Tag Archives: Kiipeily

Huipulle mustan vuoren kupeessa


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Ntabamnyama eli “Se musta” – tai Sentinel kuten se nykyään tunnetaan. Molemmat nimet viittaavat Drakensbergien pohjoisosassa yksinään seisovaan vuoreen, joka hallitsee maisemaa Witsieshoek Mountain Lodgessa, meidän majapaikassamme 2500 metrin korkeudessa.

Saavuimme perille vasta auringon jo laskettua ja näkymien ihastelu sai jäädä seuraavaan päivään. Vastaanotto oli kuitenkin vielä auki ja saimme huoneemme avaimen käsiimme. Tämä avain hieman myöhemmin osoittautui varsin vekkuliksi kappaleeksi. Kun olimme saaneet kaikki tavarat huoneeseen sekalaiseen järjestykseen, kävimme katsomassa vielä pimenevää iltaa pihalla. Takaisin tullessa, kun yritimme avata ovea, sanoikin avain lukossa että “naps” ja ovi pysyi lukossa. Ja meidän tavarat sisällä. Ei auttanut muu kuin mennä takaisin respaan, josta onneksi saimme vara-avaimen mukaamme sekä opastuksen aivan kädestä pitäen kuinka ovet pitää avata. Kuulostaa ehkä hieman pöljältä, mutta ovet kuulemma ovat melkoisia ongelmatapauksia ja ne vaativat hieman omanlaisiaan kikkoja auetakseen. Ei siis ehkä ollutkaan aivan omaa avuttomuutta avaimen rikkominen. Kun pääsimme lopulta sisään, pysyimme visusti siellä loppuillan. Mökki ei ollut ihan Thendelessä vietettyjen edellisten öiden tasoinen, mutta hieman täytyy antaa anteeksi komean sijainnin takia. Paikka on kuulemma korkeimmalla oleva majoituslaitos Drakensbergin alueella eikä näin ylös kuulemma saisikaan enää edes rakentaa.

Mikko tyynyjen alla lämmittelemässä

Etsi Mikko kuvasta

Herättyämme saimme nauttia maisemista aamuauringon kajossa aamiaista syöden. Aamiainen oli muiden bed&breakfastien tarjonnan tapaan mukavan riittoisa aloitus vuoristokävelypäivälle. Tarkoituksenamme oli nousta ensin Amfiteatterin päälle ja jatkaa siitä Lesothon rajalle. Aamiaisen aikana katselimme ikkunasta, kun paikalle tuli kymmenittäin miehiä ja naisia työmaavaatteissa. Se ei olosuhteet tuntien ollut outoa, sillä majapaikassa on käynnissä varsin mittavat kunnostus- ja parannustyöt. Aikomuksena on kuulemma panna kaikki olemassa olevat rakennukset lähes alusta alkaen uusiksi sekä rakentaa paljon lisätilaa mukaanlukien niinkin villit suunnitelmat kuin sisäuima-allas. Suunnitelmat ovat varsin kunnioitettavat, mutta myös toteutus näyttää olevan varsin järjestelmällisen oloista. Hyvä, niin sillä usein tällaisten paikkojen tulevaisuudensuunnitelmat  tuntuvat olevan varsin hataria sinnepäin räpellyksiä.

Ravittuina lähdimme ajelemaan vielä ylemmäs, kohti Sentinelin paikoitusaluetta. Olimme jo ajatelleet, että huonot ja pomppuiset tiet olisivat oNgoyen jälkeen jääneet taakse, mutta opaskirjan  kirjoitusten perusteella osasimme varautua vielä yhteen rytyytykseen. Tiedossa oli 7km huonoa tietä, mutta väliin osui kohtuullisiakin pätkiä. Vastapainoksi oli tosin myös varsinaista kuopparallia ja isoja kiviä pitkin poikin tietä. Hankalammaksi asian teki myös se että tällä kertaa tie ei ollut kovin tasainen vaan pomppimista riitti niin jyrkkiin ylä- kuin alamäkiinkin. Loppumatkan tiilillä päällystetty osio oli mukava yllätys kaiken sen rytyytyksen jälkeen. Tiilitien päässä oli parkkipaikka ja rakennus, joka toimi luonnonpuiston raja-asemana. Maksoimme asiaankuuluvat puistomaksut sekä vielä tienkäytöstä R20 lisää, jota emme olleet edellisenä iltana maksaneet kun jossain kaukana alhaalla ollut tietulli oli jo mennyt kiinni.

Sentinel parkkipaikalta nähtynä

Sentinel parkkipaikalta nähtynä

Viralliset osuudet hoidettuamme lähdimme muitta mutkitta matkaan. Mutkia alkoi nimittäin tulla vasta kilometrin-parin kävelyn jälkeen, kun polku alkoi kiemurrella Sentinelin rinnettä ylös. Täälläkin oli polun kunto vaihtelevaa, mutta varsin hyvää kaiken kaikkiaan ja matka oli varsin ripeää huolimatta nousujohteisesta suunnasta. Aivan Sentinelin kulmalla pysähdyimme hetkeksi ottamaan kuvia näköalapaikalta, josta näkyi alas Amfiteatterin juurelle, sinne missä olimme pari päivää sitten olleet. Tämän jälkeen polku kääntyi päinvastaiseen suuntaan kohti paikkaa jossa puistonvartija oli osoittanut ketjutikkaiden olevan. Tässä vaiheessa polku kulki suurimmalta osin rinteen mukaisesti ja huolimatta parista eksymisestä ja hieman seikkailullisemmasta oikopolusta, eteneminen oli vieläkin reippaampaa. Eikä kestänyt aikaakaan kun olimme jo näiden paljon puhuttujen ketjutikkaiden alla. Aikaa ei ollut mennyt kuin pari tuntia mukaanlukien kaikki pysähdykset kuville ja kiertoteille. Matka näytti taittuvan siis varsin mukavasti mikä oli hyvä juttu, sillä jo alkumatkasta kävimme keskustelun siitä että kumpikos meistä laittoi ne lounasruoat reppuun ja eihän niitä sitten kumpikaan ollut laittanut. Eväänä oli siten vain kaksi Crunchieta, pähkinöitä, viikunoita ja teetä. Kyllä niillä varmaan pärjäisi.

Näymä näköalapaikalta

Näkymä näköalapaikalta. Taustalla vasemmassa reunassa Eastern Buttress sekä Devil's Tooth joka on tuo ilmeinen kivipiikki.

Sentinelin ketjutikkaat

Sentinelin ketjutikkaat

Nämä Sentinelin ketjutikaat olivat aikaisempiin verrattuina sentään jonkinlaiset. Ne olivat pystysuorat ja paljon pidemmät kuin aikaisemmin kipuamamme, ja niitä oli vieläpä kaksin kappalein. Ketterinä apinoina rymistelimme ketjutikkaat ylös suuremmitta ongelmitta ja nappasimme viikunat välipalaksi suorituksesta. Olimme tulleet Drakensbergien päälle ja tästä jatkaisimme matkaa vielä alueen korkeimmalle kohdalle Mont-aux-Sourcesille (3282 m). Jätimme isomman repun jemmaan kivien väliin ja jatkoimme eteenpäin vain kamerarepun kera. Tähän asti oli polku ja reitti ollut varsin selkeä, mutta pienen hetken kuluttua totesimme että tästä eteenpäin näin ei ollut. Ohjeet olivat hieman ylimalkaiset ja painelimme lopulta pitkin heinikkoa parhaaksi toteamaamme suuntaan. Olisimme kuvitelleet että edes jonkinlaista poluntynkää olisi, kun kyseessä kuitenkin on kohta jota aikanaan luultiin jopa Etelä-Afrikan korkeimmaksi. Näin ei kuitenkaan ollut ja matka jatkui pitkin kiviä ja rinteen uria.

Panoraama Mont-aux-Sourcesin huipulta

Panoraama Mont-aux-Sourcesin huipulta

Lesothon rajalla oli aika vähän rajavartijoita. Ainakin tällä kohtaa.

Parin tunnin ja parin seikkailureitin jälkeen löysimme itsemme lopulta Mont-aux-Sourcesin päältä. Ehkä hieman antikliimaksi iski huipulla sillä maisemat eivät olleet niin huikaisevat kuin ehkä yleensä vuorten huipulla voisi olla, sillä lähes joka suuntaan maisema jatkui tasankona joko kohti Drakensbergin reunaa muutaman kilometrin päässä tai sitten silmän kantamattomiin Lesothon suuntaan. Tästä huolimatta näkymät olivat nousemisen arvoiset ja aivan ansioituneesti nautimme Crunchiet evääksi.

Maiju crunchie-ekstaasissa Mont-aux-Sourcesin huipulla

Maiju Crunchie-ekstaasissa Mont-aux-Sourcesin huipulla

Vähän matkan päässä oli jonkinlainen tolppa jonka luokse kävelimme tauon jälkeen. Oletimme sen olevan se virallinen rajapyykki ja menimme sen luokse tekemään varsin pikaisen visiitin Lesothoon. Tolpan ympärillä pyöriminen ei jaksanut kovin kauaa kiinnostaa ja lähdimme paluumatkalle. Paluumatkan teimme hieman eri reittiä kuin tulomatkan ja suuntasimme suoremmin Tugela Fallsien partaalle johon olimme päättäneet tehdä niin ikään pienen sivukoukauksen. Alas huipulta matka ei kestänyt kuin reilun tunnin ja olimme putousten äärellä ennen kuin huomasimmekaan. Jokunen päivä sitten kun olimme putousten alapuolella (tai siis luulimme olevamme kts. edellinen postaus) ja ihmettelimme veden vähyyttä. Täällä yläpuolellakaan ei veden paljoutta voinut kehua vaan uomassa virtasi vain pahainen noro kohti kielekkeen reunaa. Tuolla vesimäärällä ei kovin kummoisia putouksia saa aikaan, joten ei ihmekään että niitä oli vaikea paikallistaa alapuolelta käsin.

Maiju kiipeää ketjutikkaita alas

Kun alaskaan putouksen reunalta ei oikein nähnyt, käännyimme takaisin kohti reppukätköämme. Pienen Sentinelin maisemakierroksen jälkeen lähestyimme kivikasan laitaan piilottamaamme repppua, vain huomataksemme että siellä ympärillä pyöri kymmenkunta paviaania. Pari kivenmurikkaa mukanaan Mikko lähti edeltä jo hätistelemään apinoita pois tavaroidemme luota. Murikoita ei onneksi tarvittu ja paviaanit lähtivät omia aikojaan pois eivätkä edes olleet äkänneet parin kivenmurikan alle kätkettyjä tavaroitamme. Tavaroiden luona pidimme vielä pienen tauon syöden pahanmakuisia pähkinöitä Nepalista ja loput viikunoista. Huuhdoimme pähkinöiden maun alas teellä samalla kun varsin kiinnostuneet paviaanit tarkkailivat meitä ehkäpä mahdollisten makupalojen toivossa. Tällä kertaa niillä kävi laiha tuuri eikä mitään herkkuja irronnut. Samalla energialla jatkoimme matkaa alas ketjutikkaita ja pitkin polkua kohti parkkipaikkaamme ja autoa. Matkalla alas teimme pienen sivukoukkauksen Sentinel-luolaan, jonka polun satuimme huomaamaan erkanevan pääpolusta. Tämä luola olikin sitten lopulta ainoa alueen monista luolista joissa kävimme. Luolia oli varsinaisesti kaksi, mutta pienempi oli lähinnä syvänne kiviseinässä verrattuna toiseen. Tämä isompi oli oikeastaan 3 makuuhuoneen ja olohuone-keittiön veroinen. Se tosiaan muodostui ensin isommasta tilasta, jossa olisi ollut mukavasti polttopuutkin valmiina yöpymistä varten, sekä siitä erkanevista kolmesta pienemmästä sopesta jotka voivat toimia makuutiloina. Valitettavasti meillä ei ollut aikaa eikä varusteita majoittua nyt täällä ja jouduimme jatkamaan matkaa alas.

Drakensbergin reunamia

Jyrkän reunan jälkeen Dragensbergit jatkuvat kumpuilevina vielä pitkälle

Viimeiset kilometrit alas polkua olivat taas mukavaa tallusteltavaa, mutta johtuen varsin useista korkeammista askelmista sekä polun loivasta kulmasta ei matka alas ollut kovin paljoa ylös menoa nopeampi. Kun lopulta pääsimme alas, teki aurinko jo kovasti matkaa taivaanrannan taakse. Pidemmittä seremonioitta pakkauduimme autoon ja lähdimme hurjastelemaan hiekkatietä takaisin majapaikkaamme. Tähän suuntaan tie oli jonkun verran mukavampi kulkea vaikka muutama varsin tiukka paikka matkalle osui eikä auton pohja päässyt aivan koskemattomana tätäkään pätkää läpi. Pienen maantierallin saattelemana saavuimme Witsieshoekiin auringon juuri sopivasti punertaessa Sentinelin ja saimme napattua vielä kuvat siitä. Edellisiltana olimme tulleet paikalle aivan liian myöhään minkäänlaisia valokuvia varten.

Cathedral Peak Witsieshoekista käsin

Cathedral Peak Witsieshoekista käsin auringonlaskun aikaan

Amphitheatre ja Sentinel aamuauringossa

Amphitheatre ja Sentinel aamuauringossa

Viimeinen ilta ennen kaupunkiin palaamista meni viiniä maistellen ja tavaroita pakkaillen sekä kylvystä nautiskellen. Seinien läpi tulevista äänistä saatoimme päätellä, että naapuriasuntoon oli saapunut muitakin asukkeja. Heidän oikea laitansa paljastui vasta seuraavana päivänä aamiaisella, kun sivukorvalla kuulimme heidän olevan jotain opiskelijoita tai tutkijoita (ei tietoa kyllä mitä, kun olivat kovin eri ikäisiäkin) jotka olivat menossa muutaman päivän vaellukselle Drakensbergin päälle. Meitä asia ei paljoakaan liikuttanut, mutta aamiaisähkyn lomassa vaihdoimme kuitenkin muutaman sanan paikan uuden managerin kanssa, joka kertoili ylpeänä kaikesta mitä täällä ollaan tekemässä. Hän ei itse omista täällä mitään vaan paikka kuuluu paikalliselle yhteisölle ja hän on täällä vain vastaamassa liiketoiminnallisesta pyörittämisestä. Siis vain töissä.

Aamiaisen jälkeen lähdimme yksin tein eteenpäin. Ennen Johannesburgia poikkesimme vielä viimeisen kerran kiipeilyaktiviteettien pariin ja pyörähdimme Eagle Mountain Game Reserven alueella. Sen sisällä on varsinaisesti kolme isompaa mäkeä joissa jokaisessa on valtavasti kiipeiltävää, sekä ympäriinsä siroteltyina löytyy pienempiä (n. 10-20m korkeita) kivenmurikoita, joissa löytyy kaikentasoista kiivettävää. Kuten saatoimme olettaa, ei paikalla ollut juuri tungosta, ja paikka oli monen muun käyntikohteemme tapaan remontin kourissa. Tämä hiljainen ajankohta näyttää olevan varsin suosittua paikkojen korjailuaikaa, mikä toki on ymmärrettävää. Tosin maisemissas piti kuulemma olla myös toinen nelihenkinen kiipeilyryhmä, mutta heitä emme missään vaiheessa tavanneet. Pietermarizburgista hankitun topokirjan perusteella oli kohteeksemme valikoitunut hieman mahtipontisesti nimetty Mt. Everest, joka nimestään huolimatta on alueen kolmesta nyppylästä matalin. Kyseisellä kalliolla pitäisi olla sekä tradi- että pultattuja reittejä.

Eagle Mountain on aivan nimensä veroinen

Eagle Mountain on aivan nimensä veroinen. Kuvakulma valitettavasti ei ole kaikkein parhain.

Löydettyämme hyvän paikan parkkeerata auto ja pakattuamme tavarat lähdimme kapuamaan ylös kohti reittien alkua. Tarkoitus oli löytää pitkä yhden köydenpituuden tradireitti, jotta vihdoin pääsisi niitäkin rojuja käyttämään. Kun kapusimme heinikkoista ja kivikkoista rinnettä ylöspäin, huomasimme pian, että seinämän juuri ei ollutkaan niin lähellä kuin luulimme. Kaiken lisäksi aivan tarkkaa reitin kohtaa ei vielä ollut tiedossa ja kulku veikin yhden jos toisen puskaisen umpikujan kautta. Lopulta kuitenkin pääsimme piikikkäiden pusikoiden läpi etsimämme reitin luokse. Reitti näytti varsin mukavalta, isoja otteita ja paljon mistä pitää kiinni. Rupesimme laittamaan tavaroita lähtökuntoon, kunnes aivan hetki ennen lähtöä tuli pieni takapakki matkaan. Vaikka kuinka kaiveli reppua, niin sieltä ei löytynyt kiila-avainta, pientä työkalua jolla tiukkaan jämähtäneet varmistukset saisi irroitettua kalliosta. Hetken siinä tuumittiin, että mitäs, mitäs. Lopulta ei kuitenkaan auttanut kuin nauraa tilanteelle ja pistää kamat takaisin pakettiin, sillä ei hirveästi hotsittanut jättää kiiloja seinälle ja pikkaisen vielä edellisillan viinien aikaansaama kohmelo vähensi intoa hypätä näinkin seikkailulliselle tuntemattomalle reitille. Eihän siinä sitten mennytkään kuin tunti hukkaan pitkin puskia rymytessä. Kaiken huipuksi, kun palailtiin hieman suorempaa reittiä takaisin, löytyi rinteestä varsin kelpo polku joka kulki lähes reitin alapuolelle. Sen kuin olisi tiennyt jo ylös tullessa…

Maijun ensimmäinen onsight-reitti!

Mikon huima soolokiipeily noin ykkösgraden reittiä. Alas oli paljon vaikeampi tulla.

Lyhyen alasmarssin jälkeen löysimme itsemme parinkymmenen metrin päässä autosta olevalta murikalta, jossa oli pultattuja reittejä. Jospa vain oltaisiin suoraan tullut tähän 😀 Kun lopulta pääsimme kiipeilemään, sai Maijukin liidattua pari reittiä ja toisen jopa onsightina. Hienoa, hienoa. Kiipesimme joitakin helppoja reittejä ja Mikko yhden vaikeamman, kunnes alkoi jo riittää. Mikko vielä päätti lopussa soolota helpon reitin ylös ja hakea samalla ylös jääneet varusteet pois. Reitti tosin oli sangen helppo ja enemmän ongelmia tuotti alas pääsy, joka edellytti kiertelyä pitkin murikan seinämiä, kunnes jonkinlainen reitti alas löytyi. Kiipeily auringonpaahteessa sai nälän taas vatsoihin ja pistelimme loput retkeilyruoista parempiin suihin ennen vielä jäljellä olevaa kolmen tunnin ajomatkaa Johannesburgiin. Kiipeilyt ja muut seikkailut olivat tältä matkalta siis ohitse ja jäljellä oli enää muutama päivä kaupunkilomailua.

Kivenmurikalta laskeutuminen ilman köyttä vaatikin hieman reitinlukutaitoa

Kivenmurikalta laskeutuminen ilman köyttä vaati hieman reitinlukutaitoa

Seikkailuteitä ja -reittejä


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Viimeinen aamu Sodwanassa oli, jos ei nyt helpotuksen huokaus, niin ainakin mukava tunne taas uuden kokemisen toivossa. Suoraan sanottuna Sodwana Bay oli alkanut jo hieman ahdistaa, kun siellä ei tosiaan ollut oikeastaan mitään ja tunnelma oli muutenkin pysähtynyt tai vähintään ankea. Oli siis tervetullutta päästä taas eteenpäin. Edellisillan ja tämän aamun pieni valonpilkahdus oli tosin ollut muutamaa päivää aikaisemmin Graskopissa tapaamamme uusiseelantilaismies, joka oli sattumalta tullut tänne samaan paikkaan. Reittikin oli hänellä oli ollut samankaltainen kuin meillä eli hän oli tullut Swazimaan halki, vaikkei sentään ihan samoista paikoista. Oli mukavaa jutella taas jonkun kanssa jolla oli jossain määrin samankaltaisia intressejä ja matkasuunnitelmia kuin meillä.

Aamun ollessa vielä varhainen lähdimme kohti oNgoyen metsäaluetta. Matka alueen rajamaille sujui mitäänsanomattomasti, mutta viimeiset pari kilometriä aiheuttivatkin sitten tuskan hikeä koko rahan edestä. Jo etukäteen tiesimme, että viimeinen pätkä oNgoyen tiellä tulisi olemaan haastava. Aivan täysin vedenpitävää tietoa tien soveltuvuudesta ns. “normaaleille” autoille meillä ei ollut. Nelivetomaasturilla kyseinen pätkä ei olisi aiheuttanut minkäännäköisiä ongelmia. Jonkun aikaa sitten tienpätkälle on asennettu kapeat betoniset ajoradat, jotka mahdollistavat myös ei-nelivetoautojen pääsyn puistoon. Ainakin jollain tavalla… Heti alkuun täytyi ylittää joki, jossa oli pari naista pesemässä pyykkiä. Kun saimme heiltä tietä, ajoimme vesiesteen yli mutta karahdimme vastarannalla pahan kuuloisesti auton pohjasta tiehen. Kivet raapivat pohjaa, mutta mitään pahemman näköisiä vaurioita ei näkynyt ulospäin. Tämän jälkeen alkoivat sitten betoniradat. Niitä pitkin oli aika jännän tarkkaa ajamista, sillä jos olisi rengas lipsahtanut noin 40 cm leveiltä liuskoilta pois, ei sitä kaikin paikoin ehkä olisi saanut ajettua enää takaisin ylös. Pääsimme kuitenkin reitin loppuun ongelmitta huolimatta parista tiukemmasta kohdasta tien muotojen ja kivien takia. Urien jälkeen oli vielä lyhyehkö pätkä varsin pomppuista hiekkatietä ennen kuin saavuimme vartijan majalle. Ei kyllä tuommoista off-road ajamista ole tehnyt sitten missään aiemmin. Alkoi myös mietityttää, mitä olisi tehnyt jos vastaan olisi tullut toinen auto. Mutta onneksi ei tullut! Auton raapiminen kiviin herätti myös arvuuttelua, että onkohan tällä tai jollain aikaisemmalla pompputiellä sittenkin mahtanut autoon tulla jotain vauriota ja joudutaanko maksamaan autosta lisämaksu tai vahinkomaksu tai miksi sitä nyt sitten sanotaankaan. Vaan se jäänee nähtäväksi.

Vielä jaksaa virnistää

Vielä jaksaa virnistää, kun on reitin päällä eikä tartte vielä kiivetä

Vartijan mökillä meitä oli vastassa mukavan oloinen mies, joka osasi ohjeistaa meidät sisään puistomaksuja varten. Pian ilmeni, että hän ei puhunut juuri ollenkaan englantia vaan vain zulua. Tästä kielimuurista huolimatta saimme täytettyä oikeat kohdat lapuista ja maksettua huimat R10 per nuppi päivämaksua. Hieman hankalampaa oli saada hänet ymmärtämään että halusimme olla alueella yötä. Lopulta kuitenkin käsitys telttailusta oli selvä molemmille osapuolille ja meille viittelöitiin vartijan majan edessä olevaa nurmikkoa. Siihen laitoimme sitten teltan pystyyn ja pystyssä oleva peukalo zulumieheltä vahvisti, että olimme toimineet oikein.

oNgoye Forest Reserve on pääasiassa lintuharrastjien käytössä, sillä lintulajiston täällä pitäisi olla erittäin runsas. Lintubongailun lisäksi kiipeilyaktiivit ovat aktiivit huomanneet paikan potentiaalin ja muutama kiipeilykallio onkin varustettu vaadittavin ankkurein ja pultein. Teltan pystytyksen jälkeen lähdimme katsastamaan josko kallioilla olisi vielä iltapäiväksi jotain kiivettävää. Lopulta sovelias kallio löytyi, vaikka ilmeisesti vasta mukaan ottamiemme ohjeiden kirjoittamisen jälkeen pystytetyt aidat aiheuttivat hieman hankaluuksia. Palasimme teltalle nauttimaan pikaisen lounaan ja lähdimme sitten kokeilemaan kiipeilyreittien laatua.

Maiju kiipeää

Maiju kiipeää eikä näytä tekevän tiukkaakaan

Ehdimme kiivetä vain pari reittiä ennen pimeän saapumista, mutta ne olivat mukavaa ja leppoisaa kiipeilyä. Myös maisemat taustalla olivat upeat ja näkyipä kalliolta aina merellekin asti. Kun taustalla soi vielä urkuharmoonigospel luultavasti alhaalla laaksossa olevasta kirkosta, niin tunnelma oli kokonaisuudessaan varsin hieno.

Saavuimme auringon laskun aikaan takaisin leiriin ja syömään. Samoihin aikoihin pölähti paikalle myös toinen vartija ja yksissä tuumin molemmat vartijamiehet osoittivat elekielellä ja muutamalla hassulla englanninkielen sanalla meille paikan mistä saisi vettä sekä vessan. Melkoisen mukavaa oli kuulla, että ei tarvitsisikaan mennä asioimaan johonkin pellon kulmaan kaivettuun kuoppaan. He myös kertoivat huonolla englannillaan, mistä heidät löytäisi illalla tai yöllä jos tulisi mitään ongelmia. Hieman myöhemmin tuli ensin tapaamamme vartija viittilöimään että alueen portti on yön ajan lukossa ja avattaisiin taas aamulla. Hän palasi vielä kolmannen kerran elehtimään, että jos tulee myrsky niin pitää mennä talon luokse suojaan. Ainakin luulemme, että hän tarkoitti tällaista puhaltelulla ja käsien huitomisella elehdityllä kovan tuulen imitaatiollaan. Ei voi tosin aivan varmasti tietää. Huolehtivaisten vartijoiden poistuttua yöpuulleen aloitimme itse lettukestien pitämisen. Aina pitää tietysti olla lettutaikinajauhepussi mukana jos on pidempään telttailemassa! Lettujen kylkiäisiksi oli tarjolla niin aamiaispöydästä takavarikoitua mansikkahilloa, kahviloista saatuja sokeriannospusseja kuin kaupasta bongattua purkitettua passionhedelmää, joista etenkin viimeinen oli todella hyvää. Mansikkahilloletut toimivat tosin oikein hyvin viskihörpyn (Grant’s) kanssa. Sekin on pakollinen telttaretkeilyvaruste.

Mikko laskeutuu alas onnistuneen nousun jälkeen

Mikko laskeutuu alas onnistuneen nousun jälkeen

Seuraavan päivän aloitimme kiipeämällä pari lyhyempää reittiä Baboon Rockiksi nimetyllä kalliolla ennen aamiaista. Kiipeily oli edelleen mukavan leppoisaa, eikä stressannut liikaa. Aamiaiselle palasimme leiriin, jossa oli pari naista haravoimassa pihan neulasia kasoihin. He viittelöivät meille että eivät saa haravoitua teltan kohdalta, joten laitoimme sen kasaan. Tai näin me asian taas tulkitsimme. Aamiaisen jälkeen menimme vielä yhdelle kalliolle hetkeksi kiipeämään. Täällä olikin sitten hieman tiukemman oloisia reittejä greidiinsä nähden, mutta kaikkiaan oNgoye tarjosi huomattavasti paremman ja mukavamman kiipeilykokemuksen kuin Sabie taannoin.

oNgoyen maisemat olivat ehkä tähänastisen matkan hienoimmat ja niitä olisi voinut parantaa vain lisäämällä vielä muutaman leijonan ja seepran ja norsun edessä aukeaville kummuille. Ihailtiin ja kuvailtiin näkymää aikamme, mutta sitten piti taas lähteä eteenpäin kohti Kloofin kaupunkia. Paluumatka oNgoyen puistosta pois oli melkolaillla yhtä jännittävä kuin tlomatkakin. Vaikka nyt oli tiedossa pahimmat paikat, stressihieltä ei silti voinut välttyä. Hätäännystä aiheutti lisäksi kapeilla ajourilla vastaantulevat moottoripyöräilijät, jotka tosin pystyivät väistämään meidät hieman kaistojen ulkopuolelta. Itsellämme ei olisi ollut mitään tilaa väistää oikeasti mihinkään. Aivan lopuksi vielä vastaan tuli joen ylityksellä maastoauto, joka antoi kyllä oikein hyvin tietä meille. Sydämentykytyksiä riitti vaikka pahemmilta tilanteilta vältyttiin. Ei tosin oikein osaa edes arvata mitä olisi tehnyt jos ko. maasturi olisi tullut vastaan vain minuuttia aiemmin. huh. Loppujen lopuksi oli tuo paikka oli kyllä sen rytyytyksen arvoinen, mutta uudelleen en kyllä niin sanotusti tavallisella autolla kyseistä matkaa ajaisi. Mieluummin kävelisin sen pari kilometriä jalkapatikassa, kuin hermoilisin auton hajoamista pomppuihin ja kiviin.

oNgoyen maisemat olivat todella hienot

oNgoyen maisemat olivat todella hienot. Tällaista maisemaa löytyy harvalta suomalaiselta kiipeilykalliolta.

Loppumatka seuraavaan määränpäähämme Kloofiin oli vähemmän tapahtumarikas. Matkalla ostimme iltajälkiruoaksi ananaksia tienvarrelta sekä teimme pienen (puolentoista tunnin) koukauksen Pietermartzburgiin ostamaan opaskirjasen viimeiseen kiipeilykohteesemme, Eagle Mountainiin, viikon päästä. Kun pääsimme perille majataloomme, oli jo aurinko laskenut, mutta ehdimme silti hieman ihailla puutarhan nurkan näköalatasanteelta Kloofin kanjonia. Mikko oli löytänyt meille Kloofiin huoneen maailman sympaattisimman eläkeläispariskunnan pitämästä bed & breakfastista. “Huone” tarkoitti tosin tässä tapauksessa valtavan kokoista yläkerran huoneistoa, joka oli putipuhdas ja sievästi laitettu. Vaikkei ole missään kovin kamalissa murjuissa majoituttukaan, niin Sodwana Bayn sukellusmökkerön ja oNgoyen telttailun jälkeen oli aika luksusta päästä näin mukaviin – ja keskiluokkaisiin (?!) – oloihin.

Kloofin vaatimaton asumus

Kloofin vaatimaton asumus. Neliöitä oli varmasti enemmän kuin meillä omassa kodissa.

Ilta vietettiin nautiskellen olostamme. Haimme kyliltä take away -sushia ja thai currya, kävimme lämpimässä suihkussa ja lopulta kuukahdimme matkan mukavimpiin sänkyihin. Aamulla meitä odotti emäntämme Barbaran laittama reilu aamiainen, jonka jälkeen oli valitettavasti jatkettava taas matkaa (ei tosin ennen kuin saatiin keskustella Intian-kokemuksistamme isäntiemme kanssa, Barbaran mies Mike kun kuulemma haaveilee sinne matkustamisesta). Välipysähdys Kloofissa oli ollut todella mukava ja isäntäväkemme tosiaankin erittäin herttainen (tyyliin tuntuivat kuin omilta isovanhemmilta ja olivat adoptoineet pari koiraa slummista, eli aloimme heti miettiä mitä luurankoja mahtaakaan olla kaapissa…), ja osasyynä oli se että kyse oli aikamoisesta hienostoalueesta. Siellä oli tien varressa luksuslukaalia toisensa perään ja elo niissä varmasti hulppeaa. Vastapainona olivat toisaalta korkeat aidat, sähkökäyttöiset portit, naapurivartiostot ja räksyttävät vahtikoirat. Joten vaikka paikka tuntui ensin ihan paratiisilta, niin varmaan siellä oleskelu kävisi pitemmän päälle aika ahdistavaksi suomalaiseen turvallisuuteen ja vapauteen tottuneelle.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme läheisille kiipeilykallioille Kloofin kanjonissa. Ensimmäinen spotti ei tuottanut tulosta, sillä täkäläinen trädipaikka ei oikein tahtonut löytyä ja laskeutuminen kallion päältä tietämättä tarkemmin mihin ei oikein houkuttanut. Puolen tunnin harhailun jälkeen ajelimme autolla toiseesn spottiin, jossa piti olla pultattuja kiipeilyreittejä. Muutaman minuutin ajelun ja parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen olimmekin yhden halkeaman laidalla josta tiesimme reittien nousevan. Ainoastaan alasmenopaikka oli hakusessa. Taas ehdimme harhailla hyvän tovin sekä harkita laskeutumista alas köydellä kunnes paikalle sattui puistoalueen vartija joka näytti meille kohdan josta kiivetä alas. Eipä olisi tuota kohtaa osannut ilman opastusta löytää, sen verran hasardilta se näytti. Sieltä banaanipuiden lomasta kuitenkin löytyi hieman seikkailullinen polku alas kiipeilyreittien alkuun.

Kloofin kalliossa oli enemmän mistä pitää kiinni

Kloofin kalliossa oli enemmän mistä pitää kiinni. Alueen kivi on jännästi halkeillut neliskulmaisiksi laatikoiksi monista paikoista.

Varsinainen kiipeily, se vähä mitä ehdittiin tehdä, oli taas varsin mukavan chilliä ja leppoisaa. Ei turhaa panikointia vaan mukavaa lomakiipeilyä. Pari reittiä ritti tällä kertaa ja jo siitä sai kuvan siitä, millaista kiipeäminen alueella olisi. Mukavaa. Vapaata. Rauhaisaa. Päivän edetessä jouduimme lähtemään pois vaikka kivaa kiivettävää olisi riittänyt useammaksikin kerraksi. Kauniin vehreät kanjonimaisemat saivat jäädä myös taakse koska meidän oli jo aika siirtyä toisenlaisiin, enemmän vuoristoisiin, maisemiin.

Adrenaliinia, adrenaliinia 1/2


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Viimeiset pari päivää ovat olleet täynnä adrenaliinia nostattavaa toimintaa niin maassa, meressä kuin ilmassakin. No, ei nyt sentään meressä, mutta vedessäkin ollaan päästy lillumaan.

Edellisaamu alkoi sumuisessa Graskopissa, josta lähdettiin laiskasti liikkeelle odotellen sumun hälventymistä. Aamun ollessa jo lähempänä puoltapäivää saatiin itsemme liikkeelle, tosin matkaväsymyksen yhä ummistaessa silmiä. Sumu oli silloin jo häipynyt ja  sää oli siten otollinen ensimmäiselle extreme-elämykselle.

Suuntasimme vähän matkan päässä olevalle bed & breakfeast -paikkalle, ei tosin yöpymään eikä syömään tällä kertaa. Majoituslaitos tarjoaa edellämainittujen lisäksi myös jännempää toimintaa. Paikka sijaitsee syvän jyrkänteen reunalla, jonka yli on viritetty vaijereita. Näiden vaijereiden varaan on pykätty paikan erikoisuus – Big Swing. Se on varsin vakuuttavan kokoinen viritelmä joka tarjoaa ensin 68m vapaapudotusta rotkoon ja sitten melkoisen keinun heti perään. Tätä meidän oli tarkoitus mennä kokeilemaan. Olimme käyneet paikalla jo eilen illalla, mutta pimeä ja muut hommat renkaan hajoamisen takia alkoivat painaa päälle joten siirsimme sen siten tälle päivälle. Kerättyämme tarpeeksi rohkeutta ja kaivettuamme kuvetta olimme valmiit pukemaan valjaat ylle ja astumaan rotkoon. Ensin tosin saimme kokeilla vaijeriliukua rotkon yli lämmittelyksi. Se oli ihan mukavaa ja antoi jo hieman esimakua seuraavan päivän aktiviteetista. Lämmittelyjen jälkeen oli vuorossa pieni loikka  mutta suuri pudotus… Olimme päättäneet hypätä tandemina, jotta kumpikaan ei voi sitten jänistää h-hetkellä 🙂 Kun työntekijä oli ensin kokeillut laitteet kertalleen ja meidät oli kiinnitetty köysiin, ohjattiin meidät lähtötasanteen reunalle. Kantapäät piti asettaa reunan yli – pudotusta alla oli yli 100m – ja sitten tarvitsi vain koukistaa polvia ja nojata taaksepäin. WiiiiiiiiiiiiiiiiiiiIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!

Big Swing

Big Swing näköalaravintolasta käsin. Tuolta vastapäisen kallion päältä hypättiin ja heilahdettiin melkein tälle puolelle ja lopulta laskeuduttiin alhalla näkyvälle tasanteelle.

Siinä karisivat hyvin unihiekat silmistä. Itse pudotus oli melko nopeasti ohi. Sen pitäisi kestää vain 2,5 sekuntia, mutta paljoa ei siitä ehtinyt havainnoida. Kun maisemat ja kalliot vieressä vilahtivat ohi, alkoi köysi yhtäkkiä kiristyä ja alettiinkin singahtaa rotkon toiseen päähän suuressa kaaressa. Heilahduksia kesti hyvän tovin ja ehdittiin katsella niiden aikana maisemiakin, kunnes vauhti alkoi hidastua ja kaaret pienentyä. Tarpeeksi vauhdin asetuttua meidät laskettiin alhaalla olevalle tasanteelle. Päästyämme sinne meidät irroitettiin köydestä ja alas laskettiin säkissä meille silmälasit joita ei luonnollisestikaan voinut pitää päässä hypyn aikana. Ne olivatkin aika tarpeen sillä matka takasin ylös oli noin kymmenen minuutin kapuaminen liukkaita ja heiluvia puuportaita pitkin. Hypyn jälkeen saimme hakea vielä todistukset hypystä toiselle puolelle rotkoa kyhätystä näköalaravintolasta.

Hyppelyn jälkeen suuntasimme etelään kohti seuraavaa toimintaa. Pysähdyimme puolen tunnin ajelun jälkeen Sabien vesiputousten parkkipaikalle aivan samannimisen kaupungin laidalla. Täältä joen uurtamasta uomasta tiesimme löytyvän jonkunlaisen kalliokiipeilypaikan ja lähdimme sitä katsastamaan. Sieltähän niitä reittejä löytyi sekä pari muutakin kiipeilijää jotka kertoivat jotain reiteistä. Haimme samoin tein autolta tarvittavat kiipeilyvermeet ja painelimme takaisin kallioiden alle. Meillä ei ollut tässä vaiheessa vielä mitään käsitystä millaisia oikeasti ovat Etelä-Afrikassa käytettävät reittien vaikeusasteet verrattuna meikäläisiin ja aloitimme melkoisen helpolla reitilä. Mikko pisti reippaasti kiipeilytamineet niskaan ja lähti viemään köyttä ylöspäin. Parin ensimmäisen pultin jälkeen tosin tuli jonkinmoinen tenkkapoo, kun ei yhtään ymmärtänyt mihin reitti oikein meni. Ei auttanut muu kuin nöyrästi perääntyä ja laskeutua takaisin maahan. Tästä ei vielä sisu täysin sulanut vaan yritettiin vielä viereistä reittiä, hieman vaikeampaa vaikeusasteen mukaan, mutta selkeämmän näköistä. Tälläkin reitillä alkoi aikamoinen kuumotus pukata ylempänä niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Reitti oli hieman negatiivinen eli päälle kaatuva ja kallion yläosaan aurinkokin mahtui paistamaan tehden siitä varsin hikisen. Sielläkin piti sitten ottaa hieman tuumaustaukoa, mutta lopulta sieltä löytyi jokin kohta mistä pääsi rimpuloimaan kallion päälle. Viimeistään nyt oli kuitenkin jo into jatkaa laantunut. Päätettiin että eiköhän tämä nyt ollut tässä kun molemmilta reiteiltä oli tullut ns. “turpaan” vaikka vaikeusasteen puolesta niiden olisi pitänyt mennä ihan mennen tullen meiltä molemmilta. Pantiin pillit pussiin ja tavarat reppuun ja paineltiin takaisin autolle pitemmittä puheitta.

Kiipeilyä Sabie Gorgessa

Kiipeilyä Sabie Gorgessa. Tässä Mikko oikeastaan kyllä laskeutuu alas.

Autolla totesimme liikkeemme varsin fiksuksi sillä matka Swazimaahan, jonne meidän oli tarkoitus ajaa illaksi, olikin pidempi kuin olimme kuvitelleet. Olisimmekin rajalla navigaattorin mukaan vasta vähän ennen puolta seitsemää eli taas oli tiedossa pimeässä ajoa, sillä rajalta oli vielä jonkin matkaa itse majapaikkaamme. Jonkun tovin ajettuamme meille iski pieni epäilys että mahtaakohan meillä olla sittenkaan kaikki tarvittavat asiakirjat mukana. Matkaoppaasta iski silmään Maijulle että tarvitaan lupakirje autovuokraamolta, jotta saamme viedä auton Etelä-Afrikan rajojen ulkopuolelle. Sitähän ei sitten löynyt mistään Avikselta saatujen papereiden joukosta, vaikka moneen kertaan oli kerrottu ja sanottu ja kirjoitettu että ollaan menossa Swazimaahan. Ei muuta kuin puhelua Avikselle, josta sanottiin että ei hätää, menette vain mihin tahansa heidän toimipisteeseensä ja saatte lapun sieltä. Olimme onneksi juuri ajaneet yhden lentokentän ohi jossa olisi tällainen konttori. Koukkaus takaisin kentälle siis. Vaikka matka ei ollut kovin pitkä, niin kokonaisuudessaan siihenkin tuhraantui lähes tunti ylimääräistä. Koko homman olisi voinut tosiaan estää tarkistamalla, että ko. lappu oltiin saatu alunperin, mutta eipä sitä osannut tietenkään kysyä ja vaatimalla vaatia, vaan oletti että he antavat meille tarvittavat asiakirjat. Tästä sitten lähtettiin posottamaan kohti Swazimaan rajaa pimeän laskiessa ylle. Ajomatka pitkin mutkaisia, mäkisiä ja pilkkopimeitä teitä, joilla nopeusrajoitus on käsittämättömät 100-120 km/h, oli aika kuumottava ja voidaan hyvin laskea ekstreme-elämykseksi nro 3.

Lupalappu autolle

Tällainen lappu pitää olla mukana jos aikoo mennä rajan yli Swazimaahan vuokra-autolla

Kello oli hiukan vaille kahdeksan kun lopulta päästiin Swazimaan rajan yli. Rajamuodollisuudet olivat onneksi oikeastikin vain muodollisuuksia ja nopeasti ohi. Hauska yksityiskohta oli, että passintarkastaja antoi leimat lyötyään tiskinsä takaa Swazimaan matkailuesitteen. Vähän toista kuin yleensä niin yrmyt rajavartiolaitoksen edustajat. Rajan toisella puolen tuli myös iloisena yllätyksenä teiden kunto sekä vielä suurempi ihmetyksen aihe eli valaistu tie. Etelä-Afrikan puolella emme vielä moista ihmettä olleet nähneet ja oli huomattavasti mukavampi ajaa valaistulla tiellä, joka vielä kaiken lisäksi oli varsin hyvässä kunnossa (niin ikään naapurimaahan verrattuna). Niin sitä ennakkoluulot karisee, omissa ajatuksissa kun oli mieltänyt Swazimaan ennemmin takapajulaksi jossa on vain pahaisia kärrypolkuja.

Beehive

Beehive eli perinteinen savimaja sisältäkäsin. Olkikatto ja kaikki.

Matkan varrelta oltiin soitettu myös Swazimaan majapaikkaamme, Mlilwanen luonnonpuistossa sijaitsevaan leiriin. Tiedettiin, että puiston portit ovat kyllä auki vuorokauden ympäri, koska puistossa ei ole kissapetoja vaan vain vähemmän vaarallista eläinasujaimistoa, mutta emme olleet varmoja olisiko paikalla myöhään illalla enää ketään joka voisi päästää meidät mökkiimme. Puhelimessa meille kuitenkin vakuutettiin, että saisimme katon pään päälle iltamyöhäänkin. Portinvartija käski meidän ajaa eteenpäin ja kertoi, että leirissä olisi “a green man like me” jolla olisi mökin avain. Ajettiin varovasti pimeässä pitkin nyt jo enempi kärrytietä kunnes vihdoin edessä näkyi valoa. Sieltä löytyi myös tämä vihreä tai siis vihreään pukeutunut mies, joka hurraa hurraa saattoi meidät korkeakattoiseen mökkiimme lepuuttamaan pitkän päivän rasituksista.