Tag Archives: Swazimaa

Adrenaliinia, adrenaliinia 2/2


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10
Beehive kylä Mlilwanessa

Beehive kylä Mlilwanessa

Kun uusi aamu valkeni Swazimaassa, saatoimme paremmin nähdä, millaiseen paikkaan olimme edellisiltana säkkipimeässä ajelleet. Majapaikkanamme kolmen Swazimaassa vietetyn yön ajan toimi perinteinen, ampiaispesän mallinen ja oljilla päällystetty savimaja. Tämä oli tosin sikäli luksusversio, että sen kylkeen oli rakennettu kylpyhuone. Samanlaisia majoja oli pari-kolmekymmentä muutamassa eri ringissä, jotka oli kaikki aidattu omiksi “kylikseen” risu- tai ruokoaidoilla. Yllättävän tilava ja lämpötilaltaan juuri sopiva asumus, joskin äänieristys jätti toivomisen varaa. Jo yöllä oltiin kuultu ulkopuolelta impaloiden ääntelyä, ja aamulla selvisi, että pihapiirin lähistössä tepasteli muitakin peura-antilooppi-henkisiä eläimiä, pahkasikoja ja erinäisiä lintuja. Ei hullumpi miljöö siis tämä Mlilwanen luonnonpuisto.

Utuinen aamu Mlilwanessa

Utuinen aamu Mlilwanessa virtahepolammikolla. Yhtään virtahepoa ei kyllä nähty.

Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä maleksimaan, sillä seuraava seikkailu vaati aikaista liikkeellelähtöä. Kohteena oli toinen luonnonpuisto, Malolotja ja sinne vaijereille viritetty liukurata. Malolotja oli kuulemma 45 minuutin ajomatkan päässä, muutta halusimme pelata varman päälle ja varasimme matkaan tunnin verran. Sekään ei ihan riittänyt vaikka Mikko loppuvaiheessa ajeli 20-40 km/h ylinopeutta (ei silti sentään enempää kuin kahdeksaakymppiä-satasta). Paikalliset tietysti menivät vieläkin kovempaa ohi. Emme olleet varmoja kuinka täsmällisesti meidän olisi pitänyt olla paikalla eli onko 8:30 afrikan aikaa vai ihan oikeaa aikaa. Kun ilmoittauduimme tiskillä pari minuuttia myöhässä, meille ilmoitettiin pahoitellen että kierros alkaisi vasta kymmeneltä. Afrikan aikaa siis. Kun näytimme vähän pitkää naamaa (turhan aikaisen aamun ja perille kaahailun takia), ajankohta saatiin aikaistettua yhdeksään tai vähän yli. Se kuulosti jo paremmalta ja söimme odotellessamme aamiaisen nro 2 ennen lähtöä hotkaistujen pikapuurojen jälkeen.

Maiju liukuu canopy tourilla

Maiju liukuu canopy tourilla

Uusi aikataulu piti, ja 9:15 alkoi vaijeriradan turvallisuusbriiffaus ja varusteiden pukeminen, jonka jälkeen hyppäsimme autoon ja suuntasimme luonnonpuiston läpi radan lähtöpisteelle. Siellä meidät toivotettiin tervetulleiksi ihmemaahan, joka aukeaisi silmiemme eteen heti ensimmäisen vaijeriliu’un jälkeen Ihmemaan Liisan kaninkolon tapaan. Repliikit tuntuivat ehkä lievästi ulkoa opetelluilta ja opas hieman vaivaantuneelta tässä vaiheessa. Oli miten oli, parin ensimmäisen liu’un jälkeen maisemat paranivat ja vaijerit pitenivät, ja oppaallamme oli ihan kiinnostavia juttuja kerrottavana ympäröivästä luonnosta (mm. minkä puun kaarna parantaa ripulin ja minkä kasvin hedelmä taas saa vatsan sekaisin). Kovin ekstremenä tätä vaijereita pitkin viilettämistä ei voinut pitää ainakaan edellisen päivän Big Swingiin verrattuna. Ihan leppoisaa oli kuitenkin ja maisemat olivat kauniita. Pelkästään tämän “canopy tourin” takia ei ehkä kannata tulla Swazimaahan asti, vaan suosittelemme ennemmin Tallinnan seiklusparkia, jos kaipaatte jännittäviä elämyksiä vaijereilla.

Mikko puolestaan canopylla roikkumassa

Mikko puolestaan canopylla roikkumassa

Canopy-liuku laskijan silmin

Toiminta ei onneksi loppunut tähän, vaan lyhyen iltapäivätauon ja lounaan jälkeen meitä tultiin hakemaan Mlilwanen leiristä vielä iltaretkelle luolaseikkailemaan. Odottelimme kärppänä neljältä kyytiä, mutta noutajaa ei alkanut kuulua. Puolen tunnin päästä kävimme leirin respasta kysymässä apua, ja he kertoivat, että retken järjestäjä Swazi Trails oli soittanut ja ilmoittanut pienestä myöhästymisestä, mutta he eivät olleet tienneet kenelle viestin välittää ja jättäneet sen siis välittämättä. No, selvisihän asia näinkin, mutta kun leirissä oli ehkä kymmenkunta ihmistä ja kaikki vielä joko ravintolassa tai sen vieressä pihalla istuskelemassa, ei olisi ollut hirveä efortti käydä kyselemässä. Täällä tuntuu ylipäätään olevan vähän hiljaisen kauden kooma päällä ja kaikessa on käynnistymisvaikeuksia, vaikka hitaan alun jälkeen hommat lähtevät rullaamaan.

Nytkään ei kestänyt kauaa, kun Swazi Trailsin auto porhalsi pihaan. Luolaretkeämme edeltänyt koskikajakointi oli venähtänyt ja siitä siis myöhästys. Ilta alkoi sonnustautumisella valkoisiin haalareihin ja kypäröihin, joihin kiinnitettiin vyöstä roikkunut lamppu. Erittäin fiksun ja muodikkaan näköisinä ajoimme ensin autossa vartin verran ja sitten kävelimme kolmisen varttia kohti luolaston suuta kahden oppaamme kanssa. (Siis jälleen kerran privaattiretki, samoin kuin aamuinenkin.) Luolastoa riittää kuulemma kaksi kilometriä, mutta siitä on tutkittu vain 5 %. Luolaan ei ole rakennettu kaiteita, portaita tai muita kulkureittejä, eikä sinne ole tehty opastus- tai muita merkintöjä, joten pimeässä piti vain luottaa oppaiden suunnistustaitoihin.

Maiju punkee kivien välistä

Maiju punkee kivien välistä

Mikko punkee kivien välistä

Mikko punkee kivien välistä

Seuraava parituntinen kuljettiin otsalamppujen valossa kallionlohkareiden väliin jääneitä kapeita reittejä pitkin kiipeillen, pungertaen, kontaten, ryömien ja alas kavuten. Touhu oli hikistä, sotkuista ja yllättävän vaikeaa ja rankkaa, mutta ei varsinaisesti kovin pelottavaa (vähän klaustrofobista kyllä). Maiju ei erityisemmin perustanut tästä elämyksestä eikä “luolastuksesta” (engl. caving) ehkä tullut Mikonkaan uutta lempiharrastusta, vaikka paineli menemään kuin vanha luolamies. Kivenmurikoiden lisäksi luolan nähtävyyksiin kuului maanalainen joki tai puro, sokeita läpinäkyviä hämähäkkejä sekä pari eri lajia lepakoita. Luolassa seikkailemisen rankkuudesta huolimatta kokemuksesta teki melko hupaisan se, että oppaamme olivat  pakkomielteisesti ottamassa meistä valokuvia koko ajan ja varsinkin aina silloin, jos kiipesimme/ryömimme/laskeuduimme jostain erityisen hankalasta paikasta. Pysähdy siinä sitten poseeraamaan kameralle, kun yrität hiki päässä kammeta itseäsi alas tai ylös lohkareiden välissä.

Joissain kohdissa piti kurkotella aika pitkälle jotta yletti

Joissain kohdissa piti kurkotella aika pitkälle jotta yletti

Jotkut kohdat vaativat hieman akrobatiaa

Jotkut kohdat vaativat hieman akrobatiaa

Illan loppuhuipennus (ainakin melkein, Maijun mielestä) korvasi luolassa könyämisen rasitukset. Kotimatkan varrella pysähdyttiin Cuddle Puddlessa eli kuuman lähteen lämmittämässä uima-altaassa pulikoimassa. Lämpimässä vedessä lilluttaminen tuntui mahtavalta, ja vielä parempaa oli että meille tuotiin altaaseen kylmää juotavaa ja uunituoretta pizzaa. Vatsat täynnä ja pulikoinnin rentouttamina oli kiva päästä autokyydillä takaisin leiriin koisimaan ja toipumaan parin päivän ekstreme-elämysputkesta.

Luolassa rymyäminen ei ole mitenkään sisäsiistiä puuhaa

Luolassa rymyäminen ei ole mitenkään sisäsiistiä puuhaa

Toinen ja samalla viimeinen päivä Swazimaassa vietettiin vähän leppoisammissa merkeissä. Aamulla heti auringon noustua käytiin tekemässä parituntinen omatoimikävely (siis ei opastettu) luonnonpuistossa, eräänlainen luontopolku siis. Eläinkirjo ei ihan ollut Krugeriin verrattavissa, vaikka reitin varrella näkyikin taas useammanlaisia peuraelikoita sekä gnu- ja seepralaumat. Sitten vedettiin leirin ravintolassa pitkästä aikaa kunnon buffetaamupala ennen kuin lähdettiin koukaukselle Manzinin kaupunkiin ja erityisesti hyväksi mainostetulle torille. Isommat markkinahumut olisivat olleet torstaina eli edellisenä päivänä, mutta kyllä nytkin oli ihan hyvä torimeininki päällä ja kaupan oli kaikenlaista vihanneksista puupatsaisiin. Hauskimpia olivat appelsiineja täynnä olevat pikku kuorma-autot, joiden lastia meillekin kovasti tarjoteltiin kappaleittain tai isommissa erissä. Iltapäivä kului lähinnä aikaa tappaessa ja iltaruoka-aikaa odotellessa. Yritettiin päästä syömään perinteistä swaziruokaa, mutta ravintola oli ilmeisesti kiinni. Jouduttiin siis tyytymään pinaatti-butternut-lasagneen paikallisten (tai Swazimaassa syystä tai toisesta pitempään oleskelevien) valkoihoisten suosimassa paikassa nimeltä Farmhouse. Tuo butternut-kurpitsa(?) on muuten matkan suurimpia kulinaarisia löytöjä. Ollaan sitä joskus kotonakin syöty mutta vasta täällä tutustuttu sattumalta jonkun grillailun yhteydessä paremmin. Ja nyt voitaisiin syödä sitä vaikka joka päivä! Ja melkein ollaankin.

Gnu. Eläinbongaus ei ollut ihan Krugerin tasoa.

Gnu. Eläinbongaus ei ollut ihan Krugerin tasoa.

Adrenaliinia, adrenaliinia 1/2


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Viimeiset pari päivää ovat olleet täynnä adrenaliinia nostattavaa toimintaa niin maassa, meressä kuin ilmassakin. No, ei nyt sentään meressä, mutta vedessäkin ollaan päästy lillumaan.

Edellisaamu alkoi sumuisessa Graskopissa, josta lähdettiin laiskasti liikkeelle odotellen sumun hälventymistä. Aamun ollessa jo lähempänä puoltapäivää saatiin itsemme liikkeelle, tosin matkaväsymyksen yhä ummistaessa silmiä. Sumu oli silloin jo häipynyt ja  sää oli siten otollinen ensimmäiselle extreme-elämykselle.

Suuntasimme vähän matkan päässä olevalle bed & breakfeast -paikkalle, ei tosin yöpymään eikä syömään tällä kertaa. Majoituslaitos tarjoaa edellämainittujen lisäksi myös jännempää toimintaa. Paikka sijaitsee syvän jyrkänteen reunalla, jonka yli on viritetty vaijereita. Näiden vaijereiden varaan on pykätty paikan erikoisuus – Big Swing. Se on varsin vakuuttavan kokoinen viritelmä joka tarjoaa ensin 68m vapaapudotusta rotkoon ja sitten melkoisen keinun heti perään. Tätä meidän oli tarkoitus mennä kokeilemaan. Olimme käyneet paikalla jo eilen illalla, mutta pimeä ja muut hommat renkaan hajoamisen takia alkoivat painaa päälle joten siirsimme sen siten tälle päivälle. Kerättyämme tarpeeksi rohkeutta ja kaivettuamme kuvetta olimme valmiit pukemaan valjaat ylle ja astumaan rotkoon. Ensin tosin saimme kokeilla vaijeriliukua rotkon yli lämmittelyksi. Se oli ihan mukavaa ja antoi jo hieman esimakua seuraavan päivän aktiviteetista. Lämmittelyjen jälkeen oli vuorossa pieni loikka  mutta suuri pudotus… Olimme päättäneet hypätä tandemina, jotta kumpikaan ei voi sitten jänistää h-hetkellä 🙂 Kun työntekijä oli ensin kokeillut laitteet kertalleen ja meidät oli kiinnitetty köysiin, ohjattiin meidät lähtötasanteen reunalle. Kantapäät piti asettaa reunan yli – pudotusta alla oli yli 100m – ja sitten tarvitsi vain koukistaa polvia ja nojata taaksepäin. WiiiiiiiiiiiiiiiiiiiIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!

Big Swing

Big Swing näköalaravintolasta käsin. Tuolta vastapäisen kallion päältä hypättiin ja heilahdettiin melkein tälle puolelle ja lopulta laskeuduttiin alhalla näkyvälle tasanteelle.

Siinä karisivat hyvin unihiekat silmistä. Itse pudotus oli melko nopeasti ohi. Sen pitäisi kestää vain 2,5 sekuntia, mutta paljoa ei siitä ehtinyt havainnoida. Kun maisemat ja kalliot vieressä vilahtivat ohi, alkoi köysi yhtäkkiä kiristyä ja alettiinkin singahtaa rotkon toiseen päähän suuressa kaaressa. Heilahduksia kesti hyvän tovin ja ehdittiin katsella niiden aikana maisemiakin, kunnes vauhti alkoi hidastua ja kaaret pienentyä. Tarpeeksi vauhdin asetuttua meidät laskettiin alhaalla olevalle tasanteelle. Päästyämme sinne meidät irroitettiin köydestä ja alas laskettiin säkissä meille silmälasit joita ei luonnollisestikaan voinut pitää päässä hypyn aikana. Ne olivatkin aika tarpeen sillä matka takasin ylös oli noin kymmenen minuutin kapuaminen liukkaita ja heiluvia puuportaita pitkin. Hypyn jälkeen saimme hakea vielä todistukset hypystä toiselle puolelle rotkoa kyhätystä näköalaravintolasta.

Hyppelyn jälkeen suuntasimme etelään kohti seuraavaa toimintaa. Pysähdyimme puolen tunnin ajelun jälkeen Sabien vesiputousten parkkipaikalle aivan samannimisen kaupungin laidalla. Täältä joen uurtamasta uomasta tiesimme löytyvän jonkunlaisen kalliokiipeilypaikan ja lähdimme sitä katsastamaan. Sieltähän niitä reittejä löytyi sekä pari muutakin kiipeilijää jotka kertoivat jotain reiteistä. Haimme samoin tein autolta tarvittavat kiipeilyvermeet ja painelimme takaisin kallioiden alle. Meillä ei ollut tässä vaiheessa vielä mitään käsitystä millaisia oikeasti ovat Etelä-Afrikassa käytettävät reittien vaikeusasteet verrattuna meikäläisiin ja aloitimme melkoisen helpolla reitilä. Mikko pisti reippaasti kiipeilytamineet niskaan ja lähti viemään köyttä ylöspäin. Parin ensimmäisen pultin jälkeen tosin tuli jonkinmoinen tenkkapoo, kun ei yhtään ymmärtänyt mihin reitti oikein meni. Ei auttanut muu kuin nöyrästi perääntyä ja laskeutua takaisin maahan. Tästä ei vielä sisu täysin sulanut vaan yritettiin vielä viereistä reittiä, hieman vaikeampaa vaikeusasteen mukaan, mutta selkeämmän näköistä. Tälläkin reitillä alkoi aikamoinen kuumotus pukata ylempänä niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Reitti oli hieman negatiivinen eli päälle kaatuva ja kallion yläosaan aurinkokin mahtui paistamaan tehden siitä varsin hikisen. Sielläkin piti sitten ottaa hieman tuumaustaukoa, mutta lopulta sieltä löytyi jokin kohta mistä pääsi rimpuloimaan kallion päälle. Viimeistään nyt oli kuitenkin jo into jatkaa laantunut. Päätettiin että eiköhän tämä nyt ollut tässä kun molemmilta reiteiltä oli tullut ns. “turpaan” vaikka vaikeusasteen puolesta niiden olisi pitänyt mennä ihan mennen tullen meiltä molemmilta. Pantiin pillit pussiin ja tavarat reppuun ja paineltiin takaisin autolle pitemmittä puheitta.

Kiipeilyä Sabie Gorgessa

Kiipeilyä Sabie Gorgessa. Tässä Mikko oikeastaan kyllä laskeutuu alas.

Autolla totesimme liikkeemme varsin fiksuksi sillä matka Swazimaahan, jonne meidän oli tarkoitus ajaa illaksi, olikin pidempi kuin olimme kuvitelleet. Olisimmekin rajalla navigaattorin mukaan vasta vähän ennen puolta seitsemää eli taas oli tiedossa pimeässä ajoa, sillä rajalta oli vielä jonkin matkaa itse majapaikkaamme. Jonkun tovin ajettuamme meille iski pieni epäilys että mahtaakohan meillä olla sittenkaan kaikki tarvittavat asiakirjat mukana. Matkaoppaasta iski silmään Maijulle että tarvitaan lupakirje autovuokraamolta, jotta saamme viedä auton Etelä-Afrikan rajojen ulkopuolelle. Sitähän ei sitten löynyt mistään Avikselta saatujen papereiden joukosta, vaikka moneen kertaan oli kerrottu ja sanottu ja kirjoitettu että ollaan menossa Swazimaahan. Ei muuta kuin puhelua Avikselle, josta sanottiin että ei hätää, menette vain mihin tahansa heidän toimipisteeseensä ja saatte lapun sieltä. Olimme onneksi juuri ajaneet yhden lentokentän ohi jossa olisi tällainen konttori. Koukkaus takaisin kentälle siis. Vaikka matka ei ollut kovin pitkä, niin kokonaisuudessaan siihenkin tuhraantui lähes tunti ylimääräistä. Koko homman olisi voinut tosiaan estää tarkistamalla, että ko. lappu oltiin saatu alunperin, mutta eipä sitä osannut tietenkään kysyä ja vaatimalla vaatia, vaan oletti että he antavat meille tarvittavat asiakirjat. Tästä sitten lähtettiin posottamaan kohti Swazimaan rajaa pimeän laskiessa ylle. Ajomatka pitkin mutkaisia, mäkisiä ja pilkkopimeitä teitä, joilla nopeusrajoitus on käsittämättömät 100-120 km/h, oli aika kuumottava ja voidaan hyvin laskea ekstreme-elämykseksi nro 3.

Lupalappu autolle

Tällainen lappu pitää olla mukana jos aikoo mennä rajan yli Swazimaahan vuokra-autolla

Kello oli hiukan vaille kahdeksan kun lopulta päästiin Swazimaan rajan yli. Rajamuodollisuudet olivat onneksi oikeastikin vain muodollisuuksia ja nopeasti ohi. Hauska yksityiskohta oli, että passintarkastaja antoi leimat lyötyään tiskinsä takaa Swazimaan matkailuesitteen. Vähän toista kuin yleensä niin yrmyt rajavartiolaitoksen edustajat. Rajan toisella puolen tuli myös iloisena yllätyksenä teiden kunto sekä vielä suurempi ihmetyksen aihe eli valaistu tie. Etelä-Afrikan puolella emme vielä moista ihmettä olleet nähneet ja oli huomattavasti mukavampi ajaa valaistulla tiellä, joka vielä kaiken lisäksi oli varsin hyvässä kunnossa (niin ikään naapurimaahan verrattuna). Niin sitä ennakkoluulot karisee, omissa ajatuksissa kun oli mieltänyt Swazimaan ennemmin takapajulaksi jossa on vain pahaisia kärrypolkuja.

Beehive

Beehive eli perinteinen savimaja sisältäkäsin. Olkikatto ja kaikki.

Matkan varrelta oltiin soitettu myös Swazimaan majapaikkaamme, Mlilwanen luonnonpuistossa sijaitsevaan leiriin. Tiedettiin, että puiston portit ovat kyllä auki vuorokauden ympäri, koska puistossa ei ole kissapetoja vaan vain vähemmän vaarallista eläinasujaimistoa, mutta emme olleet varmoja olisiko paikalla myöhään illalla enää ketään joka voisi päästää meidät mökkiimme. Puhelimessa meille kuitenkin vakuutettiin, että saisimme katon pään päälle iltamyöhäänkin. Portinvartija käski meidän ajaa eteenpäin ja kertoi, että leirissä olisi “a green man like me” jolla olisi mökin avain. Ajettiin varovasti pimeässä pitkin nyt jo enempi kärrytietä kunnes vihdoin edessä näkyi valoa. Sieltä löytyi myös tämä vihreä tai siis vihreään pukeutunut mies, joka hurraa hurraa saattoi meidät korkeakattoiseen mökkiimme lepuuttamaan pitkän päivän rasituksista.