Daily Archives: 2009/10/11

Heinäsirkkoja ja historiaa

Parina viime päivänä ollaan katsastettu pääosa maan lounaisosan tärkeimmistä historiallisista nähtävyyksistä ja yritetty päästä paremmin matkustamisen makuun bangladeshilaisittain. Molemmat ovat olleet ihan kohtuullisen palkitsevia kokemuksia.

Eilinen aloitettiin käynnillä Puthiassa, rauhallisessa pikkukylässä jonka vetonaulana ovat 1895 rakennettu palatsi sekä erityisesti 1600- ja 1800-luvuilta peräisin olevat temppelit. Palatsi on nykyään hitaan(?) rapistumisen tilassa, mutta sitä käytetään edelleen kouluna. Meidän tulomme paikalle huomasi nopeasti hauska vanha setä, Mr. Bishwana, joka opaskirjassakin mainitaan paikan talonmiehenä ja epävirallisena oppaana. Hän lähti kierrättämään meitä kylän eri nähtävyyksille ja kertoili sitten niistä sen verran kuin kielitaitoa riitti. Tietoa olisi varmasti ollut enemmänkin, hän kun on varttunut kylässä ja kuullut vanhoista ajoistaan myös isältään. Paljon rakennuksia ja niiden koristelua on ilmeisesti tuhottu 1971 Pakistanin armeijan toimesta (kun Bangladesh kamppaili itsenäistyäkseen silloisesta Länsi-Pakistanista. Onneksi nähtävääkin oli edelleen reilusti jäljellä, hienoimpina pienet temppelit, jotka on koristeltu savilaattoihin muovatuilla geometrisillä kuvioilla ja taidokkailla miniatyyreillä. Hauskimpia olivat ehkä gopien, tanssijoiden kuvat, lähinnä sen takia että opassetä aina hetkutti itseään kuvatessaan että ne gopit vaan tanssivat. Setä oli muutenkin mainio tapaus, kutsui Mikkoa ”big bossiksi” ja piti selvästi hyvää huolta rakennuksista, keräili roskia, riipi rikkaruohoja ja piti rotia paikalliselle nuorisolle polkupyörineen siinä opastuksemme lomassa.

Pettymykseksi osoittautuivat puolestaan opaskirjan hehkuttamat, 1700-luvun puolivälissä rakennetut palatsit Natoressa. No joo, olivathan jäljellä olevat keltaiset rakennukset korinttilaispylväineen ynnä muine koristeluineen jotenkin väärässä paikassa olevan oloisia täällä palmupuiden keskellä, mutta muuten niissä ei ollut kyllä juuri mitään nähtävää. Ihan jännää oli kyllä, kun meitä lähti ”opastamaan” välillä kädestä pitäen vanha täti, joka posotti banglaa menemään ilmeisesti tajuamatta ettei ymmärretä mitään. Erään pojan kommentista päätellen täti ei tosin välttämättä tajua juuri muutakaan, vaan on vähän hullu. Yhdessä vaiheessa eukko raahasi Maijua yhden palatsin terassilla ovelta toiselle itkua vääntäen, vaikeroiden ja ikkunaluukkuja paukutellen. Hämmentävää.

Tämän jälkeen vaihdettiin maisemaa Bogran kaupunkiin varsin kuoppaisia teitä pitkin (bussissa hyppäsi välillä penkiltä ilmaan kun täryytys oli niin kovaa). Tämä on jo selvästi isompi ja kiireisempi paikka kuin muut tähän mennessä Bangladeshissa näkemämme. Myös liikennettä ja sen melua on vastaavasti enemmän. Valitettavasti, koska muutoin oikein hyvä ja mukava hotellimme sijaitsee tien varressa ja on vähän meluisa. Päätettiin taas elää leveästi ja ottaa kallis, ilmastoinnilla, telkkarilla, jääkaapilla, parvekkeella ja kylpyammeella varustettu huone, mistä lystistä joutuu pulittamaan 13,50 e / yö (sisältäen sentään aamupalan).

Eikä tässä vielä kaikki… Mukavuudenhaluisuus ja laiskuus vain pahenee, otimme nimittäin hotellilta auton ja kuskin tämänpäiväiselle nähtävyyskierroksellemme. Ensimmäisenä kohteena oli 700-luvulta peräisin olevan Paharpurin buddhalaistemppelin ja -luostarin rauniot. Ennen kaivauksia paikka on kuulemma näyttänyt pelkältä kukkulalta ja ollut viidakon peittämä ja ympäröimä. Viidakon peitosta on kuitenkin sittemmin paljastunut yli 20 metriä korkea, osin ruohon peittämä monikerroksinen tiilirakennelma, joka eilisten temppelien tapaan on ollut terrakottakuviolaatoin koristeltu (nykyään vain osa on enää paikallaan). Kumpu on jännä yhdistelmä temppelin jäännöksiä ja niiden ympärille ja päälle kerääntynyttä maa-ainesta ja ruohikkoa. Keskellä olevaa temppelikumpua kiertää 177 munkinkammion kehä, jonka rakenteet ovat selvästi nähtävillä vaikkakin osin myös ruohon peitossa.

Toinen nähtävyys oli tänäänkin heikompi lenkki. Kyseessä oli Mahasthan, Bangladeshin vanhin tunnettu kaupunki, jonka kaivausten varhaisimmat löydöt ovat peräisin 200-luvulta eaa. Valitettavasti itse paikalla ei nykyään ole juuri mitään nähtävää, muureja lukuun ottamatta, ja kaivauksilla löydetty esineistö on pantu museoon, joka tietysti juuri tänään oli kiinni. Lähistöllä oli kuitenkin Paharpurin kaltainen, vaikkakin pienempi, kumpumainen temppelinraunio, jota kävimme vielä autoretkemme päätteeksi katsomassa.

Varmaan kaikkein parasta eilisissä ja tämänpäiväisissä nähtävyyksissä on ollut se, että niitä saa ihailla miltei ylhäisessä yksinäisyydessään. Jokuseen muuhunkin kävijään saattaa törmätä, muttei kuitenkaan ulkomaalaisiin. Paikallisten turistienkin ryhmät katoavat ilahduttavan nopeasti, kuvattuaan tietysti ensin varsinaista nähtävyyttä eli meitä… Yksinäisyys on sikäli suhteellista, että meidän mukaamme lyöttäytyy aina muutama ”perässähiihtäjä”, mutta ollaan silti vielä todella kaukana vastaavien intialaisten tai eurooppalaisten nähtävyyksien kävijämassoista. Lisäksi, vaikka paikat olisivat Bangladeshin valtion suojeluksessa, niitä saa kiertää ja katsoa varsin vapaasti – ei puhettakaan aidoista tai köysistä, jotka pitäisivät kävijät kunnioittavan etäisyyden päässä näistä kulttuuriaarteista.

Jostain kumman syystä enemmän väkeä riitti Bogran kaupungin ilmeisesti merkittävimpään(?) nähtävyyteen, palatsi/eläintarha/huvipuisto-yhdistelmään, jonka kaikki osat ovat melko surkuhupaisia. Palatsissa haisee kosteusvaurio ja siellä on esillä nukkeja esittämässä otteita entisaikojen ylhäistön elämästä. Ulkona on muutamasta ankeasta ajelusta koostuva huvipuisto ja eläintarha, jossa on betonisten eläinpatsaiden lisäksi surkeat marsu-, pupu- ja apinahäkit. Voi paikallisia lapsia, jos tuo on heidän suurin huvituksensa!

Aiemmin valitimme (hyvän) (kasvis)ruoan löytämisen vaikeudesta. Vegetarjonta on edelleen ollut valitettavan heikkoa, mutta nyt olemme sentään saaneet vähän herkutellakin. Puthiassa oli hyviä samosoita ja täällä Bogran hotellissamme tosi makoisaa paistettua munakoisoa ja täkäläistä kasvispöperöä. Sokerihampaan kolotukseenkin on löytynyt oiva lääke, paikalliset makeiskonvehdit ovat nimittäin paitsi öklömakeita, myös oikeasti hyviä. Tosin kovin montaa ei voi syödä kerrallaan, Mikko ainaskaan.

Sellainen loppukommentti vielä, että olemme täällä saaneet vähän käsitystä siitä, mistä niissä Raamatun heinäsirkkavitsauksissa on ollut kyse. Pieniä heinäsirkkoja on nimittäin täällä kohtuu reilusti. Onneksi ne eivät ole ällöttävimmästä päästä ötököitä, mutta eivät nekään ole kovin kivoja tukassa tai paidan alla. Ilo ilmastoitujen, siistien huoneiden ötökättömyydestä oli myös sikäli ennenaikainen, että vaikka hyttysiä on onneksi vain joku eksynyt yksilö, niin heinäsirkat ja jotkut muut pienemmät pomppivaiset ötykät onnistuvat kyllä hankkiutumaan myös tänne. Epäreilua. Mutta meillä on huoneessa pieni lisko. Ehkäpä se syö kaikki ötökät ja kasvaa isoksi!

PS. Kyselijoille viela nain ääkkösittä hotellin koneella…

Kimmolle: Joo, kylla taalla puhutaan samaa bengalia elikkas banglaa. Mutta sikali kieli on vaihtunut, etta Intiassa melkeinpa kaikkialla missa ollaan kayty, englanti on yhta hallitseva kieli kuin hindi/bengali/muu paikallinen valtakieli. Esim. kun kadulla kavelee, niin valtaosa tai pienemmissakin paikoissa karkeasti puolet kauppojen ja ravintoloiden ym. kylteista on yleensa englanniksi, ja – hirmu katsasti – kylteissa lukee myos ko. liikeyrityksen osoite. Eli vaikka tienviitat ovat aika harvassa, niin on helppo pysya suht kartalla naiden kylttien avulla. Taalla sitten taas bengali on melkeinpa taysin hallitseva, ja englantia nakee suunnilleen yhta harvoin kuin ruotsinkielta Pohjois-Karjalassa (kun taas Intiassa englantia on yhta paljon kuin ruotsinkielta jossain etela- tai lansirannikolla).

Ja viela saasta kiinnostuneille: HIKI on. Eli aurinko paistaa, ainakin paaasiassa. Toisinaan on vahan sadellut, tanaan reilummastikin, mutta missaan nimessa ei olla jaaty pahemmasti monsuunien tai minkaan muunkaan saailmioiden jalkoihin, vaikka jossain pain Bangladeshia kylla aamun lehden mukaan tulvii. Ei ihme, kun maa on lattana kuin pannukakku.