Tag Archives: Manzini

Kun uusi aamu valkeni Swazimaassa, saatoimme paremmin nähdä, millaiseen paikkaan olimme edellisiltana säkkipimeässä ajelleet. Majapaikkanamme kolmen Swazimaassa vietetyn yön ajan toimi perinteinen, ampiaispesän mallinen ja oljilla päällystetty savimaja. Tämä oli tosin sikäli luksusversio, että sen kylkeen oli rakennettu kylpyhuone. Samanlaisia majoja oli pari-kolmekymmentä muutamassa eri ringissä, jotka oli kaikki aidattu omiksi “kylikseen” risu- tai ruokoaidoilla. Yllättävän tilava ja lämpötilaltaan juuri sopiva asumus, joskin äänieristys jätti toivomisen varaa. Jo yöllä oltiin kuultu ulkopuolelta impaloiden ääntelyä, ja aamulla selvisi, että pihapiirin lähistössä tepasteli muitakin peura-antilooppi-henkisiä eläimiä, pahkasikoja ja erinäisiä lintuja. Ei hullumpi miljöö siis tämä Mlilwanen luonnonpuisto.

Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä maleksimaan, sillä seuraava seikkailu vaati aikaista liikkeellelähtöä. Kohteena oli toinen luonnonpuisto, Malolotja ja sinne vaijereille viritetty liukurata. Malolotja oli kuulemma 45 minuutin ajomatkan päässä, muutta halusimme pelata varman päälle ja varasimme matkaan tunnin verran. Sekään ei ihan riittänyt vaikka Mikko loppuvaiheessa ajeli 20-40 km/h ylinopeutta (ei silti sentään enempää kuin kahdeksaakymppiä-satasta). Paikalliset tietysti menivät vieläkin kovempaa ohi. Emme olleet varmoja kuinka täsmällisesti meidän olisi pitänyt olla paikalla eli onko 8:30 afrikan aikaa vai ihan oikeaa aikaa. Kun ilmoittauduimme tiskillä pari minuuttia myöhässä, meille ilmoitettiin pahoitellen että kierros alkaisi vasta kymmeneltä. Afrikan aikaa siis. Kun näytimme vähän pitkää naamaa (turhan aikaisen aamun ja perille kaahailun takia), ajankohta saatiin aikaistettua yhdeksään tai vähän yli. Se kuulosti jo paremmalta ja söimme odotellessamme aamiaisen nro 2 ennen lähtöä hotkaistujen pikapuurojen jälkeen.

Uusi aikataulu piti, ja 9:15 alkoi vaijeriradan turvallisuusbriiffaus ja varusteiden pukeminen, jonka jälkeen hyppäsimme autoon ja suuntasimme luonnonpuiston läpi radan lähtöpisteelle. Siellä meidät toivotettiin tervetulleiksi ihmemaahan, joka aukeaisi silmiemme eteen heti ensimmäisen vaijeriliu’un jälkeen Ihmemaan Liisan kaninkolon tapaan. Repliikit tuntuivat ehkä lievästi ulkoa opetelluilta ja opas hieman vaivaantuneelta tässä vaiheessa. Oli miten oli, parin ensimmäisen liu’un jälkeen maisemat paranivat ja vaijerit pitenivät, ja oppaallamme oli ihan kiinnostavia juttuja kerrottavana ympäröivästä luonnosta (mm. minkä puun kaarna parantaa ripulin ja minkä kasvin hedelmä taas saa vatsan sekaisin). Kovin ekstremenä tätä vaijereita pitkin viilettämistä ei voinut pitää ainakaan edellisen päivän Big Swingiin verrattuna. Ihan leppoisaa oli kuitenkin ja maisemat olivat kauniita. Pelkästään tämän “canopy tourin” takia ei ehkä kannata tulla Swazimaahan asti, vaan suosittelemme ennemmin Tallinnan seiklusparkia, jos kaipaatte jännittäviä elämyksiä vaijereilla.

Canopy-liuku laskijan silmin

Toiminta ei onneksi loppunut tähän, vaan lyhyen iltapäivätauon ja lounaan jälkeen meitä tultiin hakemaan Mlilwanen leiristä vielä iltaretkelle luolaseikkailemaan. Odottelimme kärppänä neljältä kyytiä, mutta noutajaa ei alkanut kuulua. Puolen tunnin päästä kävimme leirin respasta kysymässä apua, ja he kertoivat, että retken järjestäjä Swazi Trails oli soittanut ja ilmoittanut pienestä myöhästymisestä, mutta he eivät olleet tienneet kenelle viestin välittää ja jättäneet sen siis välittämättä. No, selvisihän asia näinkin, mutta kun leirissä oli ehkä kymmenkunta ihmistä ja kaikki vielä joko ravintolassa tai sen vieressä pihalla istuskelemassa, ei olisi ollut hirveä efortti käydä kyselemässä. Täällä tuntuu ylipäätään olevan vähän hiljaisen kauden kooma päällä ja kaikessa on käynnistymisvaikeuksia, vaikka hitaan alun jälkeen hommat lähtevät rullaamaan.

Nytkään ei kestänyt kauaa, kun Swazi Trailsin auto porhalsi pihaan. Luolaretkeämme edeltänyt koskikajakointi oli venähtänyt ja siitä siis myöhästys. Ilta alkoi sonnustautumisella valkoisiin haalareihin ja kypäröihin, joihin kiinnitettiin vyöstä roikkunut lamppu. Erittäin fiksun ja muodikkaan näköisinä ajoimme ensin autossa vartin verran ja sitten kävelimme kolmisen varttia kohti luolaston suuta kahden oppaamme kanssa. (Siis jälleen kerran privaattiretki, samoin kuin aamuinenkin.) Luolastoa riittää kuulemma kaksi kilometriä, mutta siitä on tutkittu vain 5 %. Luolaan ei ole rakennettu kaiteita, portaita tai muita kulkureittejä, eikä sinne ole tehty opastus- tai muita merkintöjä, joten pimeässä piti vain luottaa oppaiden suunnistustaitoihin.

Seuraava parituntinen kuljettiin otsalamppujen valossa kallionlohkareiden väliin jääneitä kapeita reittejä pitkin kiipeillen, pungertaen, kontaten, ryömien ja alas kavuten. Touhu oli hikistä, sotkuista ja yllättävän vaikeaa ja rankkaa, mutta ei varsinaisesti kovin pelottavaa (vähän klaustrofobista kyllä). Maiju ei erityisemmin perustanut tästä elämyksestä eikä “luolastuksesta” (engl. caving) ehkä tullut Mikonkaan uutta lempiharrastusta, vaikka paineli menemään kuin vanha luolamies. Kivenmurikoiden lisäksi luolan nähtävyyksiin kuului maanalainen joki tai puro, sokeita läpinäkyviä hämähäkkejä sekä pari eri lajia lepakoita. Luolassa seikkailemisen rankkuudesta huolimatta kokemuksesta teki melko hupaisan se, että oppaamme olivat  pakkomielteisesti ottamassa meistä valokuvia koko ajan ja varsinkin aina silloin, jos kiipesimme/ryömimme/laskeuduimme jostain erityisen hankalasta paikasta. Pysähdy siinä sitten poseeraamaan kameralle, kun yrität hiki päässä kammeta itseäsi alas tai ylös lohkareiden välissä.

Illan loppuhuipennus (ainakin melkein, Maijun mielestä) korvasi luolassa könyämisen rasitukset. Kotimatkan varrella pysähdyttiin Cuddle Puddlessa eli kuuman lähteen lämmittämässä uima-altaassa pulikoimassa. Lämpimässä vedessä lilluttaminen tuntui mahtavalta, ja vielä parempaa oli että meille tuotiin altaaseen kylmää juotavaa ja uunituoretta pizzaa. Vatsat täynnä ja pulikoinnin rentouttamina oli kiva päästä autokyydillä takaisin leiriin koisimaan ja toipumaan parin päivän ekstreme-elämysputkesta.

Toinen ja samalla viimeinen päivä Swazimaassa vietettiin vähän leppoisammissa merkeissä. Aamulla heti auringon noustua käytiin tekemässä parituntinen omatoimikävely (siis ei opastettu) luonnonpuistossa, eräänlainen luontopolku siis. Eläinkirjo ei ihan ollut Krugeriin verrattavissa, vaikka reitin varrella näkyikin taas useammanlaisia peuraelikoita sekä gnu- ja seepralaumat. Sitten vedettiin leirin ravintolassa pitkästä aikaa kunnon buffetaamupala ennen kuin lähdettiin koukaukselle Manzinin kaupunkiin ja erityisesti hyväksi mainostetulle torille. Isommat markkinahumut olisivat olleet torstaina eli edellisenä päivänä, mutta kyllä nytkin oli ihan hyvä torimeininki päällä ja kaupan oli kaikenlaista vihanneksista puupatsaisiin. Hauskimpia olivat appelsiineja täynnä olevat pikku kuorma-autot, joiden lastia meillekin kovasti tarjoteltiin kappaleittain tai isommissa erissä. Iltapäivä kului lähinnä aikaa tappaessa ja iltaruoka-aikaa odotellessa. Yritettiin päästä syömään perinteistä swaziruokaa, mutta ravintola oli ilmeisesti kiinni. Jouduttiin siis tyytymään pinaatti-butternut-lasagneen paikallisten (tai Swazimaassa syystä tai toisesta pitempään oleskelevien) valkoihoisten suosimassa paikassa nimeltä Farmhouse. Tuo butternut-kurpitsa(?) on muuten matkan suurimpia kulinaarisia löytöjä. Ollaan sitä joskus kotonakin syöty mutta vasta täällä tutustuttu sattumalta jonkun grillailun yhteydessä paremmin. Ja nyt voitaisiin syödä sitä vaikka joka päivä! Ja melkein ollaankin.