Daily Archives: 2009/10/30

Paratiisista poliisiasemalle

Toisin kuin jokunen päivä sitten mainitsimme, Cherrapunjeen kylä tahi kaupunki on erään tiedon mukaan sittenkin saanut takaisin maailman märimmän paikan tittelin läheiseltä Mawsynramilta. Niin taikka näin, vietimme taannoin pari päivää Cherrapunjeen lähimaastossa, alueella joka jossakin turistiesitteessä esitettiin ”taivaana maan päällä”.

Vain harvoin moisia vertauksia voi ottaa kovin tosissaan, ja yleensä tähän tapaan kuvaillut paikat osoittautuvat pettymyksiksi. Tällä kertaa sanoissa piili kuitenkin ihka oikea totuuden siemen. Tukikohtanamme oli Cherrapunjee Holiday Resort 15 kilometrin päässä itse Cherrapunjeen kylästä. Teimme sieltä yhden iltapäiväretken ja yhden pitemmän, yön yli kestäneen reissun lähiseudun maastoihin.

Kulkiessaan sai välillä melkein hieroa silmiään, jotta uskoi näkymien olevan totta. Olisi nimittäin luullut olevansa keskellä kauniisti kuvitettua satukirjaa tai digitehostein elävöitettyä seikkailuelokuvaa. Tiedättehän kuinka välillä on olemassa mielikuvitusta kiihottavia maisemia; nämä maisemat sen sijaan olivat kuin mielikuvituksen tuotetta itseään.

Ylimmäisenä kaartui kirkkaansininen taivas ja muutama hassu poutapilvi (maailman märimmässäkään paikassa ei näemmä sada ympäri vuoden). Joka suunnalla kohosi vehreän puuston peittämiä korkeita kukkuloita. Siellä täällä rinteiden seinämiä pitkin valui komeita vesiputouksia, joiden kohina kantoi kauas. Muun äänimaiseman loivat pikkulintujen laulelu sekä sirkkojen siritys, joka oli välillä niin korkea- ja kovaäänistä että kuulosti jonkinlaiselta sireeniltä. Matkaa taitettiin kivettyä tai betonilla päällystettyä polkua pitkin, ja sitä reunusti molemmin puolin vaihteleva viidakkokasvillisuus. Vähän väliä valo osui polunvarren oksiin kudottuihin verkkoihin ja niissä vaaniviin isoihin, kuviollisiin hämähäkkeihin. Enemmän näkyi kuitenkin sulokkaita perhosia, jotka lepattelivat monessa koossa ja värityksessä joka puolella polkua. Toisinaan metsä antoi tietä valtavien vaaleiden kivenlohkareiden täyttämille joenuomille, joissa vesi kulki paikoitellen kuohuvina koskina, paikoitellen taas kertyi turkoosinvärisiin vesialtaisiin.

Isommat virrat ylitettiin metallivaijereista viritettyjä siltoja pitkin. Oli aika hurjan tuntuista mennä yli, kun silta huojui ja tärähteli jalkojen alla, ja alaspäin virran kuohuille ja kiville oli kymmenisen metriä pudotusta. Mutta maisemat sekä alas että sivuille katsoessa olivat kyllä henkeäsalpaavat!

Lyhyemmät joenylitykset hoituivat vähän erikoisempia reittejä eli juurakkosiltoja pitkin. Nämä sillat ovat todellakin muodostuneet puun juurista, jotka kurottavat joen rannalta toiselle. Kyseessä on tietty kumipuulajike, Ficus Elastica, jonka khasi-heimoon kuuluvien paikallisten esi-isät ovat ”opettaneet” kasvamaan silloiksi. Silta muodostuu puun kasvattamasta ylimääräisestä juurakosta (ei siis siitä, joka pitää puun paikoillaan maassa), ja sillä kestää 15 vuotta rakentua täydellisesti. Sillan elinikä on 500-600 vuotta, ja me näimme ainakin yhden parisataavuotisen sillan. Muiden ikä ei ole meillä tiedossa, mutta jotkut vaikuttivat vielä tekeytymisvaiheessa olevilta ja siten vähän epätukevia. Muuten nämä juurisillat olivat oikein vankkoja, ja mahdolliset isommat kolot on tilkitty kivillä ja lankuilla, jotka vähitellen peittyvät tai ainakin reunustuvat ohuemmilla juurilla ja sulautuvat siten osaksi itse siltaa.

Juurisillat olivat todella ainutlaatuinen ja uskomaton näky. Paksummat juuret muodostivat tukirakenteen ja kaiteet, ohuemmat kiersivät sykkyrällä tukikehikon ympärillä ja tekivät sillasta tukevan. Ikään kuin tunnelman tehostamiseksi vihreä sammal peitti juurakkoa, ja sillan kaiteista ja pohjasta roikkui ihan ohuita, liaanimaisia oksia tai juuria. Ehkäpä erikoisin silloista kulki kahdessa kerroksessa, ja sitä kutsuttiinkin osuvasti Double Deckeriksi.

Sanat eivät varmaan tee oikeutta silloille, tuskin valitettavasti valokuvatkaan, joten voimme suositella että käytte kaikki itse katsomassa näitä erikoisuuksia. Varoituksen sananen lienee tosin paikallaan: matka juurakkosilloille on melko rankka. Sillat nähdäkseen sai kävellä kilometrikaupalla, kavuta alas jyrkkää betoniportaikkoa, kiivetä ylös mäenrinteitä, ylittää muutamia vaijerisiltoja ja, kaiken tämän tuloksena, hikoilla litrakaupalla. Kokemus oli silti kaiken hikoilun ja lihassäryn arvoinen, ja sanoohan sananlaskukin että no pain, no gain. Sitä paitsi reitti oli helppokulkuinen ja hyvin ylläpidetty, mäet ja portaat vain tekivät siitä raskaan. Mutta voi olla, että rehkiminen antoi tiettyä saavutuksen tunnetta ja toi oman lisänsä maisemienkin upeuteen. Sitä paitsi reitin lopussa odotti vielä ylimääräinen palkinto, pulahdus luonnon muovaamaan ”uima-altaaseen” kivenjärkäleiden keskellä. Ylhäältä rinteeltä juokseva, raikkaan viileä vesi piristi kummasti kuuman päivän jäljiltä!

Yövyimme pienen kylän laidalla lähellä kaksikerrossiltaa. Sinne on pystytetty pieni, yksinkertainen mutta aivan riittävä guest house, josta sai myös simppeliä ruokaa. Sähköä ei ollut, ja kun ilta pimeni jo viiden maissa, ei tullut valvottua kovin myöhään. Väsymyskin alkoi jo painaa, ja voitte varmaan uskoa että erityisesti lihakset huusivat lepoa.

Kylään olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, nauttia kyläläisten herttaisuudesta ja tehdä lisää kävelyretkiä lähimaastoon. Matkapäivät alkavat kuitenkin pikkuhiljaa vähentyä, ja oltiin sitä paitsi jo saatu nauttia haasteellisesta mutta palkitsevasta seikkailusta yhden kerran tarpeiksi. Ehkäpä palaamme joskus takaisin ja seikkailemme vähän lisää…

Palasimme siis taas todellisuuteen ja matkustimme parilla täyteen ahdetulla jeepillä taas seuraavaan osavaltioon. Saavuimme eilen illalla Assamin pääkaupunkiin Guwahatiin, joka ei ainakaan vielä ole onnistunut erityisemmin hurmaamaan… Vähän vaikeaa se voi ollakin, kun tulee luonnon rauhasta (tai viidakon äänten keskeltä, miten sen nyt ottaa) ankeahkon suurkaupungin hälinään.

Guwahatiin saavuttuamme jouduimme sitä paitsi heti kättelyssä poliisiasemalle. Oli jo ilta eli pimeää, olimme heränneet viideltä aamulla, kävelleet lähemmäs 10 kilometriä, ja halusimme siten mahdollisimman nopeasti hotellihuoneen. Yritimme löytää majapaikan jostain bussiaseman läheltä, mutta vaikka hotelleja oli pilvin pimein, kaikista sanottiin että on täyttä. Jaa… Jostain sitten neuvottiin että pitäisi mennä poliisiasemalle, josta voisimme saada jonkin asian X (lupalapun? Saattajan? Ei tietoa.) jonka avulla huone voisi löytyä. Asemalla kukaan ei oikein tuntunut olevan perillä asiasta. Meitä ohjattiin huoneesta toiseen, pyydettiin näyttämään passeja, kehotettiin istumaan alas odottamaan. Odotuksen pituudesta ei tosin ollut tietoa; sen verran osasivat kertoa että saattaa kestää joko vähän aikaa tai sitten pitempään. Mikko lähti vielä selvittämään asiaa hotelleista, Maiju taas jäi odottamaan asemalle tavaroiden kanssa. Meidät oli istutettu huoneeseen, jonka yhdellä seinustalla oli pari selliä. Maiju yllättäen herätti suurta kiinnostusta parin kaltereiden taakse pannun nuoren miehen keskuudessa, ja tuijotus oli melko hievahtamatonta koko sen ajan kuin huoneessa tuli istuskeltua. Jotain he juttelivatkin, eivätkä vaikuttaneet erityisen paatuneilta kriminaaleilta, mutta hivenen epämiellyttävää silti.

Sekä poliisit että parin hotellin henkilökunta ehdottivat yhtä kalleimmista hotelleista mitä kyseisellä alueella on. Sinne kuulemma voisi mennä, mutta ei mihinkään halvempaan ilmeisesti. Todella outoa. Vihdoin viimein huone kuitenkin löytyi osavaltion turistitoimiston Tourist Logdesta. Hämmentävää oli, että kun Mikko oli juuri löytämismatkalla kyseiseen turistimajataloon, sattuivat poliisit sanomaan Maijulle että jos haluatte niin voitte mennä sinne ja että on vielä tilaakin. Eivät sitten millään voineet sanoa sitä heti, ilman että Mikko oli ensin juossut yli tunnin pimeitä kujia etsimässä hotellia ja Maiju istunut putkalaisten tuijotettavana ja ahdisteltavana. Argh.

Ilmeisesti nämä osavaltion turistitoimiston majatalot ovat täällä koillisessa parhaita tärppejä majoitusta etsittäessä. Huoneet ovat mukavia ja tilavia, tosin vähän hintavia (puhutaan siis vajaasta 15 eurosta / yö), etenkin kun ulkomaisille turisteille ei jostain syystä ikinä ole tarjolla kuin hotellin parhaita eli kalleimpia huoneita. Mutta huone on huone, vaikka olisikin ”kallis”. Sitä paitsi tässä kyseisessä Lodgessa on jopa baari, jossa palkitsimme illalla itsemme parilla huurteisella.

Tänään aamulla jouduimme muuten hetkeksi itse kaltereiden taakse. Viereisessä huoneessa yöpyneet israelilaiset kävivät meidän luonamme juttelemassa ja vaihtamassa matkakokemuksia. Ilmeisesti he laittoivat huomaamattaan lähtiessään ovemme säppeen ulkopuolelta, emmekä saaneet sitä millään auki. Vaan eipä hätää, onhan huoneessa puhelin. Joka ei toimi. Okei. Se ei ollut seinässä. *plug* Ei toimi. Mutta ei se mitään, onhan tuossa tuo ”room service” nappi. *naps* Ei mitään. Painetaan uudestaan. Ei mitään. No, seuraavaksi Mikko kiipeää tuolin kautta pöydälle ja yrittää karjua apua katonrajassa olevan ikkunan kautta. Turhaan, sillä kukaan ei kuule. Viimeisenä keinona mennään parvekkeelle katsomaan, josko sieltä voisi saada kiinnitettyä jonkun huomion. Pihassa kulkee joku, muttei kuule huutoamme. Sitten lopulta eräs mies kävelee pihaan ja huomaa meidät, ihmeteltyään hetken äänen lähdettä. Hän hälyttää apujoukot hotellin respasta ja meidät tullaan päästämään vapaiksi. Hurraa!

Seuraavaksi nokka kohti Tezpurin pikkukaupunkia ja sieltä Kaziranga National Parkiin tiirailemaan (toivon mukaan) yksisarvisia sarvikuonoja.

Sinne ja takaisin … eli Cherrapunjeen elävät sillat

Aurinko teki taivaltaan taivaan halki porottaen suurimmalla keskipäivän liekillään, kun Mrido ja Mai aloittivat retkensä ylhäältä Cherrapohjan mäeltä alas laaksoon. Aamu oli alkanut varsin komeasti kiesiajelulla halki kukkuloiden Shillakonnusta Cherrapohjaan. Päivän tärkeimmän aterian eli toisen aamiaisen viimeiset muruset putoilivat suunpielistä, kun he nostivat reppunsa selkään. Mai kaivoi taskustaan piipun, täytti sen parhaalla Cherrapohjan pehkulla ja sytytti sen. Matka saattoi alkaa.

Mäki vyöryi uhmakkaana alla karvaisten jalkojen. Polku taittui jyrkempään laskuun ja muuttui sammalenpeittämäksi portaikoksi, joka voi olla vain ja ainoastaan ikivanha. Kuka lie onkaan nämä portaat tänne rakentanut, he ihmettelivät, mutta vain hetken verran, sillä ohi lipuva viidakko vei huomion mennessään ja jokainen polun mutka toi aina uudet maisemat esiin. Sirkat sirittivät huumaavasti, pikkulinnun kokoiset perhoset lentelivät heidän ympärillään, ja puussa kahisteli pörheäturkkinen orava.

Yhä alas jatkui matka yli polkujen, yli purojen, yli nummien, yli ruohoaukeiden. Askeleet oli asetettava tarkoin, sillä kiveys oli liukas ja osa askelmista irrallaan. Välillä karvajalat olivat vähällä livetä, mutta kävelysauvoistaan tukea ottaen Mrido ja Mai laskeutuivat hiljalleen yhä alemmas laaksoon.

Yhtäkkiä jostain heidän takaansa kuului ääni. Mrido ja Mai hätkähtivät ja syöksyivät piiloon läheisen puun juurakon alle. ”Se on laulua”, sanoi Mai. Todentotta, ääni oli laulua ja se tuli alati lähemmäs. Nyt se oli jo aivan lähellä ja saattoi kuulla kuinka se meni:

Hoi, Olen Cherradil,
Tom Cherradil olen vain.
Kuule neito metsien,
kun laulun sulle laulelen.

Yli puron juokset hyppien,
vain harvoin taakse katsoen.
Kaunein oot sä näillä main,
ei vertaa löydy lain.

Hoi, Olen Cherradil,
Tom Cherradil olen vain.
Kuule neito metsäin,
on laulu loppu näin.

”Hoi. Mitäs on metsä meille tuonut?”, kuului ääni aivan heidän yläpuoleltaan. Mrido ja Mai katsoivat ylös peloissaan ja näkivät parrakkaat kasvot, jotka eivät heidän helpotuksekseen kuuluneet metsän peikolle. Ei metsän peikko moista lauluakaan osaisi laulella. Tuskin peikot osaavat edes laulaa. ”Olemme vain retkellä, oi arvon herra”, vastasi Mrido. ”Emme aio mitään pahaa”, jatkoi Mai. Karvainen kasvo heidän yläpuolellaan katsoi sivulle, katsoi toiselle, katsoi sitten kumpaistakin miettien. ”Hoi. Ette pahalta näytäkään, ette peikoilta laisinkaan”, hyrähti Cherradil, ”Ei peikoilla tänne olekaan asiaa, hoi. Ei ole asiaa. Hoi”.

Mrido ja Mai nousivat varovasti pois juurakon alta. ”Hoi. Miksi sillan alle menneet olette, peikot ne siellä vain pesivät”, kummasteli Cherradil. Mrido ja Mai katsoivat ihmeissään toisiaan. ”Sillan alle? Emme tienneet että tässä on silta”, sanoivat he yhteen ääneen. Silloin he vasta kääntyivät ympäri ja huomasivat sillan ensi kertaa.

Ja millainen silta se olikaan! Se ei ollut silta jollaisia on totuttu näkemään Shillakonnussa, saatikka edes Cherrapohjassa, vaikka väki onkin varsin omalaatuista siellä. Ei ollut siinä kiven kiveä, ei tiilen tiiltä, ei laudan lautaa. Työkaluilla ei tällaista siltaa saa aikaan. Silta kaartui juuri heidän piilopaikastaan lähtien koko joen yli ja se oli kokonaan juurakkoa. Juurakkoa sikin sokin, pitkin poikin, ympäri ämpäri, ilman päätä, ilman häntää. Se kasvoi suoraan puusta. Ei, ei puusta. Se OLI puuta, mutta ei lautaa, ei lankkua, vaan ihka elävää puuta. Valtavan puun valtavat juurakot kurottivat rannalta toiselle. ”Puun täytyy olla ikiaikainen”, mietti Mrido mykistyneenä.

”Hoi. Vain vanha Siltakumipuuhan se siinä. Jo kymmenen polvea se kurottanut virran yli on. Ei ikiaikainen, vain parisatavuotinen”, luritteli Cherradil. ”Ei Siltakumipuu anna pahan kulkea, yli juurakon, yli virran”. ”Hoi. Keitäs nämä eessäni muuten ovatkaan? Eivät peikkoja ole lain, ei tonttujakaan vain, kertokaas ken olette ja suitsain?”. ”Olemme Shillakonnusta”, aloitti Mai. ”Retkellä olemme. Emme tienneet että täällä asuu joku”, jatkoi Mrido. ”Kerroimme keitä me olemme, mutta emme kuulleet sinun kertovan kuka sinä olet”, kysyi Mai. ”Hoi. Minä Cherradil olen vain, Tom Cherradil on kutsumain”, myhäili Cherradil. ”Olette tulleet pitkälle Shillakonnusta, pienet karvajalat, pitkälle olette pötkineet. – Jos ylitse aiotte, niin menkää vain. Ette pahoilta näytä, tunnu lain.”

”Kiitos, Tom Cherradil, menemme yli ja leiriydymme sinne yöksi, jos se teille sopii”, kysyi Mrido. ”Hoi. Menkää, olkaa levollisin mielin. Siellä ei peikot, möröt kulje ensinkäin. Vanha Siltakumipuu ei salli niiden ylitseen käydä.”, lauleli Cherradil jo hypellessään pitkin joenvartta eteenpäin. Mrido ja Mai kuuntelivat hetken, kun Cherradilin laulu vaipui jo metsän uumeniin ja lähtivät tarkkaan astellen sillan yli. Joen toiselle puolelle he pystyttivät leirinsä, söivät myöhäisen lounaan sekä aikaisen illallisen ja nauttivat vielä pesälliset pehkua. Kirkkaan tähtitaivaan vartioidessa he vaipuivat jäsenet kolottaen mutta mieli seikkailun virkistämänä unten maille.