Monthly Archives: September 2009

Morjens. Tällä kertaa tulee juttua monelta päivältä, koska ei olla päästy nettiin sitten lauantain. Missään ei ole ollut toimivaa yhteyttä tai sitten ei ole ollut sähköä, mikä luonnollisesti vaikeuttaa myös nettiin pääsyä.

Sunnuntaista lähtien ohjelma on ollut melko yksitoikkoinen, se on nimittäin käsittänyt lähinnä sukeltamista. Maijun korva on toiminut oikein kiltisti ja ollut jopa entistä ehompi. Ollaan otettu paljon kuvia (osa parempia, osa huonompia) ja myös videokuvaa, jotta voidaan sitten joulun pyhinä piinata kotiväkeä 100:lla kuvalla ja viidellä videopätkällä samanlaisesta keltaisesta kalasta. Tässä kuitenkin myös näin sanallisesti kiinnostavimmat sukelluskuulumiset viime päiviltä.

SUNNUNTAI

Kuten laitettiinkin jo tekstaria, päästiin vihdoin molemmat pinnan alle. Jee! Ensimmäisellä sukelluksella koettiin tosin melko jänniä hetkiä, kun siellä pohjalla 24 metrissä Mikon tankin O-rengas sanoi sopimuksensa irti ja ilmat karkasi tankista. Hiukan pelottavastakin tilanteesta selvittiin kuitenkin säikähdyksellä ja paikalla oli heti dive master (sukelluksen opas) vararegulaattorinsa (ne jutut joista siellä veden alla hengitetään) kanssa ja myös toinen erittäin kokenut brittisukeltaja oli valmiina omansa kanssa. Muutaman syvän hengenvedon jäljiltä jatkoimme sukellusta ja Mikko jakoi ilman tämän meidän divemasterin kanssa ja saimme vieläpä kelpo 37 minuutin sukelluksen tehtyä. Tämä brittisukeltaja, Robin, sanoi, että Mikko oli ollut yllättävän rauhallinen noinkin äkillisessä ja vaarallisessa tilanteessa. Näitä asioita ikävä kyllä tapahtuu vaikka kuinka olisi tarkastettu varusteet. Sitä varten ei koskaan pidä sukeltaakaan yksin vaan aina on vähintään se oma sukelluspartneri mukana, jos jotain yllättävää tapahtuu.

Samalla sukelluksella kävi vielä toinen täpärä tilanne, kun eräs täkäläinen sukelluskurssia suorittanut mies laittoi ylösnoustessa vahingossa liiviinsä lisää ilmaa kun sitä piti sieltä tyhjentää. Siinä sitten kävi niin että hän nousi 18 metristä suoraan pinnalle, ei tosin aivan rakettina. Paatilla sitten annettiin varmuudeksi happea, mahdollisen sukeltajataudin varalta. Siinäkin tilanteessa oli nähtävästi onni onnettumuudessa. Jännää siis riitti sillä sukelluksella.

Toisella sukellukselle lähdettiin kuitenkin hyvillä mielin. Puolen tunnin jälkeen tosin Maijulla oli ongelmia pysyä tarpeeksi syvällä ja sitä siinä sitten ihmeteltiin useamman ihmisen voimin. Vaikka mitä teki, niin noste oli koko ajan positiivinen (eli ylöspäin, kohti pintaa) ja joutui potkuttelemaan pysyäkseen alhaalla. Mikko antoi Maijulle yhden ylimääräisen painonkin omasta painovyöstään lopuksi, mutta sekään ei auttanut. Ei edelleenkään tietoa mistä ko. ilmiö johtui. Ohjaaja tosin meinasi puolileikillään, että ehkä Maiju on sukelluksettomien päivien aikana äkillisesti kovasti lihonut, silloin kun tarvitsisi enemmän painoja. Saatiin joka tapauksessa vedettyä molemmat sukellukset onnellisesti loppuun ja Maijukin pääsi nyt kameran ns. huonommalle puolelle (vai kumpi nyt se takapuoli onkaan?). Aika huonoja otoksia tuli kyllä näin ekalla kertaa, mutta on tässä vielä monta päivää ja siten sukellusta aikaa harjoitella.

Venematkat sukelluskohteillekin olivat myös melko jänniä, sillä nyt oli sääherra pistänyt hieman navakampaa koillisen välistä puhuria ja aallot oli varsin kohtuullisia. Meno oli välillä kuin Linnanmäellä ikään. Usealle kanssasukeltajalle tuli merisairautta, yhdelle ihan laidan yli asti. Veden alle päästyä tosin kaikilla oli ihan ok olo. Pahinta taitaa olla se paikallaan killuminen paatissa. Liikkeessä ollessaan nämä pienet paatit – dhungit – ovat varsin näppäriä, mukavan ja turvallisen tuntuisia pelejä ja kulkevat kuulemma lähes säässä kuin säässä, myös silloin kuin isot laivat eivät enää voi purjehtia. Tiedä sitten haluaisiko olla itse enää sellaisessä rytyytyksessä mukana vai ei.

Sukelluksilta kotiuduttuamme ja pestyämme suolat pois nahalta ja varusteista painelimme kohti keskustaa, jossa piti olla jokin tapahtuma kaikille turisteille, kuten aikaimmassa viestissä mainitsimme. Paikalla selvisi, että kyseessä on “World Tourist Day”. Liekö sitten vain Intia-globaali vai ihan oikeasti globaali on meille tietämätöntä. Jäimme välipalan verukkeella odottamaan ohjelman alkua. Se koostui, sinä aikana kuin siinä läheisyydessä olimme, puheista (hindiksi tietysti) ja tanssiesityksistä eri ikäisten tyttöjen esittämänä. Esityksistä tuli mieleen hieman ala-asteen joulu- ja kevätjuhlat ja pienten lasten hellyyttävät tanssiesitykset joihin kuuluu olennaisesti se, että vähän katsotaan mitä se naapuri tekee ja mihin suuntaan hypähtelee/pyörii ja tehdään itse samoin. No, kunhan joku vain osaa aina jonkun kohdan niin hommahan toimii ihan hyvin.

Muutoin ilta meni kivasti täällä Island Vinniessin ravintolalla seurustellessa. Aamulla pakkasimme viimeisetkin tavarat (toimme toissapäivänä jo yhden repullisen) ja muutimme niihin pinkkeihin telttoihin, joissa viime vuonna vietimme koko täällä olo aikamme. Pitää vain keksiä jotain mitä teemme tuolle syömispolitiikalle kun täällä sitä ruokaa tuppaa olemaan aivan tuhottoman paljon liikaa. Ehkä otamme jatkossa vain yhden annoksen yhteensä. Outoa muuten, että sukeltamisesta ei ole tullut samalla tavalla nälkä ja väsymys kuin viime vuonna.

MAANANTAI

Tänään jatkettiin sukelluksia paremmissa säissä kuin eilen – auringonpaistetta vaikkakin hieman tuulista ja aallokkoista. Kaikki meni tällä kertaa jotakuinkin suunnitelmien mukaan, mutta näkyvyys oli vain pirun heikkoa. Muutaman metrin päästä ei enää nähnyt missä muuta olivat. Sitten taas välillä oltiin kaikki yhdessä läjässä ja toiminta tuntui lähinnä kuin törmäilyautoilta. Kävimme toisella sukelluksella jo viime vuonna vierailemallamme hylyllä. Nyt vain ei oikein pystynyt hahmottamaan paatin kokoa ja näköä kun ei nähnyt juurikaan eteensä. Huonosta näkyvyydestä huolimatta onnistuimme saamaan joitakin kohtuullisia kuvia sievistä lion fisheistä ja merietanoista (olivat muuten harvinaisen isokokoisia nämä).

TIISTAI – The Return of the Smelly Dog

Aamulla koettiin erikoinen herätys kello viideltä. Herättiin outoon litsahtelevaan ääneen, jonka Mikko tajusi tulevan sängyn alta. Sieltä löytyi koira. Haiseva koira. Todella pahalta haiseva koira. Ilmeisesti kyseessä oli sama tapaus kuin muutama päivä sitten. Sillä on nähtävästi vahva viehtymys tunkea sisään viattomien uhriensa asumuksiin ja vallata sängynalus levittäen samalla infernaalista löyhkää ympärilleen. Tällä kertaa piski lähti kohtuu helposti ulos vain pienellä komentamisella, ja pääsimme takaisin nukkumaan. Haju tosin jäi leijailemaan telttaan ainakin pariksi tunniksi.

Sukellussäiden suhteen mentiin jälleen parempaan, tänään myös näkyvyys oli todella hyvä. Ensimmäisellä sukelluksella oli tosin virtausta, joka teki etenemisestä välillä tosi raskasta. Turvapysähdyksellä ylös tullessa joutui pitämään kaksin käsin kiinni ankkuriköydestä, kun virtaus tempoi niin lujasti. Tällä sukelluksella näkyi isoja kalaparvia, mm. barracudia jotka leijailivat käytännössä paikallaan samassa virrassa kuin mekin.

Päivän toinen sukellus oli enemmän Maijun mieleen: matala = pitkä sukellus, ei juuri virtausta jota vastaan täytyisi tapella, paljon kauniita koralleja ja erivärisiä ja -kokoisia kaloja. Oli kyllä aallokosta tulevaa heiluvaa merenliikettä, joka välillä pisti menemään hiukan mukkelismakkelis. Sievimmästä päästä ovat parrot fishit, jotka todella muistuttavat papukaijoja nokkansa ja kirkkaan värityksensä puolesta. Nähtiin myös mustavalkoraidallinen käärme, jonka kiemurtelua oli jännää seurata.

Sukellukset eivät päättyneetkään vielä tähän vaan illalla (tai auringon juuri laskiessa) lähdimme yösukellukselle. Sama paikka näyttää kohtuu erilaiselle, kun sitä katsoo pimeässä taskulampun valokeilan läpi. Tosin monet asiat näkeekin vain yöllä, kuten pienet ravut, jotka ovat silloin liikkeellä. Lisäksi siellä oli paljon puffereita (kaloja jotka voivat paisuttaa itsensä), lion fishejä sekä monia muita pienempiä ja isompia meren ötököitä. Maijun kohokohta yösukelluksilla taitaa olla turvapysähdys, kun silloin sammutetaan valot ja voi kättä heiluttamalla nähdä satojen pienten planktonien leijailevan vedessä. Heilautuksella saa planktonit loistamaan pimeässä ja ne näyttävät todella vinhoilta pyöriessään joka suuntaan kuin pienet tähdet.

KESKIVIIKKO

Tänään mentiin hieman pidemmälle retkelle, melkein pari tuntia suuntaansa. Matkan päässä kuitenkin odotti yksi ehkä tämän seudun hienoimmista sukelluskohteista, jossa löytyy sekä syvempää että matalaa vettä. Jopa niin matalaa että siellä näkee melkein yhtä hyvin kaikkea merenelävää vain snorklailemalla rannan tuntumassa. Sukellusten välissä kokeilimme sitäkin ja saimme Long Islandia varten ostamille snorkkeleille rahoille vastinetta. 300 rupees well spent. Teimme siellä molemmat päivät sukellukset ja Maijun mielestä päivä oli paras sukelluspäivä tähän mennessä. Ei ollut mitään ärsyttäviä juttuja, ei ongelmia painojen kanssa tai minkään muunkaan. Jos joku teistä joskus tulee tänne niin käykää South Buttonilla. Jos ei sukeltamassa niin ainakin snorklaamassa.

Jotta ei asiat mene ihan viihteen puolelle niin päästään huomenna vihdoin vähän suorittamaankin. Pitäisi aloittaa ”Deep Dive Speciality” eli syvälle mennään. Kyseessä on minikurssi, jonka jälkeen meidän pitäisi saada sukeltaa aina 40 metriin asti. Koska ei huomenna ole siis enää mitään hupisukellusta niin pitää laittaa jopa omat välineetkin kasaan, mikä hieman stressaa Maijua. Eiköhän se kuitenkin hyvin mene. Meni viime vuonnakin.

Siinäpä lyhykäisesti muutaman viime päivän tapahtumat, jotka tosiaan ovat olleet kohtuu sukelluspainotteisia. Ja miksipä ei olisi, kun nyt kerran päästään tekemään sitä mitä tänne ollaan tultu tekemään. Säätkin ovat suosineet tällä kertaa paremmin kuin viime vuonna, joten yritetään ottaa tästä loppuajasta nyt vielä kaikki irti kun keritään.

Mikko lähti siis aamulla sukellukselle sateen pauhatessa, Maiju lähti vähän myöhemmin terveyskeskukselle. Siellä oli tänään, kenties sateen takia, hivenen hiljaisempaa. Kun vielä oli perillä hyvissä ajoin ja tiesi miten jonotussysteemi toimii, pääsi naisten jonossa peräti toiseksi topakan mummelin jälkeen. Myöhemmin piti tosin päästää yksi kovin kuumeisen oloinen pikkutyttö edelle. Kesti noin puolisentoista tuntia ennen kuin lääkärin pakeille lopulta pääsi, sillä päinvastoin kuin Maiju, lääkäri ei suinkaan ollut ajoissa, eikä edes ryhtynyt välittömästi ottamaan potilaita vastaan. Mutta eipä siinä ainakaan kauemmin mennyt kuin kotona päivystykseen jonottaessa! Ei muisteta kerrottiinko viimeksi, mutta lääkärin huoneen ovella on pelkkä verho, ja jonossa seuraavat kurkkivat aina välillä kärsimättömästi sen takaa, että mikä sillä edellisellä potilaalla oikein kestää… Yksityisyys ei välttämättä täällä Intiassa ole se kaikkein arvostetuin asia (joten pakko sanoa Linda, että etukäteisahdistus tuijotuksesta ja väentungoksesta ja muusta on ihan paikallaan, valitettavasti. Mutta kyllä siitäkin selviää, usko pois!).

Tällä kertaa lääkärillä käynti tuotti mieluisia tuloksia. Lääkäri sanoi korvan näyttävän oikein hyvältä ja lupasi että saa mennä taas sukeltamaan. Lääke- ja korvatippakuuri jatkuu varmuuden vuoksi vielä muutaman päivän, niin ettei pitäisi ainakaan tulla mitään ongelmia. Välillä vähän kauhistuttaa tuo täkäläinen into määrätä monenlaista lääkettä yhteen pikku vaivaan. Erityisesti antibiootteja määrätään kovin herkästi, toisin kuin kotona. Ollaan oltu matkalla alle kolme viikkoa, ja molemmat ovat jo syöneet yhden antibioottikuurin (joka siis Maijulla vielä jatkuu). Mutta vaikka suomalaisen omalääkärin varoittava ääni kuuluukin heikosti takaraivossa, niin reissun päällä tuntuu tietysti kaikkein tärkeimmältä saada itsensä (ainakin päällisin puolin, maksan tms. rasittumisesta ei tietenkään tiedä) kuntoon, tässä tapauksessa sukellus-sellaiseen.

Hyvistä korvauutisista huolimatta lääkäri onnistui hetkeksi hämmentämään ja huolestuttamaan. Hän nimittäin ryhtyi korvaa tutkailtuaan kyselemään että missäs sitä oikein majoitutaankaan ja että ovatkos ne siellä informoineet tällaisesta ja tällaisesta. Ei saanut mitään selvää siitä, ketä olisi pitänyt informoida ja mistä, eikä siis voinut olla varma että onko näin tapahtunut vai ei. Kieltävästä vastauksesta (ei, ei ole informoitu) lääkäri joka tapauksessa närkästyi ja soitti heti puhelimella toruakseen jotakuta tästä laiminlyönnistä. Ilmeisesti kysymys on jostakin kaikille turisteille suunnatusta asiasta X, joka tapahtuu huomenna illalla kylän torilla. Siitä, onko kyse jonkinlaisesta iloluontoisesta juhlasta vaiko kenties turistien vihamielisestä joukkomukiloinnista, ei ole minkäänlaista havaintoa. Ehkäpä sentään edellisestä, mutta huomenna olemme varmaan viisaampia.

Tänään iltapäivällä saatiin pitkästä aikaa molemmat vähän joogattua. Täällä on muuten siihen aika optimaalinen ilmanlämpö ja -kosteus. Venyy hyvin eikä näin sadekelillä tule edes tuskaisen kuuma, vaan on juuri sopivasti hiki. Loppupuolella harjoitusta koimme yllättävän hetken, kun jotakin kiisi ylös majamme portaita ja vilahti sängyn alle. Täällä saa kyllä varautua jos jonkinlaisiin kutsumattomiin ötömönniäisvieraisiin, mutta tämä oli kyllä harvinaisen isokokoinen. No, koirahan se oli: se oli päässyt sisään hieman rakosellaan olleesta ovesta ja päätti nyt käydä taloksi sängyn alle. Mikko yritti sitä häätää taskulamppua ja kenkää heiluttamalla, mutta karvaturri ei ollut tästä moksiskaan. Se totteli vasta Maijun komennusta ja luikki lopulta alakertaan, jossa Mikko joutui vielä vesipullolla (tyhjällä) päähän pamputtamalla ohjaamaan kutsumattoman vieraan ovesta ulos asti.

Sellaisia täällä tällä kertaa. Huomenna sitten takaisin suunnitelman mukaiseen päiväjärjestykseen eli sukeltamaan. Vaihdamme samalla maisemaa ja muutamme loppuajaksi asumaan viimevuotiseen majapaikkaamme eli sukelluskoulun yhteydessä oleviin telttavirityksiin. Kuulostavat ehkä epäilyttäviltä, mutta sieltä saa saippuaa, kuumaa vettä lämmittimestä, pyyhkeet (erikseen suihkua ja rantaa varten), puhtaat lakanat ja päivittäisen siivouksen – ah ihanuutta!

Ollaan paasty jotakuinkin taysissa sielun ja ruumiin voimissa takaisin Havelockille. Tuntui kuulkaas mukavalta olla taalla taas! Ei sentaan oltu niin huono-onnisia, etta taalla olisi jatkunut hellesaa, vaan Havelock on myos saanut osansa sateesta. Lieko kyseessa jo toinen monsuunikausi elo-syyskuisen tauon jalkeen? Sateet ovat kuulemma tsunamin jalkeen aikaistuneet – toivotaan kuitenkin etta saataisiin viela aurinkoakin eika edellisvuoden kaltaista vedenpaisumusta.

Tanaan aamupaivasta vaikutti silta, kuin Long Island olisi ennen lahtoamme halunnut viela panna hetken parastaan. Aurinko naet ilmestyi viimein taivaalle, mista rohkaistuneina lahdimme kavelylle lahirantaan. Sinne paastyamme kavi kuitenkin ilmi, etta saari vain halusi ilkeilla meille viimeisen kerran. Saimme nimittain niskaamme rankkasadekuuron ja olimme lapeensa markia kun paasimme takaisin Blue Planetille (siis parin minuutin kavelymatkan paahan).

Ehkapa on niin, etta jotkut matkat taytyy tehda sita varten, etta osaa arvostaa paikkaa josta on lahtenyt 🙂 Ja eipa silla, Long Islandille jai varmasti paljon mukavaakin nahtavaa, joten saattaa olla etta sinne taytyy viela joskus palata, paremmalla kelilla vain. Ainakaan ei ole taman visiitin kovin kummoisia odotuksia eika siten voi tulla suuria pettymyksia!

Yritettiin kayda heti Havelockille paastyamme laakarin pakeilla, mutta han on tavattavissa vain aamupaivisin. Maiju siis lahtee aamulla laakarinmetsastykseen, Mikko sukeltamaan. Pitakaas peukkuja, etta laakari kertoo korvan olevan jo taysin parantunut (mitaan muuta estettahan sukeltamiselle ei ole kuin se, etta on haava ja siten tulehdusvaara) ja etta saatkin tasta viela paranisivat.

Mopo oli sanonut sopimuksensa irti seistyaan pari paivaa sateessa, eika lahtenyt kayntiin. Kaytiin mainitsemassa asiasta vuokraamon miehille, jotka lahtivat hakemaan sita pajalle. Tata kirjoittaessa he ovat toivottavasti saaneet ihmeita aikaan ja paasemme taas viilettamaan kuin tuulispaa hurjaa 20 km/h vauhtia pitkin Havelockin valtateita… Nyt syomaan, vatsassa kurnii jo!

No… ainakin parille paivalle. Paatettiin nimittain lahtea pariksi paivaksi Long Islandille joka on parin-kolmen tunnin paattimatkan paassa. Ekaksi meinattiin lahtea Neil Islandille joka on tuossa ihan vieressa, mutta Tourist Centerin mies sanoi, etta kandee menna mieluummin tonne toiselle jos on jo ollut Havelockilla. Kuulemma aika samaa kuin taalla eika oikein tatakaan jaksaisi kun ei voi sukeltaakaan. Tai mina voisin, mutta ei se oo niin kivaa jos yksin menee.

Long Islandilla on vain yksi yksityinen majapaikka missa olla. Ei siis mitaan kauheata turistitungosta voi olla. Ottaen huomioon etta siella ainoassa paikassakin oli ilmeisesti ihan reilusti tilaa, mika voi siis tarkoittaa etta siella ei ole ketaan. Turistimestan ukko soitteli meidan puolesta sinne ja pyys pistaa bookkauksen johonkin tonoon. Itse saarella ei myoskaan pitaisi olla juurikaan mitaan. Siella asuu n. 600 ihmista ja siella on on koulu ja poliisiasema ja jotain kauppakojuja. On siella myos jokin vaneritehdas. Voidaan vaikka lahettaa teille ajankuluksi pari kuutiota jos ei muutakaan keksita 😉 Saas nahda miten saadaan pari paivaa kulumaan. Otetaan kylla kaikki mahdollinen viihdyke mukaan mita meilla on; lukemista, lappari, musaa, opaskirja, snorklauskamat. Ehka niilla saa ajan kulumaan jos se on todellakin niin tylsa mesta kuin milta kuulostaa. Snorklauksen pitaisi olla siella todella hyvaa ja Maijukin saa menna veteen huolimatta haavasta korvassa, kunhan vain pitaa korvatulppaa. Siella saarella on netti, mutta ei tieda toimiiko se yhtaan sen paremmin kuin taallakaan mika ei ole kovin paljoa. Kannykkakaan ei mulla meinaa toimia, joten lisaa juttua tullee seuraavan kerran sitten perjantaina. Tai viimestaan silloin. Perjantaina kaydaan myos uudestaan laakarin pakeilla ja katsotaan jatkosuunnitelmat sitten uudestaan.

Niin… Jossain vaiheessa piti mainita noita saajuttuja. Saat ovat todella suosineet talla kertaa. Parin ekan paivan aikana tuli jotain kuuroja, mutta sittemmin on ollut lahes pelkkaa auringonpaistetta. Valilla kylla kuulee ukkosen jyrahtelevan jossain kauempana. Ei siis ole (ainakaan viela) tarvinnut karsia viimevuotisista kaatosateista tahi lammikoista pihamaalla. Monsuunin pitaisikin loppua syyskuun puolivalissa ennen kuin tulee toinen monsuuni joskus loka-marraskuussa.

Ei ole mennyt tosiaan tama saariloma nyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta eikohan tama tasta.

Iltapaivaa.

Taalla viela tylsistytaan saarella. Terveydentilassa on ollut parannusta ja huononnusta. Maijulla ei enaa ole lampoa, aani on palannut, kurkku ei ole kipea, mutta uusia ongelmia on ilmennyt korvan kanssa. Eilen illalla kavimme varmuudeksi terveysasemalla tarkastuttamassa korvat, kun paivemmalla valui toisesta korvasta jotain punertavaa mommoa. Eilen sattui viela olemaan jokin paikallinen tai vahemman paikallinen juhlapyha ja melkein joka paikka oli kiinni ja laakari samaten jossain muualla. Hoitaja oli paikalla kuitenkin ja kurkki korvaan. Sanoi etta siella on jokin haava ja etta pitaa tulla huomenna laakarille. Ei siis sukelluksia, buu.

Aamusella painelimme yhdeksan tienoilla terveyskeskukselle ja istuimme jonottamaan. Ei oikein ollut hajua miten ko. jarjestelma toimii, mutta vahitellen kavi selvaksi etta laakarin oven molemmin puolin oli jonot (naisille ja miehille omansa) ja “jonotusnumeroksi” laitettiin jokin tavara. Missasimme muutaman paikan kun ei tuota tiennyt. Laakarin saavuttua ihmiset sitten ryntasivat omalle “numerolleen” jonoon. Vastaanotolle otettiin sitten natisti vuorotellen seuraava potilas miesten ja naisten jonoista. Laakarin luona selvisi, etta asemalle tultaessa (tai jossain vaiheessa ylipaataan) olisi pitanyt tehda jokin rekisterointi tms kaytavan toisessa paassa. SInne siis. Saimme mukaamme parerilapun johon oli kirjoitettu Maijun nimi, ika ja paivamaara. Mitaan naita tietoja ei otettu mihinkaan heidan omiin kirjasiinsa kuitenkaan. Varsinainen rekisterointi siis. Lapun kanssa painelimme jono karkeen, kun laakari sanoi ettei tarvitse jonottaa uudestaan ja paasimme vain muutamalla pahalla silmalla takaisin laakarain pakeille. Laakari kurkki taskulampulla korvaan, maarasi tukun laakkeita (tippoja ja tabletteja) , kaski pitaa korvatulppaa jos ui. Ei siis sukelluksia ainakaan muutamaan paivaan =( Kaynti laakarilla, laakkeinen paivineen, oli muuten taysin ilmainen. Ainoastaan yksi laake oli loppu ja taytyi hakea kylan apteekista huimaan 25 rupian hintaan. Luulisi korvan tuolla nipuilla laakkeita parantuvan, mutta tosin joukossa on myos antiflatulenssi-tabletteja joten ei tieda onko muutkaan laakkeet tuon enempaa tasmahoitoa korvaan. No, “aukko kuin aukko”, sanoo Mikko…

Nyt mietitaan mita tehdaan. Perjantaina pitaisi kayda uudestaan laakarin pakeilla, mutta jos joutuisi vaikkapa viela viikon odottelemaan etta paasee sukeltamaan, niin ei ehka ole jarkea viettaa sita taalla. Saarella on suorastaan jarkyttavan tylsaa jos ei sukella. Outoa kylla, paljon turisteja tulee tanne vain lohoilemaan ja olemaan tekematta mitaan. Itsella aika kay t-o-d-e-l-l-a pitkaksi jo parissa paivassa, vaikka skootteri auttaakin asiaa ja mahdollistaa retkeilyn siella taalla. Tosin siella ja taalla ei sisalla kovin montaa paikka eika niissa ole myoskaan mitaan nahtavaa tai tekemista. Mutta mietiskelemme tassa vahan vaihtoehtoja ja kerromme sitten mitka ovat uudet koordinaatit vai pysyvatko ne kenties samoina.

Heihou täältä Havelockin saarelta!

Pääsimme tänne perille torstaina. Matkaa sai taittaa kellon ympäri: juna oli perillä Kalkutassa aaamuneljältä, lento Port Blairiin (jossa on saarien ainoa lentokenttä, siviilisellainen ainakin) lähti yhdeksän jälkeen, laiva Port Blairista Havelockille lähti puoli yhdeltä, ja saavuimme saarelle neljän maissa.

Jos se sikaflunssa ei siellä koto-Suomessa näy arkipäivässä, niin täällä siihen törmää jatkuvasti. Meinaan ihan positiivisessa mielessä eikä siis puhuta nyt testituloksista. Matkalla tänne saarelle, pitiköhän sitä meidän kaksi vai peräti kolme kertaa täyttää ”rasti ruutuun” -sikainfluenssa lomake. Lomake on hiukan surkuhupaisa (”Sairastatko sikainfluenssaa? Kyllä/Ei” tyyliin), mutta ainakin se otetaan täällä ihan vakavasti. Ei kyllä uskallettu laittaa, että Mikolla on ollut viimeisen 10 päivän aikana kuumetta, ties vaikka mihin karanteeniin olisivat laittaneet.

Lyhyellä matkalla lauttarannasta majapaikalle ehti panna merkille, että saari on jo pelkässä vuodessa muuttunut jonkin verran. Resortteja (joista suurin osa on yksinkertaisia bambumajarykelmiä) on pantu pystyyn useita, tänne on saatu nostoautomaatti, ja ihan kuin kylälle olisi avattu turisteille suunnattuja vaatteita myyvä kauppa. Ainakin on paikallisia vaatteita myyvä iso ”bazaari” sekä parturi/kampaamo ja monta kauppaa jotka myyvät sekalaisia päivittäistavaroita. Myös ravintoloita on avattu useita keskustaan eli saaren kolmen ainoan tien risteykseen. Kuulemma myös uusia sukelluskouluja on avattu kokonaista kolme kappaletta (se on melko paljon näin pienellä saarella). Yleisesti ottaen kaikkea tuntuu olevan yksinkertaisesti enemmän.

Toivoa täytyy, ettei ”kehitys” jatku yhtä vauhdikkaana tulevina vuosina. Saari tuskin kestää valtavaa turistimäärän lisäystä – nytkin on huomattavasti enemmän väkeä kuin vuosi sitten, ja tällä hetkellä eletään vielä off-seasonia. Kurjaa on myös, jos Havelock menettää luonteensa rauhallisena saarena jolle tullaan sukeltamaan ja rentoutumaan, ja muuttuu kovin bilehenkiseksi tai muuten rauhattomammaksi. Muutosta ei toisaalta pidä liioitella, sillä elämä täällä tuntuu edelleen kovin maalaiselta ja simppeliltä. Aamulla herää kukon kieuntaan, sähköt katkeilevat epäsäännöllisen säännöllisesti, kotieläimet kuopsuttelevat tien penkalla, ja liikennettä on aina vain yksi ajoneuvo kerrallaan…

Tällä kertaa tuli katsastettua saaren majoitustarjontaa vähän enemmänkin. Oletimme majoittuvamme ilman muuta Island Vinnie’sillä, jonka possunpunaisissa luksusteltoissa majoituimme viimeksi ja jossa myös sukelluskoulumme Dive India sijaitsee. Jossain välissä oli kuitenkin käynyt pienoinen informaatiokatkos, eikä siellä ollutkaan telttoja vapaana, ainoastaan ankeahkoja bambumajoja. Ne eivät välttämättä ole aivan hintansa väärti, toisin kuin tilavat ja kivasti laitetut teltat (jotka nekin kyllä ovat kohtuu tyyriitä tasoonsa nähden oikeasti, mutta mukavia silti), joten päätimme etsiä vaihtoehtoista majoitusta. Pari ensimmäistä yötä asuimme juuri tuollaisessa yksinkertaisessa majapahasessa Pelliconessa, mutta huomattavasti halvempaan hintaan. Eilen sitten vaihdoimme taas uuteen paikkaan Pristineen, bambumajan paranneltuun, kaksikerroksiseen versioon: alhaalla on pieni terassi, eteinen ja kaakeloitu kylpyhuone, ylhäällä tilava makuuhuone ja parveke, jolta on sievästi laitetun pihan yli näkymä merelle. Illalla saa nukahtaa kuunnellen aaltojen tyrskähtelyä rantaan…

Viikon päästä harkitsemme vielä, haluammeko muuttaa loppuajaksi Vinnie’sille vai jäädä tänne. Riippuu varmaan vähän seurasta jota täällä Pristinessä on tarjolla… Olettaen, ettei kukaan lukijoistamme järkyttyneenä pidä meitä hirveän antisemitistisinä, täytyy sanoa että monissa paikoissa on iso ryhmä israelilaisia, jotka pysyttelevät tiiviisti omissa oloissaan ja joista ei siten ole juuri iloa tai seuraa meille. Sen verran ollaan havainnoitu ko. maasta tulevia matkaajia, että kaikki ovat mukavia yksin tai vielä kaksin, mutta jos kasassa on isompi porukka, muu seura ei luonnollisestikaan juuri kiinnosta. Itse asiassa tilanne olisi varmasti sama minkä tahansa kansallisuuden kohdalla, mutta israelilaisia vain sattuu olemaan täällä (siis Intiassa ylipäätään) aina laumoittain ja siksi tällainen käytös assosioituu juuri heihin. Eilen oli vielä juutalaisten uusivuosi ja sikäläiset laulaa hoilottivat ja kitaroitsivat ja rummuttivat ja ryypiskelivät varmaan paremman puolen yötä.

Nyt ollaan kuitenkin eksytty kauas itse pääasiasta, eli sukeltamisesta. Heti perjantaina käytiin ekoilla sukelluksilla ja eilen tehtiin kaksi pulahdusta lisää. Vanhoja tuttuja sukellussaitteja, mutta eipä niistä hirveästi näin vuoden jälkeen enää muistanut. Kaloja piisaa kuten ennenkin, vesi on lämmintä ja näkyvyys on ainakin kohtalainen (siis täkäläisellä asteikolla, suomalaisella se olisi loistelias). Kaikenlaisia värikkäitä ihanuuksia (on niillä oikeat nimetkin, mutta niitä lienee tässä turha luetella ainakaan ilman kuvia – näätte sitten kotona) näkee runsaasti jokaisella sukelluksella, ja melkein-sukunimikaimoja vuokkokalojakin ollaan moikattu useaan otteeseen.

Hienoin juttu on varmaan ollut iso kilpikonna, joka nähtiin heti toisella sukelluksella. Pinnan päällä koettiin vähintään yhtä mahtava yllätys eilisten sukellusten välissä: nähtiin lauma delfiinejä uiskentelemassa ja polskahtelemassa jonkin matkan päässä veneestä. Ne eivät säikkyneet venettä, mutta lähtivät pois kun muutama poika (Mikko mukaan lukien) hyppäsi kokeiluluontoisesti veteen niiden seuraksi (kunnioittavan etäisyyden päähän tosin). Delfiinit eivät kuulemma täällä ole tottuneita uimareihin tai sukeltajiin, eivätkä ujoina uskalla tulla leikkimään heidän kanssaan.

Tällä kertaa meillä on myös todistusaineistoa sukelluskokemuksistamme, Mikko kun hankki uuden kameran ja sille vedenalaiseen kuvaukseen soveltuvan sukelluskotelon. Ihan hauskoja otoksia on jo muistikortille tallentunut, mutta kuvausolosuhteet ovat tietysti vähän haasteelliset pinnan alla eikä kaikkea sitä elämää ja värikkyyttä saa millään tavoitettua kuviin. Jostain kumman syystä ne kuvat tuppaavat olemaan hieman sinisävytteisiä 😉

Tänään pidetään välipäivä sukeltamisesta. Muutenkaan ei ollut tarkoitus pullikoida joka päivä, sillä meillä on täällä reilusti aikaa. Nyt tuli kuitenkin pakkolepipäivä, nimittäin tällä kertaa on Maijun vuoro sairastaa. Onneksi ei ole ollut sen pahempaa kuin tukkoinen nenä ja pientä lämpöä. Varsinkin edellinen on kohtalokas sukeltamisen kannalta, koska tukkoisella nenällä ei saa kunnolla tasattua painetta korvissa ja se tuntuu kuulkaas perin ikävältä. Mikko haki eilen apteekista lääkettä, joka tuntuu auttavan lämpöilyyn. Nenä on vielä liian tukossa sukeltamiseen, mutta eiköhän se siitä aukea. Nyt siis otetaan ainakin tämä päivä tai tarvittaessa pitempäänkin levon kannalta ja yritetään saada kaikki aika jollain ilveellä kulumaan. Vuokrattiin juuri skootteri ja se auttanee ajan tappamisessa kun pääsee hiukan paremmin liikkumaan ympäriinsä. Saas nähdä miten ajaminen sujuu näin viiden vuoden tauon jälkeen. Mutta ei huolta, liikenne on tosiaan HYVIN rauhallista eikä ajovauhti ole erityisen päätähuimaava. Sitä paitsi täällä on pakko käyttää kypärää, joka on tosin melko nafti Mikolle kaiken tukkansa kanssa, ja se näyttää ihan pöhköltä. Maijun ei tartte pitää kypärää, koska se on vain matkustajana. Intialaista liikenneturvallisuuslogiikkaa… Infotaan sitten myöhemmin miten on ajalta saatu nirri pois ja kuinka monelta lehmältä/kanalta/possulta samaten 😀

PS. Meidän naapurissa on uusi, hieno Symphony Palms -niminen resort, jossa on ihan kunnollisia mökkejä. Kiinteä perusta, puupaneloidut seinät, lasi-ikkunat, ilmastointi, TV, ehkä jopa minibaari, tahrattoman puhdas kylpyhuone. Kelpaisi varmaan jopa Annikalle ja Kristalle! Eikä maksa kuin 1000 rupiaa (17 e) per yö, mikä todennäköisesti on vain off-season-hinta ja todennäköisesti tuplaantuu tai moninkertaistuu kunhan sesonki alkaa. Nyt vielä pääsis halvalla, joten tulkaa, tulkaa! Joohan? JOO! Tosin noiden mökkien suorat rivit ja viilatun kloonatut ulkoasut eivät ehkä oikein istu tänne tropiikin keskelle, kun viereiset resortit ovat sekalaisia mökkirykelmiä, jotka on rakennettu bambusta, mikä on kaikkein ekologisin rakennusmateriaali tropiikkiin. Mutta tulkaa silti.

Heissuliveissuli.