Tag Archives: Elefantti

Kruger on lekker! 2/4

Edellisillan myöhäinen ja hätäinen saapuminen oli toista kuin leirin pystytys Lower Sabien leirintäalueelle. Vaikka telttapaikat olivat siellä nurmikon sijaan asfalttia, oli paikka rauhallisuudessaan ihan eri luokkaa. Teltan päälle kaartuvasta puusta pystyimme jopa bongaamaan pari uutta lintua nähtyjen lajien tikkilistaamme. Iltapäivällä käyskenneltiin ympäri leiriä ja syötiin lounaspurilaiset nälkäämme jo tutusta ketjuravintolasta. Tarkastimme myös kaupan tarjonnan, mutta banaanin tapaan kuorittavia jäätelöitä lukuunottamatta ei shoppailuinto herännyt.

Lintuja oksalla

Puussa Lilac-breasted Roller ja Starling

Illaksi meillä oli varattuna “sunset drive” eli jeeppiajelu auringonlaskun aikaan. Jeeppi tosin oli oikeastaan maastoajoon tarkoitettu minibussi, vain ilmavampi sellainen ilman ikkunoita saatika niiden raameja. Ajelulla emme nähneet kovin montaa eläintä, mutta kuitenkin useita uusia lajeja. Kuulemma oli huono ilta bongailun suhteen. Niillä ilmeisesti oli lauantai-illan huumat jossain muualla. Tästä huolimatta emme ollet yhtään pettyneitä ajelun antiin, kun plakkarissa oli lähes kymmenkunta uutta eläinlajia sen jäljiltä.

Grysbok pimeässä

Grysbok pimeässä

Illallista varten olimme ajatelleet kokeilla retkikeittimen toimivuutta ja keitellä omat sapuskat teltan kupeessa, mutta kuinkas sitten kävikään. Kun kaikki tarvittavat tykötarpeet oli levitelty pitkin asfalttialustaa, huomattiinkin että eipä tuo kaasupurkki sovikaan siihen suuttimeen joka meidän keittimessä on. Eipä siinä muu auttanut kuin pistää tavarat pakettiin ja suunnata ravintolaan illalliselle juuri ennen sulkeutumista ja jättää retkikeittimen toimitavalmiuteen saattaminen seuraavalle päivälle.

Kirahvi aamusumussa

Kirahvi aamusumussa

Aamu Lower Sabiessa oli varsin aikainen sillä meillä oli buukattuna myös aamuajelu, joka lähtee liikkeelle ennen auringonnousua. Tälle kyseiselle ajelulle oli tulossa meidän lisäksi vain toiset kaksi henkilöä, jotka eivät sitten koskaan ilmestyneetkään paikalle. Näin ollen me saimme ihan privaattiajelun. Alkuun ilma tosin näytti varsin huonolta eläinten suhteen, sillä näkymä oli joka suuntaan sumun peitossa, eikä utu meinannut haihtua edes auringon noustua. Lähdimme kuitenkin kiertelemään, sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä näkee. Tälläkään kertaa ei aivan mullistavia eläinbongauksia ollut, mutta Mikon wild dog -havainto sumuisessa tien laidassa ja sarvikuono- ja kirahvivauvat myöhemmin matkalla tekivät ajelusta varsin onnistuneen.

Sarvikuono sumuisella pellolla

Sarvikuono sumuisella pellolla. Jos oikein tarkasti katsoo, niin siellä on myös pienenpieni sarvikuonovauva.

Palattuamme ajelulta aamu oli ehtinyt jo pitkälle joten oli aika taas pakata tavarat kasaan autoon. Kävimme tutkailemassa tämän leirin kaupassa ratkaisumahdollisuuksia eilisiltana ilmenneeseen retkikeitinongelmaan, mutta selkeää vastausta probleemaan ei löytynyt. Kun emme enää keksineet mitään muuta, lähetimme tekstarin parin päivän päästä alkavan patikointinretken oppaalle ongelmastamme. Pian saimmekin vastauksen, että jotain yritetään tehdä asian eteen. Lähetimme pikaisen mailin tarvitsemastamme retkikeitinkaasun laadusta hänelle ja jätimme asian korkeampien voimien huomaan. Tästä tosin aloitimme usean päivän kestäneen aivoriihen siitä miten voisimme pärjätä nuo kolme yötä jopa ilman keitintä. Asia jäi siis muhimaan ratkaisemattomaan tilaan.

Norsu tienpielessä

Norsu tienpielessä. Pitää muistaa vähintää 50m metrin turvaetäisyys norsuun.

Lower Sabiesta seuraava kohteemme eli Satara oli hieman pohjoisemmassa. Se on tunnettua kissa-aluetta, joten odotimme näkevämme siellä leijonia ja leopardeja. Valitsemamme ajoreitti ei tarjonnut kovin ihmeellisiä uusia tuttavuuksia, mutta norsuja, sarvikuonoja ja virtahepoja oli riittävästi. Matkalla pysähdyimme myös täkäläiselle piknikpaikalle, jossa oli joukoittain ihmisiä grillaamassa kaikenlaista makkaraa ynnä muuta lihaa. Näillä piknikpaikoilla voi vuokrata grillin, eli paikallisella kielelä braain, vajaan parin euron tuntihintaan. Ei siis kovin huimaava hinta siitä että voi makkaroita käristellessä katsella norsuja ja virtahepoja oravien ja talitinttien sijaan. Ei todellakaan voi ihmetellä, miksi nämä paikat ovat tupaten täynnä vaikka paikalliset eivät niin ehkä jaksakaan noista maisemista innostua.

Norsuja tiellä

Norsut matkalla tien yli pulikoimaan toisella puolella olevaan lätäkköön

Kolmanteen leiriimme, Sataraan, uskoimme saapuneemme hyvissä ajoin (koska Maiju ajoi reippaaseen rallityyliin pitkin hiekkateitä), mutta sisäänkirjautumisen yhteydessä kuulimmekin että kokoontuminen illan “sunset drivelle” olisi jo kymmenen minuutin kuluttua. Täällä ei näemmä ollutkaan samat lähtöajat kuin aiemmissa leireissä. Onneksi kuitenkin ehdimme juuri ja juuri mukaan, ja matkaan ehdittiin vielä ostaa parit kylmät ohrapirtelöt pitkän ja pölyisen ajomatkan vastapainoksi.

Kissat kivinä tienposkessa

Kissat kivinä tienposkessa. Nyt ne näkyy, mutta hetkeä aikaisemmin ne olivat vain pari vaaleaa kiveä heinien katveessa.

Vaikka Sataralla on kissasaturaation suhteen hyvä maine, emme ilta-ajelun alkupuolella nähneet kovin kummoisia eläimiä. Loppuvaiheessa asiaintila korjaantui, sillä pysähdyimme parin vaalean kiven luokse, jotka tarkemman tarkastelun tuloksena osoittautuivat poikkeuksellisen karvaisiksi kiviksi, jotka olivatkin itse asiassa leijonapariskunta. Niillä kuulemma oli meneillään pariutumisvaihe joka voi kestää noin viikon ja sen aikana ne parittelevat noin puolen tunnin välein. Me siis päätimme jäädä odotetelemaan seuraavaa kierrosta. Vartin odottelun tuloksena olikin sitten varsin näyttävää materiaalia eläinkunnan suvunjatkamisesta. Ihan vain tiedoksi niin sitä materiaalia ei ole kovin pitkästi. Tosin kaikki miespuoliset henkilöt voivat pohtia josko heistä olisi parittelemaan puolen tunnin välein edes vuorokauden saatika leijonien käyttämän usean päivän ajan. Parittelevat leijonat vetivät ajelulla sen verta pitkä korren että mitään muuta vastaavanlaatuista ei loppuaikana tapahtunut. Pitkän päiväajelun ja iltaohjelman saattelemina olimmekin melko valmista kauraa petiin.

Leijonen haukotus

Leijonen haukotus. Lisääntymine on rankkaa ja vaatii hyvää lepoa.

Aamu Satarassa alkoi samaan tapaan kuin edellisessäkin leirissä eli aamuajelulla. Turhan pitkään ei siis jäänyt nukkuma-aikaa täälläkään. Aamuajelu ei tuonut paljoa uutta edellisiltaiseen, varsinkin kun käytiin loppuvaiheessa katsomassa samoja leijonia, jotka tosin eivät tällä odottelukerralla herkistyneet tositoimiin. Matkalla kyllä nähtiin melko monta uutta lintua mikä olikin hyvä tikkilistan kannalta, sillä potentiaaliset nisäkkäät alkoivat loppua ja uusien lajien bongaustahdin ylläpitämiseksi oli keskityttävä entistä enemmän lintuihin, joita on tarjolla moninkertainen määrä nisäkkäisiin verrattuna. Yksi erityisen hieno eläinhavainto kuitenkin saatiin aamulla: tiellä jolkotteli jeeppiä kohti sellainen uhanalainen ilmestys kuin villikoira (wild dog), samanlainen jonka Mikko oli bongannut edellisaamuna Lower Sabiessa, mutta nyt sen näki oikein kunnolla. Oppaamme/kuskimme ampaisi koirulaisen perään, ja seurasimme sen juoksua tien varressa pitkän matkaa.

Wild Dog

Wild Dog juoksemassa impaloide perässä. Oikeasti impalat oli jo pitkällä ja tämä juoksi vain samaan suuntaan.

Sataran leirissä olisi ollut myös uima-allas, mutta sen hyödyntäminen jäi valitettavasti väliin. Sen sijaan otimme ilon irti yleisten keittiörakennusten vesiboilereista ja saimme niistä kätevästi kiehuvan kuumaa vettä termospulloon. Siitähän saa niin teevedet, aamupuurot kuin iltasapuskatkin, jos ne ovat “kaada vettä päälle” -tyyppistä sorttia. Kun kamppeemme oli pakattu taas takaisin autoon, oli muu leiri jo aikalailla tyhjä ja vain siivoojat kulkivat tyhjentämässä mökkien edustojen grillejä tuhkasta. Oli siis korkea aika meidänkin jo suunnata kohti seuraavaa leiriä eli Olifantsia.

Leijona aamulla lekottelemassa

Leijona aamulla lekottelemassa

Kruger on lekker! 1/4

Lekker on afrikaansia, ja se toimii yleissanana kaikelle mikä on hyvää, hienoa ja mahtavaa. Ja Krugerin kansallispuisto on ollut mitä suurimmassa määrin lekker!

Aloitetaas kuitenkin kunnolla alusta. Lyhyessä viestissä Krugerin-seikkalun alussa ehdittiin lähinnä kertoa, että päästiin turvallisesti perille, vaikka jo illan pimeydessä alkumatkan harhailun jälkeen. Puolustukseksemme sanottakoon, että on yllättävän kuumottavaa hypätä suoraan kentältä vieraalla autolla vieraan ajokulttuurin keskelle ja yrittää osua ilman riittävän tarkkaa karttaa oikeaan suuntaan, oikealle tielle ja oikeasta liittymästä. Mutta suunnistamisen hankaluus huvitti kyllä meitä itseämmekin. Kompassi olisi tosiaan ollut kamerarepussa, mutta sitä ei äkätty käyttää ja saatiinkiin siitä heti noottia Auvolta. Oli miten oli, saatiin heti ekana päivänä oppitunti ajamiseen Etelä-Afrikassa monenlaisissa olosuhteissa: oli pikkutietä, valtaväylää, kaupunkia, teollisuusaluetta, auringonpaahdetta, pimeää… Liikenteen vasemmanpuoleisuus aiheutti yllättävän vähän ongelmia, ja menopeli on mukavan näppärä ja meille kahdelle oikein sopivan kokoinen. Alkumatkasta ohiteltiin aika paljon muita menijöitä, kun Mikolta löytyi yllättävän raskas kaasujalka (joka kyllä pysytteli suunnilleen ylinopeussakkotoleranssien puitteissa). Täkäläinen liikennekulttuuri vaikutti yllättävän rauhalliselta ja järkevältä siihen asti, kunnes tuli pimeä ja touhu muuttui: yhtäkkiä muut alkoivatkin kaasutella ja ohitella älyvapaasti, ja toiminta muuttui huomattavasti hasardimmaksi.

Krugeria kohti tullessa liikennevirrat hiipuivat, ja ihan loppumatka saatiin ajella rauhakseltaan mutta pilkkopimeässä. Yhtäkkiä pimeästä tuli vastaan yksi Krugerin kansallispuiston porteista. Portit oli varsinaisesti suljettu jo puolitoista tuntia aikaisemmin, mutta olimme saaneet selville että muutamille porttien läheisille leireille voi päästä myös porttien sulkeuduttua jos on varannut etukäteen majoituksen. Portilta soitettiin Skukuzan leiriin, josta lähetettiin meitä varten noutaja saattamaan meidät turvallisesti leiriin. Lystistä sai maksaa 200 randia eli noin 20 euroa. Leirissä tämä meidän opastaja ei tosin yhtään tiennyt, missä meidän telttapaikka voisi olla ja sitten alkoikin jännä kiertely ja kaartelu pitkin pimeää leiritäaluetta yrittäen löytää jokin rako mihin teltan voisi laittaa saatikka sitten auton. Lopulta sopiva paikka löytyi, mutta teltan pysyttämistä enemmän meitä kiinnosti ruoka ja pyysimmekin vielä opastusta leirin ravintolaan. Siellä oltiin jo aivan viittä vaille sulkemassa, mutta onneksi heiltä löytyi pari palaa fetapiirakkaa ja kylmät kaljat nuutuneille matkalaisille. Ravittuamme itsemme ajelimme takaisin meille osoitettuun nurmikon nurkkaukseen, pistimme leirin pystyyn ja painuimme pehkuihin.

Seeproja

Zebraystäviä

Skukuzan leiristä ehdittiin aamulla nähdä lähinnä Krugerin ketjuravintola/kahvio ja kauppa, josta saatiin kansallispuiston opasvihkonen karttoineen ja eläimentunnistuskuvineen sekä kaasua retkikeittimeen. Näillä eväillä jatkettiin matkaa kohti seuraavaa leiriä. Leirinvaihtotahti tulisi olemaan yhtä tiivis tulevinakin päivinä, sillä aioimme vaihtaa majapaikkaa seuraavan viikon ajan joka yö jotta näkisimme puiston eri alueita mahdollisimman laajasti.

Kiraffeja

Kirahvijono

Laiskan aamun ja kamppeiden pakkailun jälkeen lähdettiin liikkeelle melko myöhään. Autoon istuessa arvuuteltiin, mikä mahtaisi olla ensimmäinen eläin jonka kohtaisimme ja kuinka tiheään eläimiä tulisi tiellä vastaan. (Päivänvalossa Krugerin alueella saa ajella omatoimisesti, ja tarjolla on sekä asfaltti- että sorateitä, joita kulkee ristiin rastiin leirien välillä. Lisäksi teiltä erkanee lyhyitä sivuteitä, joiden tarkoituksena on päästä esim. lähemmäs joenrantaa tai muita sopivia eläintenkatselupaikkoja.) Ei olisi osannut kuvitella, että vain parisataa metriä leirin porttien jälkeen olimme vähällä ajaa päin norsua. Tien sivuun oli pysähtynyt toisia autoja, ja ajoimme hiljalleen lähemmäs ja yritimme katsella että mitä muut oikein ovat bonganneet. Keskityimme niin kovasti tihrustamaan sitä, mihin suuntaan pysähtyneistä autoista tuijotettiin, että emme huomanneet itse tuijottelun kohdetta ennen kuin melkein ajoimme sitä päin. Törmäykseltä kuitenkin vältyttiin, ja vaikka loppumatka Lower Sabien leirille ei ollutkaan ihan yhtä pysäyttävä, niin näimme silti reilun 50 km matkalla pitkälle toistakymmentä eri eläintä ja lintua, mm. lisää norsuja, kirahveja, seeproja, virtahepoja ja pahkasikoja. Puhumattakaan impaloista ynnä muista peuraeläimistä joita Krugerissa riittää joka toisen puskan taakse lymyämään. Matkaan meni meiltä neljä tuntia, eli mitään sorarallia täällä ei harrasteta. Matka-aika kuvastaa hyvin sekä eläinten määrää että omaa intoamme, kun aluksi jaksoimme vielä pysähtyä katselemaan ja ihastelemaan joka ikistä impalaa. Erään arvion mukaan Krugerissa muuten on 85 869 impalaa, eli vaikkei uskoisi niin muutama on täytynyt jäädä meiltäkin näkemättä. Jännän tarkasti ne impalat on saatu laskettua, kun esimerkiksi norsuja on saman lukumäärätaulukon mukaan pyöreät 14 000 ja leijonia parisen tuhatta.

Virtahepoja

Virtahepoja, taustalla kirahveja