Tag Archives: Norsu

Kruger on lekker! 4/4

Elämysrikas patikkamatka Krugerin villin luonnon helmassa päättyi jeeppiajeluun takaisin Shingwedzin leiriin, jossa pieni punainen Polo odotti meitä ja matkan jatkumista. Emme jääneet laakereille lepäämään tai sen enempiä toipumaan trailin rasituksista, vaan lähdimme saman tien kohti Letaban leiriä, jossa viettäisimme viimeiset kaksi yötä Krugerissa. Rattiin piti vaihteeksi panna Maiju, kun Mikko oli jeeppimatkalla ehtinyt kumota muutaman kaljan. Ei sillä että se täällä juuri vaikuttaisi haittaavan. Esimerkiksi oppaamme ja luonnollisesti myös kuskimme Hans ehti reilun tunnin matkalla tyhjentää iähes sikspäkin verran kaljatölkkejä janoonsa. Ajoimme Letabaan suorinta ja nopeinta mahdollista reittiä emmekä lähteneet sorateille etsiskelemään eläimiä. Pienen välpysähdyksen pidimme silti Mopanin leirissä. Se on Krugerin leireistä uusin ja vaikutti oikein kivalta. Sieltä oli hieno näkymä järvelle, jossa traililla nähtyjen hieman pohjoisempien seutujen kuivuuteen verrattuna oli valtavasti vettä ja jossa olisi varmasti ollut paljon uusia lintulajeja bongattavaksi.

Norsuperhe

Norsuperhe

Trailin leopardihavainnon jälkeen linnut alkoivat olla ainoa mahdollisuus kasvattaa nähtyjen lajien listaa (ei sillä että se olisi matkan pääasiallinen tarkoitus, mutta ihan hauskaa oheistoimintaa). Tapahtumarikkaan norsuhyökkäysillan jälkeen Kruger tuntui kaikkinensa hiljentyneen, eikä ajomatkalla nähty oikeastaan yhtään mitään. Ainoa jännitysmomentti oli löpön riittävyys tai riittämättömyys seuraavaan leiriin asti, nimittäin bensatankin varoitusvalo alkoi vilkkua heti Mopanista lähdön jälkeen. No joo ja vähän ennen perille pääsyä oli vähällä sattua myös matkan toinen norsukolari. Päästiin kuitenkin turvallisesti Letaban leirin porttien suojiin ja ajettiin suoraan leirin huoltoasemalle tankkaamaan.

Pahkasika

Tämä pahkasika ei paljon meitä säikähtänyt meitä ja senkun jatkoi ruohon mussutusta

Tankki täynnä päästiin kurvaamaan mökkimme dedikoituun parkkislottiin (täällä ei tosiaan harrasteta kovin pitkiä kävelymatkoja) ja asettumaan taloksi. Tänne kyllä kelpasikin asettua. Maiju oli onnistunut nettitutkailun perusteella varaamaan meille mökin mahdollisesti jopa koko leirin parhaalla näköalalla Letaba-joen ylle. Joki ei tällä hetkellä virrannut erityisen vuolaana mutta veti joka tapauksessa eläimiä puoleensa, ja saatoimme tarkkailla niitä suoraan terassiltamme grillailun lomassa. Leirissä liikkui myös kesyjä pikku antilooppeja, jotka yrittivät kerjätä ruokaa, mutta kovetimme itsemme niiden bambinkatseelta. Ei tosin ehkä päde näihin kyseisiin eläimiin, mutta lähtökohtaisesti täällä kyllä varoitetaan ruokkimasta villieläimiä, varsinkaan apinoita, koska jos ne tottuvat saamaan ihmisiltä ruokaa, niistä tulee vaarallisen röyhkeitä ja ne joudutaan lopulta ampumaan.

Southern Ground Hornbill

Southern Ground Hornbill on melko vähälukuinen ja niiden havainnot pitäisi ilmoittaa puistolle. Me nähtiin niitä kuitenkin kuuden linnun lauma aikaisempien kahden lisäksi.

Letabassa meillä oli yksi kokonainen päivä aikaa touhuta vielä Kruger-juttuja eli käytännössä käydä ajelemassa ympäriinsä eläimiä etsimässä. Tehtiin aamuajelu, jolla meitä viihdyttivät tiellä kävelleet kirahvit ja virtahepo, sekä ilta-ajelu, jolla nähtiin harvinainen viisijalkainen norsu. Se oli ehkä laittautunut paraatikuntoon iltaa varten…

Viisijalkainen norsu

Viisijalkainen norsu :D

Ajeluiden välissä päästiin kerrankin viettämään luppoaikaa leirissä. Vietiin auto huoltikselle pestäväksi sisältä ja ulkoa Krugerin pölystä. Sitä oli hiekkateillä ajellessa kertynyt paksu kerros. Normaalitaksa olisi henkilöauton pesulle ollut 55 randia, mutta meidän Polomme putsaamisesta pyydettiin kohtuullinen 10 randin likaisen työn lisä, johon ihan mieluusti suostuttiin ja annettiin vielä vähän ylimääräistä päälle. Auto oli nimittäin kuin uusi, ainakin taas vähäksi aikaa. Käytiin sillä välin huuhtomassa samaiset pölyt pois leirin uima-altaalla ja lisäksi ehdittiin vierailla Letaban elefanteille omistetussa museossa. Se oli ihan kiinnostava, näytteillä oli esimerkiksi Krugerin edesmenneiden kuuluisien norsujen kalloja ja syöksyhampaita, formaldehydiin säilötty järkälemäinen norsun sydän ja poikkileikkaus elefantin jalasta, joka osoitti miten norsut kävelevät puunrunkomaisten koipiensa sisällä tosiasiassa varpaillaan.

Letaban kesyhkö duiker

Letaban kesyhkö duiker (vasemmalla)

Jänniin patikkaretkikokemuksiin verrattuna pari päiväämme Letabassa ja sen ympäristössä eivät olleet ihan yhtä elämyksellisiä. Toisaalta nyt kyllä näki erityisesti elefantit, mutta miksei myös muut eläimet, uusin silmin, villimpinä ja mahdollisesti vaarallisempina kuin auton suojista katseltuna. Varsinkin tien varressa lymyilleitä norsuja lähestyttiin aiempaa varovaisemmin ja valmiina tarvittaessa starttaamaan nopeasti pois alta, eikä Kruger ylipäätään tuntunut enää ihan yhtä eläintarhalta. Samalla tunnettiin silti vähän ylenkatsetta muita puistossakävijöitä kohtaan, jotka näkevät paikasta vain mukavat leirit ja helppokulkuiset autotiet eivätkä sen todellista, yllättävän kesytöntä luonnetta. Itsehän olimme kolmipäiväisen trekin jälkeen kaiken kokeneita konkareita…

Hyeenat tienposkessa

Hyeenat tienposkessa, joita alkuun luultiin wild dogeiksi

Oli miten oli, traili ei ollut kokonaan riistänyt jännitystä autolla ajelusta, kuten huomattiin matkalla ulos Krugerin kansallispuistosta. Letabasta lähdettyämme nähtiin ensimmäisen seitsemän kilometrin matkalla ensin lauma villikoiria, jotka tosin paljastuivat lähemmin tarkasteltuna hyeenoiksi, ja sitten yksi urosleijona tien pielessä lekottelemassa. Lisäksi tarjolla oli tavanomaisempia tienvarsieläimiä kuten seepraa, gnuta ja impalaa. Ihan viimeiseksi näkemäksemme eläimeksi Krugerissa jäi norsu – sama eläin siis, jolla tämä Afrikan safarielämyksemme oli alkanutkin. Yksi ympyrä sulkeutui.

Leijona oli myös tienposkessa

Leijona oli myös tienposkessa. Tämä yksilö ei ollut parittelemassa tai muutenkaan puuhastelemassa yksinään muuta kuin vain odottelemassa auringonnousua. Sitten se jolkotteli pois.

Mphongolo Backpack Trail

Oltiin jo niin monta päivää katseltu Krugerin eläinkirjoa auton suojista, että oli aika päästä vielä lähemmäs luontoa. Kohdistettiin siis katseet ja ajatukset syvemmälle pusikkoon ja lähdettiin kolmen yön patikkaretkelle Shingwedzin lähistön maastoon. Meillä ei ollut kovin kummoista ennakkokäsitystä patikoinnin luonteesta, mutta olimme asiallisesti varautuneet niin kylmään kuin kuumaankin ilmanalaan. Aikaisemmin suurta huolta herättänyt ruokahuolto (eli retkikeittimeen soveltuvan kaasupullon puute) sai myös positiivisen käänteen rekisteröityessämme retkelle. Kuulimme toiselta oppaaltamme, Hansilta, että homma on OK. Olimme jo aikaisemmin tekstiviestitelleet ja lähettäneet mailia hänelle kaasuongelmasta keittimemme kanssa, mutta nyt asia näytti olevan kunnossa. Parkkipaikalla, jossa pakkailimme loput kamata kasaan, Hans kaivoi varastoistaan esiin puolitäyden kaasupullon, jossa oli tutut Trangiaan sopivat kierteet. Tieto lämpimän ruoan saamisesta patikkaretkellä oli mukavaa kuultavaa suuresta suklaavarannosta huolimatta. Pian olivat kaikki tavarat kasassa ja olimme valmiita lähtöön.

Meidän ja Hansin lisäksi jeeppiin tuli myös toinen opas Wayne. Tässä vaiheessa meillä olimme vielä hämmentyneitä siitä, montako henkeä retkelle oli tulossa, mutta alkoi näyttää siltä että asiakkaita olisi vain kaksi eli me. Melkoisen huippua siis: vain me ja oppaat luonnon keskellä. Myöhemmin varmistui että muita ei tosiaan ollut tulossa ja ihmetellyymme jossain Krugerin nettisivuilla mainitusta neljän hengen minimistä saimme vastaukseksi, että ulkomaisille asiakkaille retki järjestetään pienemmällekin porukalle. Jännä homma, mutta sopi meille!

Leiristä oli noin puolentoista tunnin ajomatka trekkimme alkupäähän. Sieltä meillä oli lyhyehkö noin puolentoista tunnin patikointi ensimmäiselle leiripaikalle. Auton lähdettyä tuli vähän orpo olo, kun oppaat kertasivat tulevien päivien sääntöjä: piti kävellä suorassa linjassa oppaiden perässä aivan hiljaa, jotta voitiin näköaistin lisäksi havainnoida ympäristöä ja sen potentiaalisia vaaroja myös kuulon avulla, ja jos jotakin vaarallista tulisi eteemme, emme saisi lähteä juoksemaan vaan pitäisi totella täsmällisesti oppaiden antamia käskyjä. Oppaat kantoivat koko ajan mukana ns. norsukiväärejä. He esittelivät aseet meille ja kertoivat ja näyttivät, ettei niitä kulkiessa pidetä ladattuna, mutta ne ladattaisiin tarvittaessa tosipaikan tullen ja silloin tarkoituksena tappaa.

Matka kuivalle joenpohjalle, joka toimi ensimmäisenä leiripaikkanamme, kulki pensaiden ja puiden keskellä, mutta niiden välissä oli sarvikuonojen tai muiden eläinten tekemiä polkuja jotka helpottivat etenemistä. Leirimme lähelllä, noin 100 m päässä, oli pintavettä, jossa eläimet käyvät juomassa. Näin kuivaan aikaan niillä ei ole kovin paljon paikkoja mistä löytää vettä ja näille vesilammikoille ne sitten yleensä kasautuvat. Aivan iltahämärissä sinne paukkasikin arviolta 50-päinen puhvelilauma, mikä kuulemma ei ole edes kovinkan iso, sillä normaali laumakoko alueella olisi noin 300. Meillä oli mukana jonkun verran vettä, jota oltiin kannettu Shingwedzistä asti, mutta lisää piti jo illalla saada jostain. Puhvelien sotkema lammikko oli tietysti tarjolla muttei erityisemmin houkutellut. Onneksi joen pohjalla olevat montut paljastivat, että sieltä löytyisi myös puhdasta vettä. Norsut nimittäin kaivavat joen pohjaan kuoppia, joista sitten ryystävät raikasta vettä koska eivät halua nenäänsä toisten eläimien likaamaa mutavelliä. Ihan ymmärrettävää. Me siis valitsimme yhden tällaisen norsun kaivaman juomakuopan ja reunustimme sen kivillä, jottei kuoppaan pääsisi valumaan hiekkaa. Koloon kertyvää vettä lapattiin ensin reilusti pois, kunnes se alkoi näyttää kirkkaalta, ja sillä sitten täytettiin sangot ja vesipullot.

Pystytimme leirin turvallisen matkan päähän vesilammikosta, jolle oli yön aikana odotettavissa lisää eläimiä. Teltta-alustana hiekka oli meille outo, mutta tasainen ja pehmeä. Lisäksi oli onnekasta että mukaan olivat tulleet hiekalle ja lumelle tarkoitetut telttavaarnat, joten ei tarvinnut nukkua aivan lättänässä teltassa. Tässä vaiheessa saatiin lisää ohjeistusta yön varalle: telttaan ei saanut missään nimessä sytyttää valoa, ettei lähistöllä mahdollisesti olevien kissaeläinten huomio turhaan heräisi. Lähtökohtaisesti ne eivät olisi meistä kiinnostuneita, mutta telttakankaan läpi näkyvät hahmot saattaisivat herättää niissä ei-toivottua uteliaisuutta. Jos yön aikana pitäisi päästä vessaan, tulisi ensin varovasti kurkata teltan ovesta ulos ja skannata otsalampun kanssa ympäristöä kiiluvien silmien varalta. Jos mitään ei näkyisi, voisi vessakäynnin suorittaa mutta muuten pitäisi herättää toinen oppaista apuun. Ja mikäli jotain yllättävää tapahtuisi, niin meidän telttamme molemmin puolin olisi opas aseensa kanssa valmiina toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ei välttämättä kaikkein tyynnyttävimpiä sanoja nukkumaan käydessä…

Lähes täysikuu Krugerissa

Trekin aikana meillä oli lähes täysi kuu luomassa tunnelmaa

Kun olimme itse jo pistäneen jo maaten, kuulimme ulkoa ääntä ja oppaat sanoivat että leirissä on hyeena. Kun teltan oven aukaisi niin toden totta, hyeenahan se siellä. Se käyskenteli hetken aikaa leirin ympärilllä kunnes kyllästyi ja lähti pois. Vähän myöhemmin Mikon jo vedellessä sikeitä Maiju kuuli oppaiden kiihtyneeseen sävyyn kuiskuttelevan jotain leopardista, mutta ei tohtinut tai uskaltanut pistää päätään ulos teltasta, kun ei ollut varma olisiko se ollut vaarallista tai olisiko oven avaaminen vähintään säikyttänyt leopardin pois. Aamulla oppaat vahvistivat, että leirin lähettyvillä oli tosiaan käynyt leopardi, ja harmittelimme vähän ettemme nähneet sitä puuttuvaa eläintä “isosta vitosesta”, mutta kauakana se oli kuulemma ollut ja vain kiikareiden kanssa katseltavissa. Kun olimme saaneet leirin pakattua ja lähdimme patikoimaan eteenpäin, näimme jäljistä että myös sarvikuonoja oli käynyt yön aikana lätäköllä juomassa.

Toisen päivän patikkamatka kulki melko samanlaisissa pusikoissa kuin ensimmäinenkin. Noin puolivälissä matkaa pidimme aamiais/lounastauon vanhan padon luona. Vedenkäyttöpolitiikan muututtua vanhoja patoja on alettu purkaa ja jäljellä on vain murskattua betonia. Taukopaikka oli varsin mainio ja tuulensuunta meille suotuisa, sillä ihan lähelle uskaltautuneiden impaloiden lisäksi näimme puhvelin sekä – leopardin! Leopardi kulki vastarannalla, mutta oli silti selkeästi tunnistettavissa. Tuolla bongauksella saatiin kuin saatiinkin se Big Five täyteen. Kuvia ei tästä kissapedosta valitettavasti ehditty ottaa, sen verran liukasliikkeinen se oli. Ilmeisesti leopardi yritti pyydystää yhtä impaloista, mutta meidän läsnäolomme sekotti pakan. Varuillaan olevat impalat pääsivät karkuteille ja leopardi jäi ilman lounasta, toisin kuin me.

Toinen leiripaikka sijaitsi samaisen joen alemmassa poukamassa kuivan uoman laidalla. Virittelimme tällä kertaa teltat joenpenkan päälle paikalle joka sai toimia leirinämme parin yön ajan. Seuraavana päivänä tekisimme vain päiväretken kevyemmillä tavaroilla, mikä oli ihan tervetullut suunnitelma. Päivän kävelymatka ei ollut erityisen pitkä, mutta auringonpaahde ja kuumuus tekivät siitä ihan riittävän rasittavan. Ennenkuin pääsimme varsinaiselle telttapaikalle täytyi meidän odotella vajaan tunnin verran joen pohjalla olevien norsujen juomatauon päättymistä, sillä niitä riitti lähes koko näkyvälle joen matkalle. Leiripaikan välittömässä läheisyydessä olleiden norsujen siirryttyä sivummalle astelimme joen yli leiripaikalle. Oli vielä liian kuuma pystyttää telttoja turhaan lämpiämään, joten odottelimme puiden katveessa päivän kulumista ja katselimme eläinten touhuamista puiden suojista.

Iltapäivän ollessa jo pitkällä joen mutkan takaa tuli iso norsulauma leirimme kohdalle asti, mutta siihen ne pysähtyivät kuin seinään. Monella norsulla oli kärsä ylhäällä ja ne haistelivat ilmaa ja arvatenkin vainusivat meidät. Silloin norsut kääntyivät ympäri ja ison mekkalan aikaan saaden katosivat takaisin joenmutkan taakse. Pian ne kuitenkin tulivat taas näkyviin, mutta tällä kertaa painelivatkin jyrkkää joenpenkkaa ylös toiselle puolelle metikköön. Siellä ne sitten tovin ölväilivät, kunnes jano voitti pelon ja ne liukastelivat rinnettä takaisin ja varovasti alkoivat juomaan vesikuopistaan. Juomatuokiota oli melko mukavaa katsella leiripaikan katveesta.

Norsu hinkkasi itseään karheaa rantatörmää vasten

Norsu hinkkasi itseään karheaa rantatörmää vasten

Melkein kaikkien muiden norsujen jo häivyttyä ilmestyi vastarannan penkalle valtavan kokoinen urosnorsu. Oppaatkin sen kokoa oikein ihmettelivät ja pyysivät meitä ottamaan hyviä kuvia siitä ja lähettämään ne sitten heille. Mehän otimme sekä videota myös. Hetken hinkkailtuaan itseään penkan laitoihin se alkoi liukua alas rinnettä. Nuo otukset tosiaan liukuvat alas jyrkät mäet raahaten takajalkojaan perässään, koska niiden pääpuoli on niin painava, että ne menisivät muuten hallitsemattomasti mukkelismakkelis. Alas päästyään tämä yksilö alkoi juomisen sijaan tulla lähestulkoon suoraan meidän leiriämme kohti. Oppaat arvelivat norsun olevan in musth (engl.) eli jonkinlaisissa hormonihöyryissä, jolloin se saattaa olla varsin aggressiivinen ja arvaamaton. Kun norsu lähestyi lähestymistään ja tuli jo aivan leirin alle pusikoiden taakse ottivat oppaamme jo aseet käteen ja alkoivat koputella kädellä aseen perään ja huudella norsulle jotta saisivat sen peloteltua kääntymään takaisin.

Tässä norsu on vielä kohtuullisen turvallisesti joenpohjalla

Tässä norsu on vielä kohtuullisen turvallisesti joenpohjalla

Norsu oli kuitenkin varsin tottelematon ja poistumisen sijaan kääntykin viistosti meidän puoleiselle rantapenkalle ja alkoi nousta sitä ylös. Nyt ei näyttänyt oppaillammekaan olevan enää niin hirveän hauskaa ja meidät käskettiin ison puun taakse suojaan. Penkan päälle noustuaan norsu kokeili ensin voimiaan yhden puun kanssa tönien sitä kumoon, muttei ihan saanut sitä nurin ennen kuin alkoi tulla taasen kohti leiriä. Tässä vaiheessa oppaat laittoivat aseet tanaan ja latasivat kovat piippuun. Tästä viimeistään saattoi haistaa että nyt ei ole ihan normaalit kuviot meneillään. Elefantti ryntäsi kohti kunnes pysähtyi reilun kymmenen metrin päähän. Oppaat tähtäsivät eläintä aseella ja huutelivat taas vihaisesti norsulle saadakseen sen kääntymään pois. Jonkun aikaa uhoiltuaan norsu kääntyikin takaisin puun luokse jonka kanssa se oli jo aikaisemmin paininut. Samaan aikaan joenuomaa pitkin tuli vielä toinen norsu joka sekin tuntui osoittavan kiinnostusta meitä kohtaan. Tämä kuitenkin oli fiksumpi kaveri ja jatkoi matkaansa kun vähän käskettiin. Tuo toinen eloisampi norsu ei sen sijaan edelleenkään uskonut ja lähtenyt pois, vaan alkoi tulla taas kohti. Se ryntäsi samalla tapaa kohti pysähtyen samaan paikkaan kuin viimeksi. Asemasotaa kesti oppaiden ja norsun välillä minuutin verran kunnes norsu voimasanojen saattelemana kääntyi takaisin, tosin kovasti protestoiden matkalla. Pikkuhiljaa se jatkoi matkaansa syvemmälle pusikkoon kunnes vain vihaiset törähtelyt kuuluivat. Ehkei ihan normaalia telttailua tämä 🙂

Pahoittelut vulgaarista kielenkäytöstä videossa, mutta tilanne kyllä vaati sitä.

Norsun häivyttyä näytti rauha laskeutuvan takaisin leirialueelle. Pääoppaamme Hans kertoi kuitenkin että tämä oli toiseksi tiukin läheltä-piti-tilanne, jossa hän on melkein joutunut ampumaan hyökkäävän norsun. Jos se olisi tullut vähääkään lähemmäs tai laskenut päänsä alas, olisi hän kuulemma ampunut norsun siihen paikkaan. Pään laskeminen kuulemma tarkoittaa että norsu on päättänyt todella rynnätä päin eikä vain uhittele ja yritä näyttää mahdollisimman isolta ja pelottavalta. Onneksi näin ei nyt kuitenkaan käynyt ja pääsimme jatkamaan rauhassa iltapäiväpuuhia. Lähdimme siis hakemaan vettä eli kaivelemaan taas vesikuoppaa joen pohjalta. Norsuja näkyi vielä kauempana joten sen suhteen piti olla vettä noutaessa vähän varuillaan. Vedenoton yhteydessä näimme ison lauman puhveleita menevän joen mutkan taakse, jossa kuulemma olisi ihan avointakin vettä. Vedenotto sujui onneksi häiriöttä ja ehdimme nostaa myös pesuvedet ja pitää pikaisen suihkutteluhetken puun takana.

Päivän samalla hämärtyessä meille oli annettu ohjeeksi tarkkailla puurajaa tuon samaisen pahantuulisen norsu-uroksen varalta, sillä se ei kuulemma näyttänyt siltä että olisi välttämättä saanut vielä tarpeekseen. Kun olimme saaneet jo teltatkin pystyyn ja leirin mukavasti kasaan, Mikko näki jotain vähän matkan päässä pusikoissa. Sieltähän puski sitten norsun kärsä ja syöksyhampaat näkyviin ja perässä muukin norsu. Sanoimme oppaille, että “hei tuolla nyt olis niinku toi tommonen” ja samantien lähdettiin menemään joenpohjan yli kohti vastarantaa oppaiden ollessa vielä kalsareisillaan pesun jäljiltä. Meidän käskettiin nousta puoliväliin vastarannan penkalle, koska siellä olisi turvallinen paikka johon juurikaan mikään eläin ei mielellään tulisi. Oppaat lähtivät sitten takaisin kohti leiriä, sillä he eivät halunneet antaa norsun riehua siellä omavaltaisesti. Me katselimme kuinka oppaamme edelleen tietysti kalsareisillaan lähtivät ajamaan norsua tiehensä. Pian alkoikin taas kuulua voimasanoja norsun hätistämiseksi pois ja jälleen niinikään aseenlatausääni. Hetken aikaa tätä leikkiä kesti, kunnes kuului laukaus! Tarkkailimme piilopaikastamme, että mitä tapahtui… kaatuuko norsu vai lähteekö pois. Nähtävästi norsun ei tällä kertaa käynyt kuinkaan sillä näimme sen hiljalleen tallustelevan takaisin metsikköön. Pian kuulimme myös kutsun tulla takaisin leiriin ja olosuhteet näyttivät taas turvallisilta. Ainakin toistaiseksi.

Rauha laskeutui vihdoin meidän telttapaikalle

Rauha laskeutui vihdoin meidän telttapaikallemme

Ilta alkoi olla jo melko hämärä tämän toisen hyökkäyksen jäljiltä joten virittelimme nuotion luomaan hieman tunnelmaa. Tunnelma tosin oli melko jännittynyt, kun ei voinut olla varma tulisiko norsu vielä takaisin, ja alkoi olla jo niin pimeä että sen tuloa olisi hankala havaita kovinkaan ajoissa. Tiedossa saattoi olla siis varsin pitkä ilta. Kaikesta jännityksestä huolimatta kokkailimme iltaruoat ja juttelimme niitä näitä. Kuulimme myös että tuo oli Hansin ensimmäinen varoituslaukaus jonka hän on joutunut töiden puolesta ampumaan. Tilanne oli siis ollut varsin todellinen. Samaan hengenvetoon hän mainitsi myös että jos norsu tulee uudestaan leiriin niin silloin se ammutaan heti. Se olisi tietysti ollut melkoisen jännittävää vaikkei tietenkään millään muotoa toivottavaa.

Iltahämärissä ei norsusta kuitenkaan ollut muuta tietoa kuin etäiset törähtelyt, jotka oli todennäköisesti osoitettu muille norsuille. Sen sijaan yksi jännä tilanne tuli vielä kun aivan leirimme eteen paukkasi se yllä mainittu iso puhvelilauma. Ne tulivat joen mutkan takaa ja pysähtyivät rykelmäksi aivan leirimme alle ikään kuin odottaen jotain. Sitten ne aivan yhtäkkiä juoksivat valtavalla rytinällä vastapäistä rinnettä ylös. Mitään ei oikeastaan enää hämärässä nähnyt, mutta jalkojen töminä oli kova ja ja puhvelien huudot kuuluivat myös hyvin. Äänistä päätellen joku niistä oli loukannut itsensä tuossa rytäkässä ja oppaat arvelivat että yön aikana saattaisi vielä tulla leijoniakin apajille. Eipä tuota toimintaa ollutkaan vielä ollut tarpeeksi yhdelle illalle! Sitä, miksi puhvelit noin yhtäkkiä vauhkoontuivat ei voi tietää, mutta jännää on se että ne juoksivat ylös täsmälleen siitä kohtaa missä oltiin aiemmin piilossa norsua. Se siis siitä “suojapaikasta”. Oppaiden mukaan ei enää oikein muuta turvallista paikkaa jäänyt jäljelle kuin kiivetä puuhun, mikä tosin saattoi olla pieni vitsi. Vähän alkoi oikeastaan ramasta tuo kaikki äksöni ja jännitys. Oppaiden mukaan emme olisi voineet juuri tapahtumarikkaampaa trailia varata. Tämänkertaisella retkellä oli kuulemma ollutenemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuin yhdelläkään aikaisemmalla traililla mitä he ovat tuolla tehneet. Melkoisen hyvin osunut valinta siis meiltä. Enää ei kuitenkaan nähty sen enempää norsujen kuin leijonienkaan hyökkäilyjä puoleen taikka toiseen ja saatiin nukkua yö rauhassa.

Aamu valkeni niin ikään rauhaisissa tunnelmissa ja pakkailimme itsellemme kevyet päivätavarat mukaan, sillä olimme jäämässä vielä toiseksi yöksi tähän samaan paikkaan. Edellisiltaa muistellessa se ei ehkä kuulostanut enää niin hirveän houkuttelevalta vaikka leiripaikkana tuo puiden varjostama kohta olikin mitä upein. Päiväretken aikana käveltiin viitisen tuntia ja kymmenisen kilometriä auringon porottaessa taas täydeltä terältä. Norsuinsidentti vielä tuoreessa muistissa olimme kaikki vähän säikkyjä ja säpsähtelimme jokaista rasahdusta puskassa. Oppaat päätyivät refleksinomaisesti tähtäämään kirahvienkin rapistelua kiväärinpiippua pitkin. Tälle päivälle ei kuitenkaan sattunut hurjempia kohtaamisia eläinten kanssa. Täytyy silti sanoa, että kaikkien eläinten näkeminen impaloista lähtien on huomattavasti jännittävämpää jalkapatikassa kuin autosta käsin, sillä eläimet ovat vilkkaiden ajoreittien ulkopuolella paljon arempia ja pinkovat pian karkuun kuullessaan tai haistaessaan lähestyvät ihmiset. Niinpä seeprojen, kirahvien, impaloiden tai puhvelien lähelle pääseminen oli traililla vielä ihan eri tavalla palkitsevaa kuin samojen eläinten katselu auton ikkunoiden läpi. Jotenkin tuntui, että patikoidessa olisi ollut lähempänä luontoa ja eläimiä, ja että ne olisivat nyt olleet todellisempia ja villimpiä. Ja vaikka autolla ajelu eri puolilla Krugeria oli ollut upea elämys sekin, niin traililta käsin tarkasteltuna se tuntui pelkältä eläintarhalta tai teemapuistolta jonne on ripoteltu kesyjä eläimiä valokuvattavaksi (mikä ei tietenkään ole totta, vaan Krugerin eläimet ovat villejä ja voivat hyökätä autojakin kohti).

Päiväretkellä pidettiin yksi pidempi lepotauko, jonka aikana voitiin joenpenkalta taas tarkkailla juomapaikalla olleita norsuja ja pienempiä eläimiä, ja ohi luikerteli myös yksi boomslang eli puukäärme, joka on yksi maailman myrkyllisimmistä käärmelajeista. Tämä yksilö oli kyllä tosi pieni eikä lainkaan kiinnostunut meistä ja jäi onneksi ainoaksi patikkaretkellä bongatuksi luikeroksi. Sekä kävelyretki että sen jälkeen leiripaikalla vietetty ilta sujuivat rauhallisissa merkeissä, ja vitsailimme että edellisiltaan verrattuna oli oikeastaan tylsää. Eläimiä ei leirin lähistössä enää näkynyt eikä kuulunut, ja oli itse asiassa mielenkiintoista nähdä sama paikka sekä niin vilkkaana että hiljaisena. Jo totuttuun tapaan käytiin hakemassa vettä eiliseltä kololta ja nautittiin rauhassa kylpemismahdollisuudesta puun suojissa. Maiju tuunasi puskasuihkusta luksusversion viemällä puun juurelle muutaman kivenmurikan, joiden päällä saattoi seistä pelkän maan sijaan. Pesun jälkeen istuskeltiin iltaa nuotion ääressä sapuskaa laitellen, jutustellen ja täysikuuta katsellen, kunnes painuttiin rauhaisan illan rentouttamina levolle telttoihimme.

Seuraava aamu oli, uskomatonta kyllä, jo patikkaretkemme viimeinen. Unet olivat niin hyvät ja häiriöttömät, että nukuimme kaikki vähän pommiin, mutta aikaa oli silti riittävästi ottaa aamu iisisti ja pakkailla kamppeet kasaan hiljalleen ennen kuin lähdimme viimeiselle lyhyelle kävelyrupeamalle kohti sovittua paikkaa josta meitä tultaisiin hakemaan. Kävely sujui ilman välikohtauksia tai suurempia eläinhavaintoja, eikä aikaakaan kun tulimme aukealle jonka laidalla jeeppi odotteli meitä. Mikko oli miettinyt jo edellisenä päivänä että saisipa noutopisteelle jotenkin tilattua kylmää olutta. Joko kyseessä oli normaalikäytäntö tai sitten telepatia, mutta meitä noutamaan tulleella kaverilla oli kylmälaukullinen colaa ja kaljaa mukana. Hikisen kolmipäiväisen patikoinnin jälkeen voi sanoa että virvokkeet olivat kyllä harvinaisen palkitsevia. Oppaamme Hans hyppäsi kaljatölkki kädessä ratin taakse ja ehti matkan aikana hyvinkin kumota vajaan siksarin verran olutta kurkkuunsa, mutta kyseessä on sentään isommanpuoleinen mies eikä täällä muutenkaan tunnuta pidettävän parin (tai muutaman) kaljan vaikutusta ajokuntoon kummoisena.

Trekin jälkeen on kiva heilua kalja kädessä

Trekin jälkeen on kiva heilua kalja kädessä

Ajomatkalla takaisin Shingwedzin leiriin tunnelmat olivat ristiriitaiset. Oli upeaa että oltiin “selvitty” patikkaretkestä ja etenkin tietysti höyrypäisen norsun hyökkäyksestä, mutta toisaalta tuntui tosi surulliselta että traili oli jo ohi ja edessä oli paluu kesyttömän luonnon helmasta takaisin sivistyksen pariin. Haikeaa oli myös hyvästellä mahtavat oppaamme Hans ja Wayne, joiden kanssa olimme viettäneet kolme niin intensiivistä päivää. Vaikka olimme nauttineet Krugerin-kokemuksistamme jo ennen trailia, niin tämä kolmipäiväinen oli elämyksenä vielä ihan eri luokkaa. Oli selvää, että Mphongolo Backpack Trail oli ollut yksi Etelä-Afrikan matkamme kohokohdista tai kenties koko matkan suurin kohokohta – se jäisi vielä tulevien viikkojen aikana nähtäväksi.

Kruger on lekker! 2/4

Edellisillan myöhäinen ja hätäinen saapuminen oli toista kuin leirin pystytys Lower Sabien leirintäalueelle. Vaikka telttapaikat olivat siellä nurmikon sijaan asfalttia, oli paikka rauhallisuudessaan ihan eri luokkaa. Teltan päälle kaartuvasta puusta pystyimme jopa bongaamaan pari uutta lintua nähtyjen lajien tikkilistaamme. Iltapäivällä käyskenneltiin ympäri leiriä ja syötiin lounaspurilaiset nälkäämme jo tutusta ketjuravintolasta. Tarkastimme myös kaupan tarjonnan, mutta banaanin tapaan kuorittavia jäätelöitä lukuunottamatta ei shoppailuinto herännyt.

Lintuja oksalla

Puussa Lilac-breasted Roller ja Starling

Illaksi meillä oli varattuna “sunset drive” eli jeeppiajelu auringonlaskun aikaan. Jeeppi tosin oli oikeastaan maastoajoon tarkoitettu minibussi, vain ilmavampi sellainen ilman ikkunoita saatika niiden raameja. Ajelulla emme nähneet kovin montaa eläintä, mutta kuitenkin useita uusia lajeja. Kuulemma oli huono ilta bongailun suhteen. Niillä ilmeisesti oli lauantai-illan huumat jossain muualla. Tästä huolimatta emme ollet yhtään pettyneitä ajelun antiin, kun plakkarissa oli lähes kymmenkunta uutta eläinlajia sen jäljiltä.

Grysbok pimeässä

Grysbok pimeässä

Illallista varten olimme ajatelleet kokeilla retkikeittimen toimivuutta ja keitellä omat sapuskat teltan kupeessa, mutta kuinkas sitten kävikään. Kun kaikki tarvittavat tykötarpeet oli levitelty pitkin asfalttialustaa, huomattiinkin että eipä tuo kaasupurkki sovikaan siihen suuttimeen joka meidän keittimessä on. Eipä siinä muu auttanut kuin pistää tavarat pakettiin ja suunnata ravintolaan illalliselle juuri ennen sulkeutumista ja jättää retkikeittimen toimitavalmiuteen saattaminen seuraavalle päivälle.

Kirahvi aamusumussa

Kirahvi aamusumussa

Aamu Lower Sabiessa oli varsin aikainen sillä meillä oli buukattuna myös aamuajelu, joka lähtee liikkeelle ennen auringonnousua. Tälle kyseiselle ajelulle oli tulossa meidän lisäksi vain toiset kaksi henkilöä, jotka eivät sitten koskaan ilmestyneetkään paikalle. Näin ollen me saimme ihan privaattiajelun. Alkuun ilma tosin näytti varsin huonolta eläinten suhteen, sillä näkymä oli joka suuntaan sumun peitossa, eikä utu meinannut haihtua edes auringon noustua. Lähdimme kuitenkin kiertelemään, sillä eihän sitä koskaan tiedä mitä näkee. Tälläkään kertaa ei aivan mullistavia eläinbongauksia ollut, mutta Mikon wild dog -havainto sumuisessa tien laidassa ja sarvikuono- ja kirahvivauvat myöhemmin matkalla tekivät ajelusta varsin onnistuneen.

Sarvikuono sumuisella pellolla

Sarvikuono sumuisella pellolla. Jos oikein tarkasti katsoo, niin siellä on myös pienenpieni sarvikuonovauva.

Palattuamme ajelulta aamu oli ehtinyt jo pitkälle joten oli aika taas pakata tavarat kasaan autoon. Kävimme tutkailemassa tämän leirin kaupassa ratkaisumahdollisuuksia eilisiltana ilmenneeseen retkikeitinongelmaan, mutta selkeää vastausta probleemaan ei löytynyt. Kun emme enää keksineet mitään muuta, lähetimme tekstarin parin päivän päästä alkavan patikointinretken oppaalle ongelmastamme. Pian saimmekin vastauksen, että jotain yritetään tehdä asian eteen. Lähetimme pikaisen mailin tarvitsemastamme retkikeitinkaasun laadusta hänelle ja jätimme asian korkeampien voimien huomaan. Tästä tosin aloitimme usean päivän kestäneen aivoriihen siitä miten voisimme pärjätä nuo kolme yötä jopa ilman keitintä. Asia jäi siis muhimaan ratkaisemattomaan tilaan.

Norsu tienpielessä

Norsu tienpielessä. Pitää muistaa vähintää 50m metrin turvaetäisyys norsuun.

Lower Sabiesta seuraava kohteemme eli Satara oli hieman pohjoisemmassa. Se on tunnettua kissa-aluetta, joten odotimme näkevämme siellä leijonia ja leopardeja. Valitsemamme ajoreitti ei tarjonnut kovin ihmeellisiä uusia tuttavuuksia, mutta norsuja, sarvikuonoja ja virtahepoja oli riittävästi. Matkalla pysähdyimme myös täkäläiselle piknikpaikalle, jossa oli joukoittain ihmisiä grillaamassa kaikenlaista makkaraa ynnä muuta lihaa. Näillä piknikpaikoilla voi vuokrata grillin, eli paikallisella kielelä braain, vajaan parin euron tuntihintaan. Ei siis kovin huimaava hinta siitä että voi makkaroita käristellessä katsella norsuja ja virtahepoja oravien ja talitinttien sijaan. Ei todellakaan voi ihmetellä, miksi nämä paikat ovat tupaten täynnä vaikka paikalliset eivät niin ehkä jaksakaan noista maisemista innostua.

Norsuja tiellä

Norsut matkalla tien yli pulikoimaan toisella puolella olevaan lätäkköön

Kolmanteen leiriimme, Sataraan, uskoimme saapuneemme hyvissä ajoin (koska Maiju ajoi reippaaseen rallityyliin pitkin hiekkateitä), mutta sisäänkirjautumisen yhteydessä kuulimmekin että kokoontuminen illan “sunset drivelle” olisi jo kymmenen minuutin kuluttua. Täällä ei näemmä ollutkaan samat lähtöajat kuin aiemmissa leireissä. Onneksi kuitenkin ehdimme juuri ja juuri mukaan, ja matkaan ehdittiin vielä ostaa parit kylmät ohrapirtelöt pitkän ja pölyisen ajomatkan vastapainoksi.

Kissat kivinä tienposkessa

Kissat kivinä tienposkessa. Nyt ne näkyy, mutta hetkeä aikaisemmin ne olivat vain pari vaaleaa kiveä heinien katveessa.

Vaikka Sataralla on kissasaturaation suhteen hyvä maine, emme ilta-ajelun alkupuolella nähneet kovin kummoisia eläimiä. Loppuvaiheessa asiaintila korjaantui, sillä pysähdyimme parin vaalean kiven luokse, jotka tarkemman tarkastelun tuloksena osoittautuivat poikkeuksellisen karvaisiksi kiviksi, jotka olivatkin itse asiassa leijonapariskunta. Niillä kuulemma oli meneillään pariutumisvaihe joka voi kestää noin viikon ja sen aikana ne parittelevat noin puolen tunnin välein. Me siis päätimme jäädä odotetelemaan seuraavaa kierrosta. Vartin odottelun tuloksena olikin sitten varsin näyttävää materiaalia eläinkunnan suvunjatkamisesta. Ihan vain tiedoksi niin sitä materiaalia ei ole kovin pitkästi. Tosin kaikki miespuoliset henkilöt voivat pohtia josko heistä olisi parittelemaan puolen tunnin välein edes vuorokauden saatika leijonien käyttämän usean päivän ajan. Parittelevat leijonat vetivät ajelulla sen verta pitkä korren että mitään muuta vastaavanlaatuista ei loppuaikana tapahtunut. Pitkän päiväajelun ja iltaohjelman saattelemina olimmekin melko valmista kauraa petiin.

Leijonen haukotus

Leijonen haukotus. Lisääntymine on rankkaa ja vaatii hyvää lepoa.

Aamu Satarassa alkoi samaan tapaan kuin edellisessäkin leirissä eli aamuajelulla. Turhan pitkään ei siis jäänyt nukkuma-aikaa täälläkään. Aamuajelu ei tuonut paljoa uutta edellisiltaiseen, varsinkin kun käytiin loppuvaiheessa katsomassa samoja leijonia, jotka tosin eivät tällä odottelukerralla herkistyneet tositoimiin. Matkalla kyllä nähtiin melko monta uutta lintua mikä olikin hyvä tikkilistan kannalta, sillä potentiaaliset nisäkkäät alkoivat loppua ja uusien lajien bongaustahdin ylläpitämiseksi oli keskityttävä entistä enemmän lintuihin, joita on tarjolla moninkertainen määrä nisäkkäisiin verrattuna. Yksi erityisen hieno eläinhavainto kuitenkin saatiin aamulla: tiellä jolkotteli jeeppiä kohti sellainen uhanalainen ilmestys kuin villikoira (wild dog), samanlainen jonka Mikko oli bongannut edellisaamuna Lower Sabiessa, mutta nyt sen näki oikein kunnolla. Oppaamme/kuskimme ampaisi koirulaisen perään, ja seurasimme sen juoksua tien varressa pitkän matkaa.

Wild Dog

Wild Dog juoksemassa impaloide perässä. Oikeasti impalat oli jo pitkällä ja tämä juoksi vain samaan suuntaan.

Sataran leirissä olisi ollut myös uima-allas, mutta sen hyödyntäminen jäi valitettavasti väliin. Sen sijaan otimme ilon irti yleisten keittiörakennusten vesiboilereista ja saimme niistä kätevästi kiehuvan kuumaa vettä termospulloon. Siitähän saa niin teevedet, aamupuurot kuin iltasapuskatkin, jos ne ovat “kaada vettä päälle” -tyyppistä sorttia. Kun kamppeemme oli pakattu taas takaisin autoon, oli muu leiri jo aikalailla tyhjä ja vain siivoojat kulkivat tyhjentämässä mökkien edustojen grillejä tuhkasta. Oli siis korkea aika meidänkin jo suunnata kohti seuraavaa leiriä eli Olifantsia.

Leijona aamulla lekottelemassa

Leijona aamulla lekottelemassa