Tag Archives: Drakensberg

Huipulle mustan vuoren kupeessa


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Ntabamnyama eli “Se musta” – tai Sentinel kuten se nykyään tunnetaan. Molemmat nimet viittaavat Drakensbergien pohjoisosassa yksinään seisovaan vuoreen, joka hallitsee maisemaa Witsieshoek Mountain Lodgessa, meidän majapaikassamme 2500 metrin korkeudessa.

Saavuimme perille vasta auringon jo laskettua ja näkymien ihastelu sai jäädä seuraavaan päivään. Vastaanotto oli kuitenkin vielä auki ja saimme huoneemme avaimen käsiimme. Tämä avain hieman myöhemmin osoittautui varsin vekkuliksi kappaleeksi. Kun olimme saaneet kaikki tavarat huoneeseen sekalaiseen järjestykseen, kävimme katsomassa vielä pimenevää iltaa pihalla. Takaisin tullessa, kun yritimme avata ovea, sanoikin avain lukossa että “naps” ja ovi pysyi lukossa. Ja meidän tavarat sisällä. Ei auttanut muu kuin mennä takaisin respaan, josta onneksi saimme vara-avaimen mukaamme sekä opastuksen aivan kädestä pitäen kuinka ovet pitää avata. Kuulostaa ehkä hieman pöljältä, mutta ovet kuulemma ovat melkoisia ongelmatapauksia ja ne vaativat hieman omanlaisiaan kikkoja auetakseen. Ei siis ehkä ollutkaan aivan omaa avuttomuutta avaimen rikkominen. Kun pääsimme lopulta sisään, pysyimme visusti siellä loppuillan. Mökki ei ollut ihan Thendelessä vietettyjen edellisten öiden tasoinen, mutta hieman täytyy antaa anteeksi komean sijainnin takia. Paikka on kuulemma korkeimmalla oleva majoituslaitos Drakensbergin alueella eikä näin ylös kuulemma saisikaan enää edes rakentaa.

Mikko tyynyjen alla lämmittelemässä

Etsi Mikko kuvasta

Herättyämme saimme nauttia maisemista aamuauringon kajossa aamiaista syöden. Aamiainen oli muiden bed&breakfastien tarjonnan tapaan mukavan riittoisa aloitus vuoristokävelypäivälle. Tarkoituksenamme oli nousta ensin Amfiteatterin päälle ja jatkaa siitä Lesothon rajalle. Aamiaisen aikana katselimme ikkunasta, kun paikalle tuli kymmenittäin miehiä ja naisia työmaavaatteissa. Se ei olosuhteet tuntien ollut outoa, sillä majapaikassa on käynnissä varsin mittavat kunnostus- ja parannustyöt. Aikomuksena on kuulemma panna kaikki olemassa olevat rakennukset lähes alusta alkaen uusiksi sekä rakentaa paljon lisätilaa mukaanlukien niinkin villit suunnitelmat kuin sisäuima-allas. Suunnitelmat ovat varsin kunnioitettavat, mutta myös toteutus näyttää olevan varsin järjestelmällisen oloista. Hyvä, niin sillä usein tällaisten paikkojen tulevaisuudensuunnitelmat  tuntuvat olevan varsin hataria sinnepäin räpellyksiä.

Ravittuina lähdimme ajelemaan vielä ylemmäs, kohti Sentinelin paikoitusaluetta. Olimme jo ajatelleet, että huonot ja pomppuiset tiet olisivat oNgoyen jälkeen jääneet taakse, mutta opaskirjan  kirjoitusten perusteella osasimme varautua vielä yhteen rytyytykseen. Tiedossa oli 7km huonoa tietä, mutta väliin osui kohtuullisiakin pätkiä. Vastapainoksi oli tosin myös varsinaista kuopparallia ja isoja kiviä pitkin poikin tietä. Hankalammaksi asian teki myös se että tällä kertaa tie ei ollut kovin tasainen vaan pomppimista riitti niin jyrkkiin ylä- kuin alamäkiinkin. Loppumatkan tiilillä päällystetty osio oli mukava yllätys kaiken sen rytyytyksen jälkeen. Tiilitien päässä oli parkkipaikka ja rakennus, joka toimi luonnonpuiston raja-asemana. Maksoimme asiaankuuluvat puistomaksut sekä vielä tienkäytöstä R20 lisää, jota emme olleet edellisenä iltana maksaneet kun jossain kaukana alhaalla ollut tietulli oli jo mennyt kiinni.

Sentinel parkkipaikalta nähtynä

Sentinel parkkipaikalta nähtynä

Viralliset osuudet hoidettuamme lähdimme muitta mutkitta matkaan. Mutkia alkoi nimittäin tulla vasta kilometrin-parin kävelyn jälkeen, kun polku alkoi kiemurrella Sentinelin rinnettä ylös. Täälläkin oli polun kunto vaihtelevaa, mutta varsin hyvää kaiken kaikkiaan ja matka oli varsin ripeää huolimatta nousujohteisesta suunnasta. Aivan Sentinelin kulmalla pysähdyimme hetkeksi ottamaan kuvia näköalapaikalta, josta näkyi alas Amfiteatterin juurelle, sinne missä olimme pari päivää sitten olleet. Tämän jälkeen polku kääntyi päinvastaiseen suuntaan kohti paikkaa jossa puistonvartija oli osoittanut ketjutikkaiden olevan. Tässä vaiheessa polku kulki suurimmalta osin rinteen mukaisesti ja huolimatta parista eksymisestä ja hieman seikkailullisemmasta oikopolusta, eteneminen oli vieläkin reippaampaa. Eikä kestänyt aikaakaan kun olimme jo näiden paljon puhuttujen ketjutikkaiden alla. Aikaa ei ollut mennyt kuin pari tuntia mukaanlukien kaikki pysähdykset kuville ja kiertoteille. Matka näytti taittuvan siis varsin mukavasti mikä oli hyvä juttu, sillä jo alkumatkasta kävimme keskustelun siitä että kumpikos meistä laittoi ne lounasruoat reppuun ja eihän niitä sitten kumpikaan ollut laittanut. Eväänä oli siten vain kaksi Crunchieta, pähkinöitä, viikunoita ja teetä. Kyllä niillä varmaan pärjäisi.

Näymä näköalapaikalta

Näkymä näköalapaikalta. Taustalla vasemmassa reunassa Eastern Buttress sekä Devil's Tooth joka on tuo ilmeinen kivipiikki.

Sentinelin ketjutikkaat

Sentinelin ketjutikkaat

Nämä Sentinelin ketjutikaat olivat aikaisempiin verrattuina sentään jonkinlaiset. Ne olivat pystysuorat ja paljon pidemmät kuin aikaisemmin kipuamamme, ja niitä oli vieläpä kaksin kappalein. Ketterinä apinoina rymistelimme ketjutikkaat ylös suuremmitta ongelmitta ja nappasimme viikunat välipalaksi suorituksesta. Olimme tulleet Drakensbergien päälle ja tästä jatkaisimme matkaa vielä alueen korkeimmalle kohdalle Mont-aux-Sourcesille (3282 m). Jätimme isomman repun jemmaan kivien väliin ja jatkoimme eteenpäin vain kamerarepun kera. Tähän asti oli polku ja reitti ollut varsin selkeä, mutta pienen hetken kuluttua totesimme että tästä eteenpäin näin ei ollut. Ohjeet olivat hieman ylimalkaiset ja painelimme lopulta pitkin heinikkoa parhaaksi toteamaamme suuntaan. Olisimme kuvitelleet että edes jonkinlaista poluntynkää olisi, kun kyseessä kuitenkin on kohta jota aikanaan luultiin jopa Etelä-Afrikan korkeimmaksi. Näin ei kuitenkaan ollut ja matka jatkui pitkin kiviä ja rinteen uria.

Panoraama Mont-aux-Sourcesin huipulta

Panoraama Mont-aux-Sourcesin huipulta

Lesothon rajalla oli aika vähän rajavartijoita. Ainakin tällä kohtaa.

Parin tunnin ja parin seikkailureitin jälkeen löysimme itsemme lopulta Mont-aux-Sourcesin päältä. Ehkä hieman antikliimaksi iski huipulla sillä maisemat eivät olleet niin huikaisevat kuin ehkä yleensä vuorten huipulla voisi olla, sillä lähes joka suuntaan maisema jatkui tasankona joko kohti Drakensbergin reunaa muutaman kilometrin päässä tai sitten silmän kantamattomiin Lesothon suuntaan. Tästä huolimatta näkymät olivat nousemisen arvoiset ja aivan ansioituneesti nautimme Crunchiet evääksi.

Maiju crunchie-ekstaasissa Mont-aux-Sourcesin huipulla

Maiju Crunchie-ekstaasissa Mont-aux-Sourcesin huipulla

Vähän matkan päässä oli jonkinlainen tolppa jonka luokse kävelimme tauon jälkeen. Oletimme sen olevan se virallinen rajapyykki ja menimme sen luokse tekemään varsin pikaisen visiitin Lesothoon. Tolpan ympärillä pyöriminen ei jaksanut kovin kauaa kiinnostaa ja lähdimme paluumatkalle. Paluumatkan teimme hieman eri reittiä kuin tulomatkan ja suuntasimme suoremmin Tugela Fallsien partaalle johon olimme päättäneet tehdä niin ikään pienen sivukoukauksen. Alas huipulta matka ei kestänyt kuin reilun tunnin ja olimme putousten äärellä ennen kuin huomasimmekaan. Jokunen päivä sitten kun olimme putousten alapuolella (tai siis luulimme olevamme kts. edellinen postaus) ja ihmettelimme veden vähyyttä. Täällä yläpuolellakaan ei veden paljoutta voinut kehua vaan uomassa virtasi vain pahainen noro kohti kielekkeen reunaa. Tuolla vesimäärällä ei kovin kummoisia putouksia saa aikaan, joten ei ihmekään että niitä oli vaikea paikallistaa alapuolelta käsin.

Maiju kiipeää ketjutikkaita alas

Kun alaskaan putouksen reunalta ei oikein nähnyt, käännyimme takaisin kohti reppukätköämme. Pienen Sentinelin maisemakierroksen jälkeen lähestyimme kivikasan laitaan piilottamaamme repppua, vain huomataksemme että siellä ympärillä pyöri kymmenkunta paviaania. Pari kivenmurikkaa mukanaan Mikko lähti edeltä jo hätistelemään apinoita pois tavaroidemme luota. Murikoita ei onneksi tarvittu ja paviaanit lähtivät omia aikojaan pois eivätkä edes olleet äkänneet parin kivenmurikan alle kätkettyjä tavaroitamme. Tavaroiden luona pidimme vielä pienen tauon syöden pahanmakuisia pähkinöitä Nepalista ja loput viikunoista. Huuhdoimme pähkinöiden maun alas teellä samalla kun varsin kiinnostuneet paviaanit tarkkailivat meitä ehkäpä mahdollisten makupalojen toivossa. Tällä kertaa niillä kävi laiha tuuri eikä mitään herkkuja irronnut. Samalla energialla jatkoimme matkaa alas ketjutikkaita ja pitkin polkua kohti parkkipaikkaamme ja autoa. Matkalla alas teimme pienen sivukoukkauksen Sentinel-luolaan, jonka polun satuimme huomaamaan erkanevan pääpolusta. Tämä luola olikin sitten lopulta ainoa alueen monista luolista joissa kävimme. Luolia oli varsinaisesti kaksi, mutta pienempi oli lähinnä syvänne kiviseinässä verrattuna toiseen. Tämä isompi oli oikeastaan 3 makuuhuoneen ja olohuone-keittiön veroinen. Se tosiaan muodostui ensin isommasta tilasta, jossa olisi ollut mukavasti polttopuutkin valmiina yöpymistä varten, sekä siitä erkanevista kolmesta pienemmästä sopesta jotka voivat toimia makuutiloina. Valitettavasti meillä ei ollut aikaa eikä varusteita majoittua nyt täällä ja jouduimme jatkamaan matkaa alas.

Drakensbergin reunamia

Jyrkän reunan jälkeen Dragensbergit jatkuvat kumpuilevina vielä pitkälle

Viimeiset kilometrit alas polkua olivat taas mukavaa tallusteltavaa, mutta johtuen varsin useista korkeammista askelmista sekä polun loivasta kulmasta ei matka alas ollut kovin paljoa ylös menoa nopeampi. Kun lopulta pääsimme alas, teki aurinko jo kovasti matkaa taivaanrannan taakse. Pidemmittä seremonioitta pakkauduimme autoon ja lähdimme hurjastelemaan hiekkatietä takaisin majapaikkaamme. Tähän suuntaan tie oli jonkun verran mukavampi kulkea vaikka muutama varsin tiukka paikka matkalle osui eikä auton pohja päässyt aivan koskemattomana tätäkään pätkää läpi. Pienen maantierallin saattelemana saavuimme Witsieshoekiin auringon juuri sopivasti punertaessa Sentinelin ja saimme napattua vielä kuvat siitä. Edellisiltana olimme tulleet paikalle aivan liian myöhään minkäänlaisia valokuvia varten.

Cathedral Peak Witsieshoekista käsin

Cathedral Peak Witsieshoekista käsin auringonlaskun aikaan

Amphitheatre ja Sentinel aamuauringossa

Amphitheatre ja Sentinel aamuauringossa

Viimeinen ilta ennen kaupunkiin palaamista meni viiniä maistellen ja tavaroita pakkaillen sekä kylvystä nautiskellen. Seinien läpi tulevista äänistä saatoimme päätellä, että naapuriasuntoon oli saapunut muitakin asukkeja. Heidän oikea laitansa paljastui vasta seuraavana päivänä aamiaisella, kun sivukorvalla kuulimme heidän olevan jotain opiskelijoita tai tutkijoita (ei tietoa kyllä mitä, kun olivat kovin eri ikäisiäkin) jotka olivat menossa muutaman päivän vaellukselle Drakensbergin päälle. Meitä asia ei paljoakaan liikuttanut, mutta aamiaisähkyn lomassa vaihdoimme kuitenkin muutaman sanan paikan uuden managerin kanssa, joka kertoili ylpeänä kaikesta mitä täällä ollaan tekemässä. Hän ei itse omista täällä mitään vaan paikka kuuluu paikalliselle yhteisölle ja hän on täällä vain vastaamassa liiketoiminnallisesta pyörittämisestä. Siis vain töissä.

Aamiaisen jälkeen lähdimme yksin tein eteenpäin. Ennen Johannesburgia poikkesimme vielä viimeisen kerran kiipeilyaktiviteettien pariin ja pyörähdimme Eagle Mountain Game Reserven alueella. Sen sisällä on varsinaisesti kolme isompaa mäkeä joissa jokaisessa on valtavasti kiipeiltävää, sekä ympäriinsä siroteltyina löytyy pienempiä (n. 10-20m korkeita) kivenmurikoita, joissa löytyy kaikentasoista kiivettävää. Kuten saatoimme olettaa, ei paikalla ollut juuri tungosta, ja paikka oli monen muun käyntikohteemme tapaan remontin kourissa. Tämä hiljainen ajankohta näyttää olevan varsin suosittua paikkojen korjailuaikaa, mikä toki on ymmärrettävää. Tosin maisemissas piti kuulemma olla myös toinen nelihenkinen kiipeilyryhmä, mutta heitä emme missään vaiheessa tavanneet. Pietermarizburgista hankitun topokirjan perusteella oli kohteeksemme valikoitunut hieman mahtipontisesti nimetty Mt. Everest, joka nimestään huolimatta on alueen kolmesta nyppylästä matalin. Kyseisellä kalliolla pitäisi olla sekä tradi- että pultattuja reittejä.

Eagle Mountain on aivan nimensä veroinen

Eagle Mountain on aivan nimensä veroinen. Kuvakulma valitettavasti ei ole kaikkein parhain.

Löydettyämme hyvän paikan parkkeerata auto ja pakattuamme tavarat lähdimme kapuamaan ylös kohti reittien alkua. Tarkoitus oli löytää pitkä yhden köydenpituuden tradireitti, jotta vihdoin pääsisi niitäkin rojuja käyttämään. Kun kapusimme heinikkoista ja kivikkoista rinnettä ylöspäin, huomasimme pian, että seinämän juuri ei ollutkaan niin lähellä kuin luulimme. Kaiken lisäksi aivan tarkkaa reitin kohtaa ei vielä ollut tiedossa ja kulku veikin yhden jos toisen puskaisen umpikujan kautta. Lopulta kuitenkin pääsimme piikikkäiden pusikoiden läpi etsimämme reitin luokse. Reitti näytti varsin mukavalta, isoja otteita ja paljon mistä pitää kiinni. Rupesimme laittamaan tavaroita lähtökuntoon, kunnes aivan hetki ennen lähtöä tuli pieni takapakki matkaan. Vaikka kuinka kaiveli reppua, niin sieltä ei löytynyt kiila-avainta, pientä työkalua jolla tiukkaan jämähtäneet varmistukset saisi irroitettua kalliosta. Hetken siinä tuumittiin, että mitäs, mitäs. Lopulta ei kuitenkaan auttanut kuin nauraa tilanteelle ja pistää kamat takaisin pakettiin, sillä ei hirveästi hotsittanut jättää kiiloja seinälle ja pikkaisen vielä edellisillan viinien aikaansaama kohmelo vähensi intoa hypätä näinkin seikkailulliselle tuntemattomalle reitille. Eihän siinä sitten mennytkään kuin tunti hukkaan pitkin puskia rymytessä. Kaiken huipuksi, kun palailtiin hieman suorempaa reittiä takaisin, löytyi rinteestä varsin kelpo polku joka kulki lähes reitin alapuolelle. Sen kuin olisi tiennyt jo ylös tullessa…

Maijun ensimmäinen onsight-reitti!

Mikon huima soolokiipeily noin ykkösgraden reittiä. Alas oli paljon vaikeampi tulla.

Lyhyen alasmarssin jälkeen löysimme itsemme parinkymmenen metrin päässä autosta olevalta murikalta, jossa oli pultattuja reittejä. Jospa vain oltaisiin suoraan tullut tähän 😀 Kun lopulta pääsimme kiipeilemään, sai Maijukin liidattua pari reittiä ja toisen jopa onsightina. Hienoa, hienoa. Kiipesimme joitakin helppoja reittejä ja Mikko yhden vaikeamman, kunnes alkoi jo riittää. Mikko vielä päätti lopussa soolota helpon reitin ylös ja hakea samalla ylös jääneet varusteet pois. Reitti tosin oli sangen helppo ja enemmän ongelmia tuotti alas pääsy, joka edellytti kiertelyä pitkin murikan seinämiä, kunnes jonkinlainen reitti alas löytyi. Kiipeily auringonpaahteessa sai nälän taas vatsoihin ja pistelimme loput retkeilyruoista parempiin suihin ennen vielä jäljellä olevaa kolmen tunnin ajomatkaa Johannesburgiin. Kiipeilyt ja muut seikkailut olivat tältä matkalta siis ohitse ja jäljellä oli enää muutama päivä kaupunkilomailua.

Kivenmurikalta laskeutuminen ilman köyttä vaatikin hieman reitinlukutaitoa

Kivenmurikalta laskeutuminen ilman köyttä vaati hieman reitinlukutaitoa

Amfiteatteria alta ja yltä


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Tällä kertaa maisema vaihtui ainoastaan Drakensbergin alueella puistosta toiseen ja himpun verran pohjoisemmas eli Royal Natalin kansallispuistoon. Cathedral Peakin majoitusjärjestelyn toimimattomuuden jälkeen emme olleet uskoa korviamme, kun meille puhelimessa vakuutettiin, että voisimme Royal Natalissa helposti vaihtaa jo varatun ja maksetun telttapaikan mökkiin siten, että maksettavaksi jäisi vain yöpymishintojen erotus. Arvailujen varassa oli kuitenkin vielä se, olisiko mökki lopulta melko suolaisen hintansa väärti. Oli miten oli, edellisyön kylmyys oli vakuuttanut ainakin Maijun ja ehkä jopa Mikonkin seinien ja katon tarpeellisuudesta.

Thendelen majoitus

Thendelen majoitus. Ehkä se oma takkatuli kuitenkin voittaa hyisen yön palellen teltassa.

Olimme Cathedral Peakin telttapaikan maksuhäsellyksestä huolimatta perillä Royal Natalissa niin ajoissa, ettemme heti päässeet tarkastamaan majoitusvaihtokauppamme kannattavuutta. Kävimme siis välissä tappamassa aikaa lyhyellä ja helpolla iltapäiväkävelyllä. Edellispäivän Cathedral Peakille kapuamisesta vieläkin uuvahtaneina kävelykohde valikoitui vaikeusasteikon toisesta ääripäästä, se oli nimittäin vesiputous jolla pääsee käymään myös pyörätuolilla. Jatkoimme sentään vähän vaativampaa polkua eteenpäin isolle kivenjärkäleelle katsomaan maisemia. Vaikka nousua ei ollut ihan kamalasti, niin sekin vähä tuntui kyllä hyvin jo valmiiksi rasittuneissa reisissä.

Amphitheatre Thendelen mökin pihasta

Amphitheatre Thendelen mökin pihasta. Etualan harjanteella on Policeman's Helmet niminen muodostelma.

Tämän kävelyn jälkeen vetäydyimme vihdoin mökkiimme, joka osoittautui hyvinkin hintansa arvoiseksi. Mökki oli mukava ja tilava ja, mikä tärkeintä, siellä oli sekä takka että sähköpatteri lämmönlähteeksi vuoriston kylmiä öitä vastaan. Kaikkein parasta oli kuitenkin näkymä mökin terassilta ja sen edestä. Mökiltämme näkyi suoraan Amfiteatterille, kaarevalle jyrkänteenreunalle, sekä Policeman’s Helmetille, joka on nimensä mukaisesti poliisimiehen päätä muistuttava kivimuodostelma. Cathedral Peakin sumu oli hävinnyt jäljettömiin joten näkymä oli säänkin puolesta esteetön.

Policeman's Helmet

Policeman's Helmet hieman lähempää

Royal Natalissa ei ole ravintolaa mutta mökit on varustettu pienillä keittiöillä ja luonnollisesti braai-paikalla terassin edustalla. Olimme siis varautuneet jälleen kerran grillaamaan. Se on kyllä taito, joka on tällä reissulla täytynyt kokemuksen kautta opetella. Mikon grillimestarin taidot alkoivat hiljalleen hioutua huippuunsa, joten illalla tarjolla oli herkkuateria. Takan sytyttäminen osoittautui sen sijaan vaikeammaksi operaatioksi, nimittäin leirissä myytiin polttopuuta joka oli kieroutuneesti melkein tulenkestävää. Puu saatiin lopulta kytemään sen verran, että aikaansaannosta saattoi kutsua takkahiillokseksi jos ei sentään takkatuleksi.

Jännä puusolmu matkalla Thugela Gorgeen

Jännä puusolmu matkalla Thugela Gorgeen

Seuraavana aamuna nousimme ihailemaan näkymäämme heti auringon noustessa. Halusimme kuitenkin päästä vähän lähemmäs itse Amfiteatteria, joten lähdimme päiväpatikalle kohti Thukela Fallsia, maailman toiseksi korkeinta, miltei kilometrin verran pitkin Amfiteatterin laidalta alas laskeutuvaa vesiputousta. Cathedral Peakin jälkeen reitti oli leppoisaa sunnuntaikävelytasoa, kunnes loppuvaiheessa piti lähteä hyppelemään pitkin joenuoman kivenjärkäleitä ylemmäs kohti putouksen juurta. Reittiohjeiden mukaan maisemien piti muuttua sitä komeammaksi, mitä pidemmälle jaksaisi loikkia, joten mehän painoimme menemään. Ihmetystä kuitenkin herätti se, ettei paljon puhuttu vesiputous millään ottanut tullakseen näkyviin, vaikka kuinka yritimme sitä tiirailla ja vaikka jatkoimme matkaa kuinka pitkälle. Puolentoista tunnin lohkarehyppelyn jälkeen olimme nousseet niin ylhäälle rinteessä, ettei kovin paljoa pitemmälle olisi enää päässyt. Vedestä ei silti edelleenkään näkynyt jälkeäkään. Vihdoin otimme apuun kiikarit, ja niiden avulla saattoi juuri ja juuri paikallistaa pienenpienen vesilirun, joka valui pitkin kallioseinämää. Melko kuivakka vesiputous siis ja melkoinen antikliimaksi retkelle. Kalliohyppely oli kuitenkin onneksi ollut hauskaa ja itse polku puolestaan helppoa edettävää, joten ihan kelpo päiväretki kaikkiaan.

(P.S. Kotona tutkailun jälkeen totesimme, että putous jolla kävimme olikin Bilanjil Falls ja Thugela Falls olisi ollut vielä jonkun matkaa eteenpäin. Kääntymiskohdastamme ei vain nähnyt että reitti jatkuisi vielä paljonti eteenpäin nurkan takana)

Bilanjil falls aivan rotkon perällä oikealla

Bilanjil falls aivan rotkon perällä oikealla. Luulimme tämän olevan Thugela Falls, mutta jälkeenpäin asiaa tarkastellessamme oikea Thugela Falls tuleekin tuon pienen noron päähän joka lähtee oikealle.

Illalla ohjelmassa olivat taas totutut toimet. Grillailua oli ohjelmassa viimeistä kertaa koko matkalla, eli piti heittää kaikki loput vihannekset tulelle, ja samoin piti saada takassa tuhottua viimeiset polttopuut, joista saatiin tällä kertaa onneksi ihan oikea tuli aikaiseksi.

Mikko The Crackin ketjutikkaiden alapäässä

Mikko The Crackin ketjutikkaiden alapäässä

Maiju kiipeää ketjutikkaita pitkin The Crackissä

Seuraavan aamun trekkikohteeksi olimme valinneet the Crackin eli halkeaman, jota pitkin pääsee kiipeämään “pikku-Bergin” päälle ympäröiviä maisemia katselemaan. Reitti oli taas helppokulkuinen loppunousua lukuun ottamatta. Hupaisaa oli, että opaskirja kauheasti pelotteli reitin lopussa olevilla ketjutikkailla. Meidän mielestämme paljon vaikeampaa oli tikkaille johtava kapuaminen kivenlohkareelta toiselle. Itse tikkaat olivat sen sijaan lyhyet ja suhteellisen tukevasti paikoillaan, joten ne olivat melkoinen pettymys ennakko-odotuksiin suhteutettuna. Ehkä opaskirjan kirjoittajalla on tikkaista joku trauma? Komeat näkymät odottivat onneksi the Crackin ja pahamaineisten tikkaiden toisessa päässä, kun silmien eteen avautui Amfiteatterin ohella koko Drakensbergin vuorijono molempiin suuntiin.

Me poseeraillaan pikku-Bergilla

Me poseeraillaan pikku-Bergilla parissa tonnissa. Taustalla Amphitheatre.

Aamukävelyn jälkeen edessä oli jälleen uusi majapaikanvaihdos, mutta maisema pysyi samana ja ainoastaan näkökulma pohjoisen Drakensbergin huipuille vaihtui samalla kun nousimme kilometrin verran ylemmäs matkan toiseksi viimeiseen kohteeseen, Witsieshoek Mountain Lodgeen.

Sumuisten vuorten kirous


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Sodwana Bayssa vähän kadoksiin päässyt matkainnostus oli oNgoyessa ja Kloofissa ehtinyt onneksi taas palatua, juuri parahiksi ennen reissun vähintään kirjaimellista loppuhuipennusta eli Drakensbergin vuoristoa. Reilun kolmen kilometrin korkeuteen kohoavat vuoret reunustavat Etelä-Afrikan ja sen sisään jäävän Lesothon rajaa, ja vuoriston varrella on useasta pienemmästä puistoalueesta muodostuva uKhahlamba-Drakensberg Park. (Nimen alkuosa on zulua ja tarkoittaa ylöspäin törröttävien keihäiden vallia, jälkimmäinen osa taas viittaa lohikäärmevuoriin.)

Drakensbergiin oli ohjelmoitu kaikkiaan kuusi yötä, joista pari ensimmäistä vietettiin Cathedral Peakin luonnonpuiston leirintäalueella. Saavuimme mielestämme perille hyvissä ajoin neljän maissa iltapäivällä, mutta leirintäalueen respa oli jo suljettu. Vartijamies otti tietomme ylös ja sanoi että voisimme hoitaa virallisen sisäänkirjautumisen seuraavana päivänä, mitä kyllä epäilimme, koska aioimme olla aamusta iltaan trekkaamassa. Valitsimme joka tapauksessa rauhallisen paikan teltallemme ja panimme sen pikaisesti pystyyn. Sitten kiiruhdimme vähän matkan päähän Cathedral Peak Hotelin alaparkkikselle, josta lähtee suuri osa alueen patikkareiteistä.

Doreen Falls

Doreen Falls

Koska kello lähestyi jo puolta viittä eli päivänvaloa oli jäljellä enää noin tunnin verran, ensikosketus Drakensbergin maastoon jäi neljän kilometrin pikapyrähdykseen Doreen Fallseille. Maijua vähän huolestutti pimeän laskeutuminen joten hänen johdollaan paineltiin puolijuoksua pitkin helppokulkuista maastoa kohti määränpäätä, joka osoittautui onneksi ihan käymisen arvoiseksi pieneksi ja sieväksi vesiputoukseksi. Selvittiin takaisin lämmittelytrekiltä hyvissä ajoin ja käytiin sen kunniaksi hotellin baarissa lämmikekaakaolla ja kaljalla, jonka Mikko oli jo aamulla ansainnut selvitettyään oNgoyen tien ilman (ainakaan näkyviä) vauroita autolle. Sitten oli aika vetäytyä baarin takkatulen lämmöstä takaisin teltalle laittamaan iltaruokaa, jonka jälkeen ei ollut paljon muuta tekemistä kuin pakkautua makuupussien sisään nukkumaan. Maijua vähän etukäteen mietitytti, miten teltassa selviäisi mahdollisesti vilpakasta yöstä, mutta yllättävän siedettävästi se meni kun oli tarpeeksi päällä, eli aluskerrasto, pipo, hanskat ja kaulaliina… Mikko selvisi kyllä huomattavasti vähemmällä.

Niin mukavaa ei teltassa kuitenkaan ollut, etteikö olisi ollut helppo nousta ylös jo ennen viittä aamulla. Luvassa oli pitkä päivä: yhden Haltillisen eli 1300 metrin verran kapuamista ja kymmenen kilometriä kävelyä kohti Cathedral Peakia (3004 m) sekä sitten saman verran laskeutumista ja patikkamatkaa takaisin. Ihan vain varmistaaksemme että retki olisi riittävän pitkä, teimme vielä alkuun ylimääräisen harhakoukauksen, kun oikean reitin ensimmäinen opaste oli niin hyvin maastoutunut (ja Auvolle tiedoksi: täkäläiset retkeilykartat eivät ole ihan Maanmittauslaitoksen suunnistuskarttojen tasoa joten niiden avulla on helppo erehtyä esim. oikeasta polunhaarasta ym. hienosäädöstä). Varsinaistakin reittiä kyllä sitten riitti ihan kiitettävästi. Alku tuntui tuskaisen pitkältä eivätkä korkeus tai taitettujen kilometrien määrä tuntunut karttuvan sitten millään. Aamu oli myös todella sumuinen ja näkyvyys oli vain muutaman kymmenen metriä suuntaansa. Ei oltu ihan varmoja oliko se hyvä vai huono juttu. Olisiko määränpään näkyminen kaukaisuudessa ennemmin motivoinut vai masentanut? Luotettiin siihen, että sumu hälvenisi aamun edetessä, koska yleensä sää on täällä seljennyt aamukymmeneen mennessä.

900 metrin nousun jälkeen Crunchie maistui

900 metrin nousun jälkeen Crunchie maistui

Kuinka ollakaan, vähän ennen kymmentä tultiin paikkaan nimeltä Orange Peel Gap. Se on 2360 metrin korkeudessa ja paikka on saanut nimensä siitä, että oppailla oli tapana ojentaa asiakkailleen appelsiini palkkioksi matkan siihenastisista rasituksista selviämisestä. Meillä ei ollut mukana appelsiineja vaan jotain vielä parempaa, nimittäin Crunchie-suklaapatukat. Ja kaikkein huipuinta oli, että sumu alkoi viimein rakoilla ja aurinkokin näyttäytyi vihdoin pilviverhon takaa. Siitä saatiin vähintään yhtä paljon energiaa kuin suklaasta. Lepotauon aikana viihdykettä tarjosivat alempaa laaksosta nousevat utu- tai pilvipyörteet, jotka väliin paljastivat ja väliin peittivät edessä näkyvät rinteet.

Orange Peel Gapilla aurinko yritti vähän aikaa repiä pilviverhoa

Orange Peel Gapilla aurinko yritti vähän aikaa repiä pilviverhoa

Näkymä kuitenkin meni taas pilveen heti perään

Näkymä kuitenkin meni taas pilveen heti perään

Uusi into oli tarpeen, nimittäin kun tauon jälkeen jatkoimme taas matkaa, sumu sakeni taas eikä päivä sittenkään kirkastunut vastoin odotuksiamme. Painoimme siis jälleen melko sokkona mutta sinnikkäästi eteenpäin kohti suuntaa, jossa Cathedral Peakin piti olla. Tiesimme olevamme oikeilla jäljillä kun tulimme Bugger Gullyyn, vapaasti suomennettuna Pirulaiskuruun, jonka jyrkästi nousevaa lohkareikkoa pitkin noustaan Cathedral Peakin juurelle. Ylhäällä oli vielä vaivalloista nousuakin enemmän oh bugger, nimittäin huippu oli edelleen paksun sumun peitossa. Istuimme alas pitämään lounastaukoa ja odottelemaan josko utu sen aikana hälvenisi. Toiseen suuntaan oli itse asiassa kohtuullisen hyvät näkymät, kun sumu sielläpäin rakoili, mutta Cathedral Peak pysyi itsepintaisesti piilossa. Päätimme jättää viimeiset 300 metriä ylös huipulle väliin ja lähteä takaisin alas. Ylösnousu olisi ollut vähintään hankala ja mahdollisesti jopa vaarallinen huonossa näkyvyydessä, joten ratkaisu oli varmasti ihan järkevä. Harmillista kyllä, sumuisten vuorten kirous iski jälleen. Aiemmin meiltä on jäänyt väliin samasta syystä Haltille nousu, ja Saanallakin oli samaisella reissulla hattu päällä eli vain tunturin alarinteet näkyivät sumun alta.

Näkymä siitä mihin asti päästiin

Näkymä siitä mihin asti päästiin. Ei tosin Cathedral Peakin suuntaan, kun sinne ei nähnyt silloin mitään, vaan päinvastaiseen.

Kun kolmen vartin laskeutumisen ja Bugger Gullysta selviämisen jälkeen vilkaisimme taaksepäin, näimme vihdoin viimein päivän patikkaretken määränpään. Cathedral Peakin huippu oli vihdoin paljastunut sumun seasta ja oli oikein komeaa katseltavaa. Tämän jälkeen se näkyi suurimman osan matkaa, ja oli helppoa tulla siihen tulokseen, että parempi näkyvyys ja hienommat maisemat olisivat helpottaneet menomatkaa huomattavasti. Laskeutuminen takaisin reitin alkuun oli yllättävän pitkä ja rankka, ja alkoi tuntua varsinkin Mikon viime syksynä loukkaantuneessa nilkassa.

Cathedral Peak näyttäytyi sittenkin

Cathedral Peak näyttäytyi sittenkin aivan kuin ilkkuakseen meille

Pääsimme lopulta illan jo hämärtyessä takaisin reitin alkuun ja hotellille, jonka baarissa otimme taas henkiinpaluukaakaot ja -kaljat. Leirintäalue oli sinne palatessamme yhtä tyhjä kuin edellisiltana. Ei siis muita kuin me ja pieni säälittävä telttamme, josta oli kaiken lisäksi päivän aikana katkennut telttakaari niin että teltta oli vähän lysyssä. Ei silti auttanut muu kuin kömpiä iltaruoan jälkeen lysähtäneeseen telttaan ja painua päivän patikoinnin uuvuttamana nukkumaan. Olihan jo varsin myöhäinen ilta, kello oli nimittäin tässä vaiheessa niin paljon kuin kahdeksan.

Väysymyksestä huolimatta tämä yö oli teltassa edellistä tukalampi ja huomattavasti palelevaisempi. Mikko heräsi ensimmäisen kerran yhdeltätoista ihan virkeänä ja valmiina heräämään, ja aamukolmelta tuskailimme molemmat sitä ettei voinut vielä nousta ylös. Viideltä ei enää kyetty makoilemaan yhtään enempää kylmässä, lässähtäneessä ja kondensaatiovedestä kosteassa teltassa. Päätimme pakata kimpsumme ja kampsumme ja jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Pakkaillessa selvisi syy palelemiseemme, maa ja auton ikkunat kun olivat täydessä kuurassa eli yöllä oli ollut todennäköisesti miinusasteita. Tässä vaiheessa Maiju teki periaatepäätöksen, että seuraavalle parille yölle varattua leirintäaluepaikkaa Drakensbergin alueen pohjoisimmassa puistossa, Royal Natal National Parkissa, ei tultaisi käyttämään…

Yöt vuorella olivan hiukan galsoja

Yöt vuorella olivan hiukan galsoja. Jääskrapaa ei valitettavast tullut laukkuihin mukaan pakatessa.

Ennen seuraavien öiden majoituksen selvittämistä piti kuitenkin ratkaista roikkumaan jäänyt sisäänkirjautuminen Cathedral Peakin leirintäalueelle. Kun olimme pakanneet tavarat ja itsemme taas autoon, vartijamies tuli auton luokse ihmettelemään aikeitamme, ja häneltä selvisi että leirintäalueen respa aukeaisi 8:30 eli vasta kahden tunnin päästä. Maksuja ja paperihommia ei olisi kuulemma mahdollista selvittää missään muualla (vaikka puistossa on aiemmin mainitun hotellin lisäksi myös mökkikylä, jota pyörittää sama valtiollinen taho kuin leirintäaluetta), eikä ilman kuittia olisi asiaa ulos puiston porteista. Hetken aikaa ei osannut muuta kuin tuskailla asioiden toimimattomuutta, mutta alistuimme kohtaloomme ja lähdimme tappamaan aikaa aamiaiselle respan aukeamista odotellessa. Taktiikka toimi ja pääsimme lopulta lunastamaan itsemme ulos puistosta. Tämän aamun sää oli, tottahan toki, heti alusta pitäen aurinkoisen kirkas ja kaunis, joten saatoimme vielä ennen pois lähtöä ihailla Cathedral Peakin puistin komeita näkymiä. Niistä huolimatta olimme iloisia pois tai eteenpäin pääsemisestä sumuisten ja kylmien kokemustemme jälkeen. Saatoimme onneksi odottaa lisää upeita maisemia myös seuraavalta kohteeltamme Royal Natalilta.