Tahan mennessa tapahtunutta: uunituoreet kaksinkertainen eno (ja kaksinkertainen vara-seta) seka nelinkertainen tati (kaksi oikeaa ja kaksi vara) katsastamassa Ladakhin alueen paakaupunkia Lehia seka hieman lahiseutuakin.
Maisemat ja rakennukset ovat koko lailla tutunoloisia Tiibetista, esim. luostariarkkitehtuuri on jo ihan last season (tai toissa maa oikeammin). Myos armeijan lasnaolo on yhta nakyvaa, mutta sen valittama viesti on varsin eri kuin Tiibetissa. Ja sotilaat rennompia. Esim. eilen joku yritti kovasti poseerata, etta oltaisiin sita fotografeerattu (pointti oli varmaan siina etta toinen kaveri sen vieressa seisoskeli jonkilaisessa juhlasotakoltussa).
Lehin kaupunki on melko pieni, varsinkin turistialue ottaen huomioon kuinka paljon turisteja taalla on. Onneksi myos “oikeaa” arkielamaa nakee, kunhan kavelee muutaman metrin edemmas. Joka kulmalla ja myos kulmien valissa kaupataan pashmina- ym. villahuiveja seka erilaista koriste-esinetta ja rihkamaa. Kaupustelijat ovat paenneet tanne laumoittain varsinaisen Kashmirin alueen levottomuuksia ja/tai etelamman sateita, silla suurin osa tuntuu omistavan liikkeen seka taalla etta Goalla/Keralassa. Olemme siis saaneet kokea mahtavia alyllisia keskusteluita omalla aidinkielellamme, myos muiden kuin toistemme kanssa. “Mita kuulluu”, “karvalakki” jne. ARGH. Joku ei selkeastikaan ole heille kertonut etta tuo ei ole sita mita olemme tulleet kokemaan, sita saa ihan tarpeeksi mediterraanian turistirannoiltakin.
Vaikka ollaan kieltamatta laiskistuttu itsekin ja alettu muuttua pesunkestaviksi lankkarituristeiksi. Ei nimittain jaksettu kiertaa nahtavyyksia omin pain, vaan otettiin eilen taksi ja huristeltiin lapi muutama etela-Lehin hedelma. Ensimmaisina vuorossa olivat Hemis ja Thiksey Monastery. Eivat ne ainakaan hienompia olleet kuin tiibetilaiset sisarensa, mutta ehka komeammilla paikoilla vuorten rinteilla. Seuraavat Shey ja Stok eivat juuri herattaneet intohimoja taikka muutakaan. Ensimmainen oli lahinna vanha palatsin raunio nyppylan laella (jonne Maiju ei edes jaksanut lahtea kapuamaan) ja jalkimmainen on surkeahko museo entisen paikallisen hallitsijasuvun residenssin kyljessa. Ei juuri nahtavaa niissa. Mutta tulipa kaytya.
Leh alkaa joka tapauksessa olla aika nahty, tai se osa siita mita jaksetaan kiertaa ja katsella. Kiertelyn huipentuma on ollut Leh Palace, jota opaskirjan mukaan “Little Potalaksikin” nimitetaan. Eipa voisi olla harhaanjohtavampaa lempinimea. Tai no, kyllahan se arkkitehtooriselta luonteeltaan oli jotakin sinnepain (paitsi hirmusti pienempi), mutta aivan paskana. Sellainen betonikasaraunio siis, jota ne tosin yrittavat restauroida (Maijun mielesta torkyhintaisilla) 100 rupian paasylipputuloilla/kavija (huom. intialaiset luonnollisesti maksavat kokonaiset 5 rupiaa). Maijun kommentti: paasymaksu olisi ollut OK jos palatsissa olisi ollut jotain nahtavaa, eika se olisi ollut surkein nahtavyys mita maa paallaan kantaa. Mikon kommentti: tuo toinen ei vaan osaa arvostaa kasaa kivimurskaa.
Joka tapauksessa alkaa olla aika taas jatkaa matkaa. Maiju ei jaksa enaa lahtea kohti syrjaista Zanskaria eika uskalla syvemmalle Kashmiriin, joten palaamme etelaan ja Manaliin. Katsotaan minne asti sielta ehditaankaan, kaksi viikkoa matkaa on viela jaljella. Toivomme etta ennattaisimme uudelleenmuistelemaan edellisen matkan huippuhetkia Bundin Elephant Gardeniin. Jollei koko paikka ole tulvan peitossa, siella suunnalla kun on kuulunut olevan melkoinen vedenpaisumus meneillaan. Mutta vaaroja valtellen luovimme siis halki Intian mantereen kohti ihanaa hygieenista koti-Suomea.
Niin ja viela vatsa-asiaa: kaynti paikallisessa apteekissa auttoi. Sitapaitsi apteekin seta teki pikatarkastuksen – tunnusteli pulssia, kyseli kuumetta ja tutki kielen varia ennen kuin heitti tiskiin levyllisen keltaisia, pahanmakuisia tabletteja. Nyt siis Maijulla vatsa pelaa, Mikolla viela vahan turhan liukkaasti mutta katsotaan josko saataisiin lisaa troppeja hanellekin.
Tulomatkan bussikokemuksista viisastuneena Maiju vaati talla kertaa jeeppikyytia. Matka takaisin kohti Manalia starttaa ensi yona kello kaksi. Talla kertaa emme pysahdy yopymaan matkan varrelle vaan paasemme perille Manaliin jo huomenna illalla. Tulomatkalla yovyimme torkyhintaisissa teltoissa (joissa tosin oli kunnon vallyt). Hintaa tuli enemman kuin neljasta yosta Manalissa lampiman suihkun kera. Hintaan toki sisaltyi illallinen (riisia, linsseja ja perunaa) seka aamiainen (paistettu kananmuna paahtamattomien PAAHTOleipien valissa ja mustaa teeta). Joten ei kai siita voi valittaakaan, kerta oli nainkin mahtavat tarjoilut. Maijun mielesta kylla pahinta ruokaa koko matkalla, mika on aika heikkoa ottaen huomioon etta oltiin sentaan Tiibetissakin (Maiju tosin vain maistoi tsampaa eli kulhollista ohrajauhoa siella. Ei Mikkokaan silti kovin paljoa saanut alas).
Kuittaillaan jalleen Himachal Pradeshin vehreydesta, ehkapa jo ylihuomenna.