Tag Archives: Witsieshoek

Ntabamnyama eli “Se musta” – tai Sentinel kuten se nykyään tunnetaan. Molemmat nimet viittaavat Drakensbergien pohjoisosassa yksinään seisovaan vuoreen, joka hallitsee maisemaa Witsieshoek Mountain Lodgessa, meidän majapaikassamme 2500 metrin korkeudessa.

Saavuimme perille vasta auringon jo laskettua ja näkymien ihastelu sai jäädä seuraavaan päivään. Vastaanotto oli kuitenkin vielä auki ja saimme huoneemme avaimen käsiimme. Tämä avain hieman myöhemmin osoittautui varsin vekkuliksi kappaleeksi. Kun olimme saaneet kaikki tavarat huoneeseen sekalaiseen järjestykseen, kävimme katsomassa vielä pimenevää iltaa pihalla. Takaisin tullessa, kun yritimme avata ovea, sanoikin avain lukossa että “naps” ja ovi pysyi lukossa. Ja meidän tavarat sisällä. Ei auttanut muu kuin mennä takaisin respaan, josta onneksi saimme vara-avaimen mukaamme sekä opastuksen aivan kädestä pitäen kuinka ovet pitää avata. Kuulostaa ehkä hieman pöljältä, mutta ovet kuulemma ovat melkoisia ongelmatapauksia ja ne vaativat hieman omanlaisiaan kikkoja auetakseen. Ei siis ehkä ollutkaan aivan omaa avuttomuutta avaimen rikkominen. Kun pääsimme lopulta sisään, pysyimme visusti siellä loppuillan. Mökki ei ollut ihan Thendelessä vietettyjen edellisten öiden tasoinen, mutta hieman täytyy antaa anteeksi komean sijainnin takia. Paikka on kuulemma korkeimmalla oleva majoituslaitos Drakensbergin alueella eikä näin ylös kuulemma saisikaan enää edes rakentaa.

Herättyämme saimme nauttia maisemista aamuauringon kajossa aamiaista syöden. Aamiainen oli muiden bed&breakfastien tarjonnan tapaan mukavan riittoisa aloitus vuoristokävelypäivälle. Tarkoituksenamme oli nousta ensin Amfiteatterin päälle ja jatkaa siitä Lesothon rajalle. Aamiaisen aikana katselimme ikkunasta, kun paikalle tuli kymmenittäin miehiä ja naisia työmaavaatteissa. Se ei olosuhteet tuntien ollut outoa, sillä majapaikassa on käynnissä varsin mittavat kunnostus- ja parannustyöt. Aikomuksena on kuulemma panna kaikki olemassa olevat rakennukset lähes alusta alkaen uusiksi sekä rakentaa paljon lisätilaa mukaanlukien niinkin villit suunnitelmat kuin sisäuima-allas. Suunnitelmat ovat varsin kunnioitettavat, mutta myös toteutus näyttää olevan varsin järjestelmällisen oloista. Hyvä, niin sillä usein tällaisten paikkojen tulevaisuudensuunnitelmat  tuntuvat olevan varsin hataria sinnepäin räpellyksiä.

Ravittuina lähdimme ajelemaan vielä ylemmäs, kohti Sentinelin paikoitusaluetta. Olimme jo ajatelleet, että huonot ja pomppuiset tiet olisivat oNgoyen jälkeen jääneet taakse, mutta opaskirjan  kirjoitusten perusteella osasimme varautua vielä yhteen rytyytykseen. Tiedossa oli 7km huonoa tietä, mutta väliin osui kohtuullisiakin pätkiä. Vastapainoksi oli tosin myös varsinaista kuopparallia ja isoja kiviä pitkin poikin tietä. Hankalammaksi asian teki myös se että tällä kertaa tie ei ollut kovin tasainen vaan pomppimista riitti niin jyrkkiin ylä- kuin alamäkiinkin. Loppumatkan tiilillä päällystetty osio oli mukava yllätys kaiken sen rytyytyksen jälkeen. Tiilitien päässä oli parkkipaikka ja rakennus, joka toimi luonnonpuiston raja-asemana. Maksoimme asiaankuuluvat puistomaksut sekä vielä tienkäytöstä R20 lisää, jota emme olleet edellisenä iltana maksaneet kun jossain kaukana alhaalla ollut tietulli oli jo mennyt kiinni.

Viralliset osuudet hoidettuamme lähdimme muitta mutkitta matkaan. Mutkia alkoi nimittäin tulla vasta kilometrin-parin kävelyn jälkeen, kun polku alkoi kiemurrella Sentinelin rinnettä ylös. Täälläkin oli polun kunto vaihtelevaa, mutta varsin hyvää kaiken kaikkiaan ja matka oli varsin ripeää huolimatta nousujohteisesta suunnasta. Aivan Sentinelin kulmalla pysähdyimme hetkeksi ottamaan kuvia näköalapaikalta, josta näkyi alas Amfiteatterin juurelle, sinne missä olimme pari päivää sitten olleet. Tämän jälkeen polku kääntyi päinvastaiseen suuntaan kohti paikkaa jossa puistonvartija oli osoittanut ketjutikkaiden olevan. Tässä vaiheessa polku kulki suurimmalta osin rinteen mukaisesti ja huolimatta parista eksymisestä ja hieman seikkailullisemmasta oikopolusta, eteneminen oli vieläkin reippaampaa. Eikä kestänyt aikaakaan kun olimme jo näiden paljon puhuttujen ketjutikkaiden alla. Aikaa ei ollut mennyt kuin pari tuntia mukaanlukien kaikki pysähdykset kuville ja kiertoteille. Matka näytti taittuvan siis varsin mukavasti mikä oli hyvä juttu, sillä jo alkumatkasta kävimme keskustelun siitä että kumpikos meistä laittoi ne lounasruoat reppuun ja eihän niitä sitten kumpikaan ollut laittanut. Eväänä oli siten vain kaksi Crunchieta, pähkinöitä, viikunoita ja teetä. Kyllä niillä varmaan pärjäisi.

Nämä Sentinelin ketjutikaat olivat aikaisempiin verrattuina sentään jonkinlaiset. Ne olivat pystysuorat ja paljon pidemmät kuin aikaisemmin kipuamamme, ja niitä oli vieläpä kaksin kappalein. Ketterinä apinoina rymistelimme ketjutikkaat ylös suuremmitta ongelmitta ja nappasimme viikunat välipalaksi suorituksesta. Olimme tulleet Drakensbergien päälle ja tästä jatkaisimme matkaa vielä alueen korkeimmalle kohdalle Mont-aux-Sourcesille (3282 m). Jätimme isomman repun jemmaan kivien väliin ja jatkoimme eteenpäin vain kamerarepun kera. Tähän asti oli polku ja reitti ollut varsin selkeä, mutta pienen hetken kuluttua totesimme että tästä eteenpäin näin ei ollut. Ohjeet olivat hieman ylimalkaiset ja painelimme lopulta pitkin heinikkoa parhaaksi toteamaamme suuntaan. Olisimme kuvitelleet että edes jonkinlaista poluntynkää olisi, kun kyseessä kuitenkin on kohta jota aikanaan luultiin jopa Etelä-Afrikan korkeimmaksi. Näin ei kuitenkaan ollut ja matka jatkui pitkin kiviä ja rinteen uria.

Lesothon rajalla oli aika vähän rajavartijoita. Ainakin tällä kohtaa.

Parin tunnin ja parin seikkailureitin jälkeen löysimme itsemme lopulta Mont-aux-Sourcesin päältä. Ehkä hieman antikliimaksi iski huipulla sillä maisemat eivät olleet niin huikaisevat kuin ehkä yleensä vuorten huipulla voisi olla, sillä lähes joka suuntaan maisema jatkui tasankona joko kohti Drakensbergin reunaa muutaman kilometrin päässä tai sitten silmän kantamattomiin Lesothon suuntaan. Tästä huolimatta näkymät olivat nousemisen arvoiset ja aivan ansioituneesti nautimme Crunchiet evääksi.

Vähän matkan päässä oli jonkinlainen tolppa jonka luokse kävelimme tauon jälkeen. Oletimme sen olevan se virallinen rajapyykki ja menimme sen luokse tekemään varsin pikaisen visiitin Lesothoon. Tolpan ympärillä pyöriminen ei jaksanut kovin kauaa kiinnostaa ja lähdimme paluumatkalle. Paluumatkan teimme hieman eri reittiä kuin tulomatkan ja suuntasimme suoremmin Tugela Fallsien partaalle johon olimme päättäneet tehdä niin ikään pienen sivukoukauksen. Alas huipulta matka ei kestänyt kuin reilun tunnin ja olimme putousten äärellä ennen kuin huomasimmekaan. Jokunen päivä sitten kun olimme putousten alapuolella (tai siis luulimme olevamme kts. edellinen postaus) ja ihmettelimme veden vähyyttä. Täällä yläpuolellakaan ei veden paljoutta voinut kehua vaan uomassa virtasi vain pahainen noro kohti kielekkeen reunaa. Tuolla vesimäärällä ei kovin kummoisia putouksia saa aikaan, joten ei ihmekään että niitä oli vaikea paikallistaa alapuolelta käsin.

Maiju kiipeää ketjutikkaita alas

Kun alaskaan putouksen reunalta ei oikein nähnyt, käännyimme takaisin kohti reppukätköämme. Pienen Sentinelin maisemakierroksen jälkeen lähestyimme kivikasan laitaan piilottamaamme repppua, vain huomataksemme että siellä ympärillä pyöri kymmenkunta paviaania. Pari kivenmurikkaa mukanaan Mikko lähti edeltä jo hätistelemään apinoita pois tavaroidemme luota. Murikoita ei onneksi tarvittu ja paviaanit lähtivät omia aikojaan pois eivätkä edes olleet äkänneet parin kivenmurikan alle kätkettyjä tavaroitamme. Tavaroiden luona pidimme vielä pienen tauon syöden pahanmakuisia pähkinöitä Nepalista ja loput viikunoista. Huuhdoimme pähkinöiden maun alas teellä samalla kun varsin kiinnostuneet paviaanit tarkkailivat meitä ehkäpä mahdollisten makupalojen toivossa. Tällä kertaa niillä kävi laiha tuuri eikä mitään herkkuja irronnut. Samalla energialla jatkoimme matkaa alas ketjutikkaita ja pitkin polkua kohti parkkipaikkaamme ja autoa. Matkalla alas teimme pienen sivukoukkauksen Sentinel-luolaan, jonka polun satuimme huomaamaan erkanevan pääpolusta. Tämä luola olikin sitten lopulta ainoa alueen monista luolista joissa kävimme. Luolia oli varsinaisesti kaksi, mutta pienempi oli lähinnä syvänne kiviseinässä verrattuna toiseen. Tämä isompi oli oikeastaan 3 makuuhuoneen ja olohuone-keittiön veroinen. Se tosiaan muodostui ensin isommasta tilasta, jossa olisi ollut mukavasti polttopuutkin valmiina yöpymistä varten, sekä siitä erkanevista kolmesta pienemmästä sopesta jotka voivat toimia makuutiloina. Valitettavasti meillä ei ollut aikaa eikä varusteita majoittua nyt täällä ja jouduimme jatkamaan matkaa alas.

Viimeiset kilometrit alas polkua olivat taas mukavaa tallusteltavaa, mutta johtuen varsin useista korkeammista askelmista sekä polun loivasta kulmasta ei matka alas ollut kovin paljoa ylös menoa nopeampi. Kun lopulta pääsimme alas, teki aurinko jo kovasti matkaa taivaanrannan taakse. Pidemmittä seremonioitta pakkauduimme autoon ja lähdimme hurjastelemaan hiekkatietä takaisin majapaikkaamme. Tähän suuntaan tie oli jonkun verran mukavampi kulkea vaikka muutama varsin tiukka paikka matkalle osui eikä auton pohja päässyt aivan koskemattomana tätäkään pätkää läpi. Pienen maantierallin saattelemana saavuimme Witsieshoekiin auringon juuri sopivasti punertaessa Sentinelin ja saimme napattua vielä kuvat siitä. Edellisiltana olimme tulleet paikalle aivan liian myöhään minkäänlaisia valokuvia varten.

Viimeinen ilta ennen kaupunkiin palaamista meni viiniä maistellen ja tavaroita pakkaillen sekä kylvystä nautiskellen. Seinien läpi tulevista äänistä saatoimme päätellä, että naapuriasuntoon oli saapunut muitakin asukkeja. Heidän oikea laitansa paljastui vasta seuraavana päivänä aamiaisella, kun sivukorvalla kuulimme heidän olevan jotain opiskelijoita tai tutkijoita (ei tietoa kyllä mitä, kun olivat kovin eri ikäisiäkin) jotka olivat menossa muutaman päivän vaellukselle Drakensbergin päälle. Meitä asia ei paljoakaan liikuttanut, mutta aamiaisähkyn lomassa vaihdoimme kuitenkin muutaman sanan paikan uuden managerin kanssa, joka kertoili ylpeänä kaikesta mitä täällä ollaan tekemässä. Hän ei itse omista täällä mitään vaan paikka kuuluu paikalliselle yhteisölle ja hän on täällä vain vastaamassa liiketoiminnallisesta pyörittämisestä. Siis vain töissä.

Aamiaisen jälkeen lähdimme yksin tein eteenpäin. Ennen Johannesburgia poikkesimme vielä viimeisen kerran kiipeilyaktiviteettien pariin ja pyörähdimme Eagle Mountain Game Reserven alueella. Sen sisällä on varsinaisesti kolme isompaa mäkeä joissa jokaisessa on valtavasti kiipeiltävää, sekä ympäriinsä siroteltyina löytyy pienempiä (n. 10-20m korkeita) kivenmurikoita, joissa löytyy kaikentasoista kiivettävää. Kuten saatoimme olettaa, ei paikalla ollut juuri tungosta, ja paikka oli monen muun käyntikohteemme tapaan remontin kourissa. Tämä hiljainen ajankohta näyttää olevan varsin suosittua paikkojen korjailuaikaa, mikä toki on ymmärrettävää. Tosin maisemissas piti kuulemma olla myös toinen nelihenkinen kiipeilyryhmä, mutta heitä emme missään vaiheessa tavanneet. Pietermarizburgista hankitun topokirjan perusteella oli kohteeksemme valikoitunut hieman mahtipontisesti nimetty Mt. Everest, joka nimestään huolimatta on alueen kolmesta nyppylästä matalin. Kyseisellä kalliolla pitäisi olla sekä tradi- että pultattuja reittejä.

Löydettyämme hyvän paikan parkkeerata auto ja pakattuamme tavarat lähdimme kapuamaan ylös kohti reittien alkua. Tarkoitus oli löytää pitkä yhden köydenpituuden tradireitti, jotta vihdoin pääsisi niitäkin rojuja käyttämään. Kun kapusimme heinikkoista ja kivikkoista rinnettä ylöspäin, huomasimme pian, että seinämän juuri ei ollutkaan niin lähellä kuin luulimme. Kaiken lisäksi aivan tarkkaa reitin kohtaa ei vielä ollut tiedossa ja kulku veikin yhden jos toisen puskaisen umpikujan kautta. Lopulta kuitenkin pääsimme piikikkäiden pusikoiden läpi etsimämme reitin luokse. Reitti näytti varsin mukavalta, isoja otteita ja paljon mistä pitää kiinni. Rupesimme laittamaan tavaroita lähtökuntoon, kunnes aivan hetki ennen lähtöä tuli pieni takapakki matkaan. Vaikka kuinka kaiveli reppua, niin sieltä ei löytynyt kiila-avainta, pientä työkalua jolla tiukkaan jämähtäneet varmistukset saisi irroitettua kalliosta. Hetken siinä tuumittiin, että mitäs, mitäs. Lopulta ei kuitenkaan auttanut kuin nauraa tilanteelle ja pistää kamat takaisin pakettiin, sillä ei hirveästi hotsittanut jättää kiiloja seinälle ja pikkaisen vielä edellisillan viinien aikaansaama kohmelo vähensi intoa hypätä näinkin seikkailulliselle tuntemattomalle reitille. Eihän siinä sitten mennytkään kuin tunti hukkaan pitkin puskia rymytessä. Kaiken huipuksi, kun palailtiin hieman suorempaa reittiä takaisin, löytyi rinteestä varsin kelpo polku joka kulki lähes reitin alapuolelle. Sen kuin olisi tiennyt jo ylös tullessa…

Maijun ensimmäinen onsight-reitti!

Mikon huima soolokiipeily noin ykkösgraden reittiä. Alas oli paljon vaikeampi tulla.

Lyhyen alasmarssin jälkeen löysimme itsemme parinkymmenen metrin päässä autosta olevalta murikalta, jossa oli pultattuja reittejä. Jospa vain oltaisiin suoraan tullut tähän 😀 Kun lopulta pääsimme kiipeilemään, sai Maijukin liidattua pari reittiä ja toisen jopa onsightina. Hienoa, hienoa. Kiipesimme joitakin helppoja reittejä ja Mikko yhden vaikeamman, kunnes alkoi jo riittää. Mikko vielä päätti lopussa soolota helpon reitin ylös ja hakea samalla ylös jääneet varusteet pois. Reitti tosin oli sangen helppo ja enemmän ongelmia tuotti alas pääsy, joka edellytti kiertelyä pitkin murikan seinämiä, kunnes jonkinlainen reitti alas löytyi. Kiipeily auringonpaahteessa sai nälän taas vatsoihin ja pistelimme loput retkeilyruoista parempiin suihin ennen vielä jäljellä olevaa kolmen tunnin ajomatkaa Johannesburgiin. Kiipeilyt ja muut seikkailut olivat tältä matkalta siis ohitse ja jäljellä oli enää muutama päivä kaupunkilomailua.