Tällä kertaa maisema vaihtui ainoastaan Drakensbergin alueella puistosta toiseen ja himpun verran pohjoisemmas eli Royal Natalin kansallispuistoon. Cathedral Peakin majoitusjärjestelyn toimimattomuuden jälkeen emme olleet uskoa korviamme, kun meille puhelimessa vakuutettiin, että voisimme Royal Natalissa helposti vaihtaa jo varatun ja maksetun telttapaikan mökkiin siten, että maksettavaksi jäisi vain yöpymishintojen erotus. Arvailujen varassa oli kuitenkin vielä se, olisiko mökki lopulta melko suolaisen hintansa väärti. Oli miten oli, edellisyön kylmyys oli vakuuttanut ainakin Maijun ja ehkä jopa Mikonkin seinien ja katon tarpeellisuudesta.
Thendelen majoitus. Ehkä se oma takkatuli kuitenkin voittaa hyisen yön palellen teltassa.
Olimme Cathedral Peakin telttapaikan maksuhäsellyksestä huolimatta perillä Royal Natalissa niin ajoissa, ettemme heti päässeet tarkastamaan majoitusvaihtokauppamme kannattavuutta. Kävimme siis välissä tappamassa aikaa lyhyellä ja helpolla iltapäiväkävelyllä. Edellispäivän Cathedral Peakille kapuamisesta vieläkin uuvahtaneina kävelykohde valikoitui vaikeusasteikon toisesta ääripäästä, se oli nimittäin vesiputous jolla pääsee käymään myös pyörätuolilla. Jatkoimme sentään vähän vaativampaa polkua eteenpäin isolle kivenjärkäleelle katsomaan maisemia. Vaikka nousua ei ollut ihan kamalasti, niin sekin vähä tuntui kyllä hyvin jo valmiiksi rasittuneissa reisissä.
Amphitheatre Thendelen mökin pihasta. Etualan harjanteella on Policeman's Helmet niminen muodostelma.
Tämän kävelyn jälkeen vetäydyimme vihdoin mökkiimme, joka osoittautui hyvinkin hintansa arvoiseksi. Mökki oli mukava ja tilava ja, mikä tärkeintä, siellä oli sekä takka että sähköpatteri lämmönlähteeksi vuoriston kylmiä öitä vastaan. Kaikkein parasta oli kuitenkin näkymä mökin terassilta ja sen edestä. Mökiltämme näkyi suoraan Amfiteatterille, kaarevalle jyrkänteenreunalle, sekä Policeman’s Helmetille, joka on nimensä mukaisesti poliisimiehen päätä muistuttava kivimuodostelma. Cathedral Peakin sumu oli hävinnyt jäljettömiin joten näkymä oli säänkin puolesta esteetön.
Policeman's Helmet hieman lähempää
Royal Natalissa ei ole ravintolaa mutta mökit on varustettu pienillä keittiöillä ja luonnollisesti braai-paikalla terassin edustalla. Olimme siis varautuneet jälleen kerran grillaamaan. Se on kyllä taito, joka on tällä reissulla täytynyt kokemuksen kautta opetella. Mikon grillimestarin taidot alkoivat hiljalleen hioutua huippuunsa, joten illalla tarjolla oli herkkuateria. Takan sytyttäminen osoittautui sen sijaan vaikeammaksi operaatioksi, nimittäin leirissä myytiin polttopuuta joka oli kieroutuneesti melkein tulenkestävää. Puu saatiin lopulta kytemään sen verran, että aikaansaannosta saattoi kutsua takkahiillokseksi jos ei sentään takkatuleksi.
Jännä puusolmu matkalla Thugela Gorgeen
Seuraavana aamuna nousimme ihailemaan näkymäämme heti auringon noustessa. Halusimme kuitenkin päästä vähän lähemmäs itse Amfiteatteria, joten lähdimme päiväpatikalle kohti Thukela Fallsia, maailman toiseksi korkeinta, miltei kilometrin verran pitkin Amfiteatterin laidalta alas laskeutuvaa vesiputousta. Cathedral Peakin jälkeen reitti oli leppoisaa sunnuntaikävelytasoa, kunnes loppuvaiheessa piti lähteä hyppelemään pitkin joenuoman kivenjärkäleitä ylemmäs kohti putouksen juurta. Reittiohjeiden mukaan maisemien piti muuttua sitä komeammaksi, mitä pidemmälle jaksaisi loikkia, joten mehän painoimme menemään. Ihmetystä kuitenkin herätti se, ettei paljon puhuttu vesiputous millään ottanut tullakseen näkyviin, vaikka kuinka yritimme sitä tiirailla ja vaikka jatkoimme matkaa kuinka pitkälle. Puolentoista tunnin lohkarehyppelyn jälkeen olimme nousseet niin ylhäälle rinteessä, ettei kovin paljoa pitemmälle olisi enää päässyt. Vedestä ei silti edelleenkään näkynyt jälkeäkään. Vihdoin otimme apuun kiikarit, ja niiden avulla saattoi juuri ja juuri paikallistaa pienenpienen vesilirun, joka valui pitkin kallioseinämää. Melko kuivakka vesiputous siis ja melkoinen antikliimaksi retkelle. Kalliohyppely oli kuitenkin onneksi ollut hauskaa ja itse polku puolestaan helppoa edettävää, joten ihan kelpo päiväretki kaikkiaan.
(P.S. Kotona tutkailun jälkeen totesimme, että putous jolla kävimme olikin Bilanjil Falls ja Thugela Falls olisi ollut vielä jonkun matkaa eteenpäin. Kääntymiskohdastamme ei vain nähnyt että reitti jatkuisi vielä paljonti eteenpäin nurkan takana)
Bilanjil falls aivan rotkon perällä oikealla. Luulimme tämän olevan Thugela Falls, mutta jälkeenpäin asiaa tarkastellessamme oikea Thugela Falls tuleekin tuon pienen noron päähän joka lähtee oikealle.
Illalla ohjelmassa olivat taas totutut toimet. Grillailua oli ohjelmassa viimeistä kertaa koko matkalla, eli piti heittää kaikki loput vihannekset tulelle, ja samoin piti saada takassa tuhottua viimeiset polttopuut, joista saatiin tällä kertaa onneksi ihan oikea tuli aikaiseksi.
Mikko The Crackin ketjutikkaiden alapäässä
Maiju kiipeää ketjutikkaita pitkin The Crackissä
Seuraavan aamun trekkikohteeksi olimme valinneet the Crackin eli halkeaman, jota pitkin pääsee kiipeämään “pikku-Bergin” päälle ympäröiviä maisemia katselemaan. Reitti oli taas helppokulkuinen loppunousua lukuun ottamatta. Hupaisaa oli, että opaskirja kauheasti pelotteli reitin lopussa olevilla ketjutikkailla. Meidän mielestämme paljon vaikeampaa oli tikkaille johtava kapuaminen kivenlohkareelta toiselle. Itse tikkaat olivat sen sijaan lyhyet ja suhteellisen tukevasti paikoillaan, joten ne olivat melkoinen pettymys ennakko-odotuksiin suhteutettuna. Ehkä opaskirjan kirjoittajalla on tikkaista joku trauma? Komeat näkymät odottivat onneksi the Crackin ja pahamaineisten tikkaiden toisessa päässä, kun silmien eteen avautui Amfiteatterin ohella koko Drakensbergin vuorijono molempiin suuntiin.
Me poseeraillaan pikku-Bergilla parissa tonnissa. Taustalla Amphitheatre.
Aamukävelyn jälkeen edessä oli jälleen uusi majapaikanvaihdos, mutta maisema pysyi samana ja ainoastaan näkökulma pohjoisen Drakensbergin huipuille vaihtui samalla kun nousimme kilometrin verran ylemmäs matkan toiseksi viimeiseen kohteeseen, Witsieshoek Mountain Lodgeen.