon noustua käytiin tekemässä parituntinen omatoimikävely (siis ei opastettu) luonnonpuistossa, eräänlainen luontopolku siis. Eläinkirjo ei ihan ollut Krugeriin verrattavissa, vaikka reitin varrella näkyikin taas useammanlaisia peuraelikoita sekä gnu- ja seepralaumat. Sitten vedettiin leirin ravintolassa pitkästä aikaa kunnon buffetaamupala ennen kuin lähdettiin koukaukselle Manzinin kaupunkiin ja erityisesti hyväksi mainostetulle torille. Isommat markkinahumut olisivat olleet torstaina eli edellisenä päivänä, mutta kyllä nytkin oli ihan hyvä torimeininki päällä ja kaupan oli kaikenlaista vihanneksista puupatsaisiin. Hauskimpia olivat appelsiineja täynnä olevat pikku kuorma-autot, joiden lastia meillekin kovasti tarjoteltiin kappaleittain tai isommissa erissä. Iltapäivä kului lähinnä aikaa tappaessa ja iltaruoka-aikaa odotellessa. Yritettiin päästä syömään perinteistä swaziruokaa, mutta ravintola oli ilmeisesti kiinni. Jouduttiin siis tyytymään pinaatti-butternut-lasagneen paikallisten (tai Swazimaassa syystä tai toisesta pitempään oleskelevien) valkoihoisten suosimassa paikassa nimeltä Farmhouse. Tuo butternut-kurpitsa(?) on muuten matkan suurimpia kulinaarisia löytöjä. Ollaan sitä joskus kotonakin syöty mutta vasta täällä tutustuttu sattumalta jonkun grillailun yhteydessä paremmin. Ja nyt voitaisiin syödä sitä vaikka joka päivä! Ja melkein ollaankin.

Gnu. Eläinbongaus ei ollut ihan Krugerin tasoa.

Gnu. Eläinbongaus ei ollut ihan Krugerin tasoa.

Adrenaliinia, adrenaliinia 1/2

Viimeiset pari päivää ovat olleet täynnä adrenaliinia nostattavaa toimintaa niin maassa, meressä kuin ilmassakin. No, ei nyt sentään meressä, mutta vedessäkin ollaan päästy lillumaan.

Edellisaamu alkoi sumuisessa Graskopissa, josta lähdettiin laiskasti liikkeelle odotellen sumun hälventymistä. Aamun ollessa jo lähempänä puoltapäivää saatiin itsemme liikkeelle, tosin matkaväsymyksen yhä ummistaessa silmiä. Sumu oli silloin jo häipynyt ja  sää oli siten otollinen ensimmäiselle extreme-elämykselle.

Suuntasimme vähän matkan päässä olevalle bed & breakfeast -paikkalle, ei tosin yöpymään eikä syömään tällä kertaa. Majoituslaitos tarjoaa edellämainittujen lisäksi myös jännempää toimintaa. Paikka sijaitsee syvän jyrkänteen reunalla, jonka yli on viritetty vaijereita. Näiden vaijereiden varaan on pykätty paikan erikoisuus – Big Swing. Se on varsin vakuuttavan kokoinen viritelmä joka tarjoaa ensin 68m vapaapudotusta rotkoon ja sitten melkoisen keinun heti perään. Tätä meidän oli tarkoitus mennä kokeilemaan. Olimme käyneet paikalla jo eilen illalla, mutta pimeä ja muut hommat renkaan hajoamisen takia alkoivat painaa päälle joten siirsimme sen siten tälle päivälle. Kerättyämme tarpeeksi rohkeutta ja kaivettuamme kuvetta olimme valmiit pukemaan valjaat ylle ja astumaan rotkoon. Ensin tosin saimme kokeilla vaijeriliukua rotkon yli lämmittelyksi. Se oli ihan mukavaa ja antoi jo hieman esimakua seuraavan päivän aktiviteetista. Lämmittelyjen jälkeen oli vuorossa pieni loikka  mutta suuri pudotus… Olimme päättäneet hypätä tandemina, jotta kumpikaan ei voi sitten jänistää h-hetkellä 🙂 Kun työntekijä oli ensin kokeillut laitteet kertalleen ja meidät oli kiinnitetty köysiin, ohjattiin meidät lähtötasanteen reunalle. Kantapäät piti asettaa reunan yli – pudotusta alla oli yli 100m – ja sitten tarvitsi vain koukistaa polvia ja nojata taaksepäin. WiiiiiiiiiiiiiiiiiiiIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!

Big Swing

Big Swing näköalaravintolasta käsin. Tuolta vastapäisen kallion päältä hypättiin ja heilahdettiin melkein tälle puolelle ja lopulta laskeuduttiin alhalla näkyvälle tasanteelle.

Siinä karisivat hyvin unihiekat silmistä. Itse pudotus oli melko nopeasti ohi. Sen pitäisi kestää vain 2,5 sekuntia, mutta paljoa ei siitä ehtinyt havainnoida. Kun maisemat ja kalliot vieressä vilahtivat ohi, alkoi köysi yhtäkkiä kiristyä ja alettiinkin singahtaa rotkon toiseen päähän suuressa kaaressa. Heilahduksia kesti hyvän tovin ja ehdittiin katsella niiden aikana maisemiakin, kunnes vauhti alkoi hidastua ja kaaret pienentyä. Tarpeeksi vauhdin asetuttua meidät laskettiin alhaalla olevalle tasanteelle. Päästyämme sinne meidät irroitettiin köydestä ja alas laskettiin säkissä meille silmälasit joita ei luonnollisestikaan voinut pitää päässä hypyn aikana. Ne olivatkin aika tarpeen sillä matka takasin ylös oli noin kymmenen minuutin kapuaminen liukkaita ja heiluvia puuportaita pitkin. Hypyn jälkeen saimme hakea vielä todistukset hypystä toiselle puolelle rotkoa kyhätystä näköalaravintolasta.

Hyppelyn jälkeen suuntasimme etelään kohti seuraavaa toimintaa. Pysähdyimme puolen tunnin ajelun jälkeen Sabien vesiputousten parkkipaikalle aivan samannimisen kaupungin laidalla. Täältä joen uurtamasta uomasta tiesimme löytyvän jonkunlaisen kalliokiipeilypaikan ja lähdimme sitä katsastamaan. Sieltähän niitä reittejä löytyi sekä pari muutakin kiipeilijää jotka kertoivat jotain reiteistä. Haimme samoin tein autolta tarvittavat kiipeilyvermeet ja painelimme takaisin kallioiden alle. Meillä ei ollut tässä vaiheessa vielä mitään käsitystä millaisia oikeasti ovat Etelä-Afrikassa käytettävät reittien vaikeusasteet verrattuna meikäläisiin ja aloitimme melkoisen helpolla reitilä. Mikko pisti reippaasti kiipeilytamineet niskaan ja lähti viemään köyttä ylöspäin. Parin ensimmäisen pultin jälkeen tosin tuli jonkinmoinen tenkkapoo, kun ei yhtään ymmärtänyt mihin reitti oikein meni. Ei auttanut muu kuin nöyrästi perääntyä ja laskeutua takaisin maahan. Tästä ei vielä sisu täysin sulanut vaan yritettiin vielä viereistä reittiä, hieman vaikeampaa vaikeusasteen mukaan, mutta selkeämmän näköistä. Tälläkin reitillä alkoi aikamoinen kuumotus pukata ylempänä niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Reitti oli hieman negatiivinen eli päälle kaatuva ja kallion yläosaan aurinkokin mahtui paistamaan tehden siitä varsin hikisen. Sielläkin piti sitten ottaa hieman tuumaustaukoa, mutta lopulta sieltä löytyi jokin kohta mistä pääsi rimpuloimaan kallion päälle. Viimeistään nyt oli kuitenkin jo into jatkaa laantunut. Päätettiin että eiköhän tämä nyt ollut tässä kun molemmilta reiteiltä oli tullut ns. “turpaan” vaikka vaikeusasteen puolesta niiden olisi pitänyt mennä ihan mennen tullen meiltä molemmilta. Pantiin pillit pussiin ja tavarat reppuun ja paineltiin takaisin autolle pitemmittä puheitta.

Kiipeilyä Sabie Gorgessa

Kiipeilyä Sabie Gorgessa. Tässä Mikko oikeastaan kyllä laskeutuu alas.

Autolla totesimme liikkeemme varsin fiksuksi sillä matka Swazimaahan, jonne meidän oli tarkoitus ajaa illaksi, olikin pidempi kuin olimme kuvitelleet. Olisimmekin rajalla navigaattorin mukaan vasta vähän ennen puolta seitsemää eli taas oli tiedossa pimeässä ajoa, sillä rajalta oli vielä jonkin matkaa itse majapaikkaamme. Jonkun tovin ajettuamme meille iski pieni epäilys että mahtaakohan meillä olla sittenkaan kaikki tarvittavat asiakirjat mukana. Matkaoppaasta iski silmään Maijulle että tarvitaan lupakirje autovuokraamolta, jotta saamme viedä auton Etelä-Afrikan rajojen ulkopuolelle. Sitähän ei sitten löynyt mistään Avikselta saatujen papereiden joukosta, vaikka moneen kertaan oli kerrottu ja sanottu ja kirjoitettu että ollaan menossa Swazimaahan. Ei muuta kuin puhelua Avikselle, josta sanottiin että ei hätää, menette vain mihin tahansa heidän toimipisteeseensä ja saatte lapun sieltä. Olimme onneksi juuri ajaneet yhden lentokentän ohi jossa olisi tällainen konttori. Koukkaus takaisin kentälle siis. Vaikka matka ei ollut kovin pitkä, niin kokonaisuudessaan siihenkin tuhraantui lähes tunti ylimääräistä. Koko homman olisi voinut tosiaan estää tarkistamalla, että ko. lappu oltiin saatu alunperin, mutta eipä sitä osannut tietenkään kysyä ja vaatimalla vaatia, vaan oletti että he antavat meille tarvittavat asiakirjat. Tästä sitten lähtettiin posottamaan kohti Swazimaan rajaa pimeän laskiessa ylle. Ajomatka pitkin mutkaisia, mäkisiä ja pilkkopimeitä teitä, joilla nopeusrajoitus on käsittämättömät 100-120 km/h, oli aika kuumottava ja voidaan hyvin laskea ekstreme-elämykseksi nro 3.

Lupalappu autolle

Tällainen lappu pitää olla mukana jos aikoo mennä rajan yli Swazimaahan vuokra-autolla

Kello oli hiukan vaille kahdeksan kun lopulta päästiin Swazimaan rajan yli. Rajamuodollisuudet olivat onneksi oikeastikin vain muodollisuuksia ja nopeasti ohi. Hauska yksityiskohta oli, että passintarkastaja antoi leimat lyötyään tiskinsä takaa Swazimaan matkailuesitteen. Vähän toista kuin yleensä niin yrmyt rajavartiolaitoksen edustajat. Rajan toisella puolen tuli myös iloisena yllätyksenä teiden kunto sekä vielä suurempi ihmetyksen aihe eli valaistu tie. Etelä-Afrikan puolella emme vielä moista ihmettä olleet nähneet ja oli huomattavasti mukavampi ajaa valaistulla tiellä, joka vielä kaiken lisäksi oli varsin hyvässä kunnossa (niin ikään naapurimaahan verrattuna). Niin sitä ennakkoluulot karisee, omissa ajatuksissa kun oli mieltänyt Swazimaan ennemmin takapajulaksi jossa on vain pahaisia kärrypolkuja.

Beehive

Beehive eli perinteinen savimaja sisältäkäsin. Olkikatto ja kaikki.

Matkan varrelta oltiin soitettu myös Swazimaan majapaikkaamme, Mlilwanen luonnonpuistossa sijaitsevaan leiriin. Tiedettiin, että puiston portit ovat kyllä auki vuorokauden ympäri, koska puistossa ei ole kissapetoja vaan vain vähemmän vaarallista eläinasujaimistoa, mutta emme olleet varmoja olisiko paikalla myöhään illalla enää ketään joka voisi päästää meidät mökkiimme. Puhelimessa meille kuitenkin vakuutettiin, että saisimme katon pään päälle iltamyöhäänkin. Portinvartija käski meidän ajaa eteenpäin ja kertoi, että leirissä olisi “a green man like me” jolla olisi mökin avain. Ajettiin varovasti pimeässä pitkin nyt jo enempi kärrytietä kunnes vihdoin edessä näkyi valoa. Sieltä löytyi myös tämä vihreä tai siis vihreään pukeutunut mies, joka hurraa hurraa saattoi meidät korkeakattoiseen mökkiimme lepuuttamaan pitkän päivän rasituksista.