Tag Archives: Juna

London calling


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Palasimme viime viikon keskiviikon-torstain välisenä yönä pieneltä työ- ja huvimatkan sekoitukselta Lontoosta, jossa riitti kaikkea seikkailuista löhöilyyn ja pubissa istumiseen.

Mikko oli varasijoilta odotellut paikkaa firman koulutukseen Lontoossa jo hyvän tovin ennen kuin se varmistui Intian matkan aikana. Koulutus pukkasi melko pian sieltä palaamisemme jälkeen ja piti melko nopsaan järkätä lennot ja hotellit. Lisäksi me päätimme käyttään tämän tilaisuuden ja lähteä yhdessä, sillä Maiju saattoi samalla käydä sikäläisessä arkistossa läpi omia hommiaan samalla, kun Mikko istuisi “koulun penkillä”.  Siinä tsänssi, missä mahdollisuus. Jotta saisimme hieman omaakin aikaa Lontooseen, lähdimme matkaan varsin edullisilla Norwegianin lennoilla jo lauantaiaamuna. Näin saisimme siis kaksi kokonaista päivää ja kolme iltaa ihan omiin huvituksiin.

Lauantaiaamu. Helsinki-Vantaa. Norwegian. Gatwick. Metro. Check-in.

Siinä pääpiirteittän oli menomatka. Olimme varanneet omakustaiseksi yöksi meille hotellin Guoman hotelliketjun Charing Cross -hotellista aivan Trafalgar Squaren kulmalta. Lainaus eräästä hotellin arvostelusta kiteyttänee kuinka keskeisellä paikalla hotelli oikeasti on:

you’d have to pitch a tent under Nelson’s Column to get any more central than this

Guoman Charing Cross hotellihuone

Hotellihuone Guoman-ketjun Charing Cross -hotellissa

Lokaatiossa ei siis ollut valittamista. Eikä kyllä ollut hotellin sisuksissakaan. Huoneessa oli ehkä korkein sänky minkä on ikinä nähnyt ja kylpyhuoneessa odotti kylpyamme. Sitä tosin ei ehditty käyttämään, mikä on harmillista. Joka tapauksessa puitteet ovat melko äveriäät, jos se nyt on sopiva termi, jopa siinä määrin että paikka kelpaa myös hääparin yönviettopaikaksi. Sellainen bongattiin asettautumassa yöpuulle, kun palattiin pubien suljettua takaisin hotellille.

Lauantaille olimme keskittäneet lähes kaikki ennaltavaratut ja suunnitellut ohjelmat. Kun olimme asettautuneet kodiksi, suuntasimme National History Museumiin. Siellä on esillä kaikkea ihmisten, eläinten ja maapallon historiaan liittyvää valaista hämähäkkeihin ja neandertaaleihin. Vaikka hämähäkit ja norsujen luurangot olivat mielenkiintoisia, oli meidän pääkohteemme vähän toisenlainen. Museo tarjoaa viikoittain erilaisia aktiviteetteja ja meille sattui osumaan niinkin mielenkiintoinen aihe kuin “Edible Insects: Food for the Future?“. Hieman asiaa taustottaaksemme, että miksi me vannoutuneet kasvissyöjät menisimme tämänlaiseen tapahtumaan, niin olemme pohtineet että voitaisiinko ötökät ottaa meidän ruokavalioon. Lähinnä olimme ajatelleet tulevaa Etelä-Afrikan matkaa, mutta miksei sitä voisi kokeilla nyt kun tarjoutui tilaisuus.

Paistettu ja grillimaustettu jauhomato

Jauhomadot oli maustettu grillimausteella ja paistettu. Maistuivat lähinnä rapsakalta ja grillimausteelta.

Paistettu lehtimuurahainen

Paistettu lehtimuurahainen. Se maistui hieman pahalta. Johtuikohan muurahaisen pissasta?

Tilausuudessa emme onneksi olleet ainoita aikuisvieraita mikä oli ihan kiva, sillä sali täynnä ipanoita ja sitten me olisi ehkä ollut hieman outoa. Saimme ensin luennon ötököistä ja sitten päästiin maistelemaan niitä. Ruokalistalla oli grillimaustettu jauhomato, currymaustettu pieni heinäsirkka ja lehtimuurahainen ihan au naturel. Lisäksi olisi ollut tarjolla paneroitua torakkaa mikä tosin jäi meiltä kokeilematta, kun niitä oli vain muutama kappale. Kaikki oli käytetty siis uunin kautta, eli ei tarvinnut juosta ötököiden perässä vaan ne olivat kivan rapsakoita. Lähinnä ne oikeastaan maistuivat juurikin rapsakoilta ja niiltä mausteilta missä ne oli pyöritetty. Muurahainen tosin maistui hieman funkylta, johtuen ehkä muurahaisen pissasta. Voidaan kyllä suositella silti kaikille. Ekologista ruokaa, joskaan ötököitäkään ei välttämättä oikein pysty teollisuusmittakaavassa kasvattamaan eli maailman nälänhätä ei hyönteisten avulla taitu.

Rassasimme sirkkojen jalat hampaiden väleistä ja suuntasimme seuraavaan kohteeseen. Southbankille oli messukeskuksen viereen pykätty suklaafestivaalialue. Kyllä naiset, kuulitte oikein, suklaafestarit. Me olimme jo etukäteen ostaneet liput suklaakokki Damien Allsopin pitämään suklaatyönäytökseen ja maistelutilaisuuteen. Liput maksoivat huimat £5 ja sisälsivät vielä kuulemma £35 arvoisen lahjasäkin. Se tosin osoittautui melko huijaukseksi (ei suklaata!), mutta sateenvarjolle on aina käyttöä ja miksei myös essulle. Ohjelma alkoi parin suklaan maistelulla jonka jälkeen Damien kokkaili valkosuklaa crème brûléetä. Se ei ollut ihan tavallinen versio, sillä se tehtiin ilman kermaa, ilman munaa ja koko homma perustui agar agarilla seostettuun limemehuun. Melkoisen erikoista, mutta hyvää oli. Resepti on periaatteessa melko helppo, mutta ainesosien suhteen sitä oli melko vaikea saada täysin kohdilleen, kun kokeilimme sitä tehdä matkan jälkeen. Emme saaneet siis juurikaan mitään tarkkoja mittoja mistään vaan hieman silmämääräisesti arvioitiin paljonko mitäkin laitettiin ja yritettiin muistella. Ihan kohtuullista kuitenkin tuli. Ihan pelkkää suklaata festivaali ei kuitenkaan ollut ja kokeilimme myös risottopalloja, jotka ovat kuten nimikin sanoo – risotosta tehtyjä pyöryköitä. Siinä hyvä vinkki mitä tehdä hieman elähtäneelle risotonjämälle.

Convent Gardenin joulukuusi

Convent Gardenin "ehkä" hieman yliampuva joulukuusi

Illalla kävimme myös Tate Modernissa eli paikallisessa Kiasmassa naureskelemassa sille kuinka vääntyneet naulat tai valkoinen tarra valkoisessa seinässä on taidetta. No oli siellä kyllä ihan hienojakin juttuja, mutta on nuo “modernit” taiteet nyt kuitenkin aika tuommoista huttua (erityisesti Mikon mielestä). Muu aika menikin lähinnä käpsytellessä ja pubissa istuessa. Meinasimme tosin jäädä ilman iltaruokaa sillä yhtäkkiä kello olikin jo melkein yksitoista ja joka pubissa ruokatarjoilu loppuu jo kello 22 ja ravintolatkin rupeavat hiljenemään yhdeltätoista. Saimme kuitenkin läheisestä pizzeriasta vielä juuri ja juuri ennen sulkemista apetta.

Sunnuntai aloiteltiin melkoisen hitaasti. Oltiin otettu hotelliin aamiaiset (£10 jos ottaa checkinin yhteydessä, muuten £20). Oli ihan ok perus, mutta ei kyllä olis ollu mitenkään sen kahdenkympin väärti komeista puitteista huolimatta. Lähdettiin hotellilta vasta lähempänä puoltapäivää.

Club Quarters Gracechurch

Hotellihuone Club Quarters -ketjun Gracechurchin hotellissa

Me siis vaihdoimme hotellia kun tämän ensimmäisen yön maksoimme itse ja pari seuraavaa vietettiin lähempänä Mikon kurssipaikkaa Cityssä firman piikkiin. Ihan oli hyvä hotelli myös tämä Club Quarters Gracechurch mihin nyt tultiin. Ilmainen netti ja olisi saanut lisäksi maksutta kuntopyötän tai joogamaton huoneeseen. Melko kätsäkkää, mutta ei käytetty tätä mahdollisuutta kuitenkaan.

Meillä oli ajatus lähteä käymään Greenwich Maritimessa, mutta juuri tämän viikonlopun oli DLR (Docklands Lightweight Railway) poissa käytöstä. Se on siis käytännössä ainoa järkevä tapa päästä sinne ja vieläpä kävelytunneli Thamesin ali oli sekin remontissa. Jätimme Greenwichin siis väliin ja tyydyimme vain käymään ihastelemassa London Toweria ulkopuolelta kulttuurianniksemme. Sitten oikeastaan koko päivänä emme paljon muuta tehneet kuin kiertelimme jonkun tovin Camden Townissa ja sitten istuskelimme pubeissa. Tosin mikäpäs siinä olisi vikana sanon minä. Kävimme myös uudestaan samassa pubissa Archwayssa missä kävimme 7 vuotta aiemminkin ensimmäisen Intian-matkan välipysähdyksellä täällä Lontoossa. Se oli ihan hauskaa.

Winter Wonderland valoja

Hyde Parkissa oleva Winter Wonderland oli enemmin talvinen Disneyland

Piipahdimme myös Winter Wonderlandissa, mikä osoittautui vain hillittömäksi rahastushuvipuistoksi. Kaiken lisäksi on hauskaa, että siellä oli näköjään jollain tapaa saatu iskostettua että Saksa on jonkinlainen joulun defaktomaa, sillä lähes kaikki oli saksa-jotain. Kaikki huvipuistolaitteet mm. olivat saksalaisia ja glühweinia sai tietysti. No… antaa Saksan nyt iloita siitä että ovat saaneet brändättyä itsensä jonkinlaisena joulun ihmemaana. Ainakin se touhu tuolla oli kyllä melko ihmeellistä.

Maanantai alkoi Mikolla koulun penkillä. Siitä ei liene tarve kertoa enempää. Maiju sen sijaan käytti päivän “Lontoon-Saanan” ja pienen Robin-vauvan kanssa. He asuvat Wimbledonissa jonne Maiju matkusti heitä tapaamaan. He ehtivät käydä niin neuvolassa, pubissa kuin heidän uudessa kodissaankin Mikon koulutusrupeaman aikana. Ilta meni sitten melko samoissa merkeissä kuin sunnuntaikin eli pubikierroksella. Lontoossa on Greene King -panimon paikoista tehty semmoisia “polkuja” joita voi sitten seurailla pubista toiseen. Mekin ehdimme käydä niistä muutamissa. Noissa paikoissa sattui olemaan vielä melko hyvä ruokalistakin, joten tuli nautittua muutakin kuin olusia.

Tiistaina oli taas Mikolla koulutusta. Maiju sen sijaan lähti toteuttamaan omaa varsinaista tarkoitustaan lähteä Lontooseen eli tutkailemaan arkistosta omaan tutkimukseensa liittyviä asiakirjoja. Sikäläisessä kansallisarkistossa on semmoinen jännä piirre että siellä täytyy ensimmäisellä kerralla rekisteröityä ja sen jälkeen pystyy aineistoa selaamaan ja varaamaan myös netissä. Rekisteröintiin ei riitä pelkkä henkilötodistus vaan pitää olla jokin todiste omasta residenssistään eli vaikkapa sähkölasku sopii siihen. Melkoisen näpsäkkää. Se pitäisi virallisten ohjeiden mukaan vieläpä käännättää jollain virallisella taholla englanniksi, mutta kuulemma ihan aikuisten oikeasti riittää myös suomenkielinen versio. Ehkä suomalaiseet ovat niin rehdissä maineessa, että uskotaan etteivät he pölli toisten sähkölaskuja.

Molempien päivärupeamien jälkeen meidän oli tarkoitus tavata joko Victorian asemalla, josta Gatwick Expressin junat lähtevät, tai sitten vasta lentokentällä. Tässä vainen pääsi matkan seikkailuosuus valloilleen. Kun Mikko pääsi metrolla Victorian asemalle oli vastassa suunnaton väenpaljous eikä oikein ymmärtänyt miksi. Kännykkään Maijulta tullut tekstiviesti kertoi jo enemmän: “Joku on hypännyt junan alle. Pitänee ottaa taksi.” Eli siis. Joku henkilö oli hypännyt jonkun aikaa aiemmin junaraiteille ja nyt kaikki junat olivat pysähdyksissä määräämättömän ajan. Kuulutukset kertoivat että paras tapa päästä kentälle on ottaa taksi. Ongelma vain on se että matkan pitäisi kestää tähän pahimpaan ruuhka-aikaan noin 1,5 tuntia ja koneen checkin sulkeutuu tunnin ja vartin päästä. Ei hyvä yhtälö. Hetken pohdittuamme päätimme kuitenkin lähteä kokeilemaan että mahtaisiko silti onnistua. Toiseksi ongelmakohdaksi muodostui se, että lähes kaikki taksit kelpuuttavat vain ja ainoastaan käteistä maksuvälineeksi, ja me olimme jo käyttäneet kaikki käteisvaramme melkein viimeistä penceä myöten emmekä olisi halunneet enää nostaa turhaan rahaa. Kyllä on hieno ja edistyksellinen maa, eikö? (Tosin siellä on metroissa portit ennen laituria mikä ei kyllä mitenkään voisi toimia Suomessa eiköstä juu). Lopulta kun saimme parin hollantilaisen kanssa kimppataksin, joka vielä lisäksi kelpuutti kortteja, oli aikaa enää noin tunti päästä kentälle. Matkalla rupesi Mikko soittelemaan sekä Norwegianille että firman matkapalveluihin, että mikäs on tilanne ja mitäs voisi tehdä. Kun kello tikitti eteenpäin ja oli enää ehkä kymmenen minuuttia aikaa checkinin alkuun, päätimme tehdä muutoksia suunnitelmiin. Aiemmilla puheluilla oli jo selvinnyt, että lipun voi muuttaa toiselle lennolle vielä puoli tuntia ennen lähtöä – lisämaksusta tietenkin. Lopulta homma meni niin että Mikon lento muutettiin vain pari minuuttia ennen aikarajan sulkeutumista samalle lennolle, mutta seuraavalle päivälle. Hintaa muutokselle tuli vaivaiset 250e, koko edestakaisen lipun hinta oli ollut 180e. Melko edullista siis. Samoin Maijun lipun muutos olisi maksanut kolmisen sataa alkuperäisen 160e päälle, joten hänelle otettiin Matkatoimista Linda Oy:n toimesta kokonaan uusi lippu SAS:lta hintaan 146e niin  ikään seuraavalle illalle. Samalla piti tietysti varata uusi hotelli yöksi, joka lopulta oli Trafalgar Squaren Club Quarters. Ja kaikki tämä säätö tehtiin tyylikkäästi taksissa matkustaen 😀

Lopulta kun saatiin kaikki liput ja muut säädettyä, hypättiin ulos taksista ja jätettiin hollantilaiset vielä yrittämään ehtiä omalle lennolleen. Me ajattelimme ottaa siitä bussin kohti keskustaa, mutta sepä ei ollutkaan niin helppoa. Meillä ei ollut Lontoon rahaa jäljellä kuin vajaa punta ja olisi pitänyt saada bussilippu ostettua. Paikallisissa pikkumarketeissa on käteismaatteja, mutta nepä eivät suostuneet toimimaan meidän ulkomaalaiskorttien kanssa. Lopulta lähdettiin kävelemään erään kaupan ehdottamaan suuntaan missä voisi olla automaatti, mutta todettiin että ollaan oikeastaan sitten jo ihan metroasemankin vieressä ja voidaan mennä suorilta sinne. Ennen metroa kuitenkin pysähdyttiin pubiin bisselle.

Club Quarters Trafalgar Square

Hotellihuone Club Quarters Tragalgar Squaressa näyttää melko samalta kuin Gracechurcin hotellissa

Lopulta päädyttiin hotellille hieman vaille yhdeksän illalla eikä muuta oikein ollutkaan tehtävissä kuin etsiä ruokapaikka. Päädyttiin vierailemaan jo kerran aiemmin katsastamamme Sherlock Holmes -pubin yläkerran ravintolaan. Sisään tullessa jotkus tuohtuneet espanjoolit varoittelivat meitä syömästä ko. ravintelissa ja huutelivat jotain rotista sekä espanjaksi että englanniksi jotta varmasti tulee asia kerrottua. Lopulta ne “rotat” paljastuivat ihan pikkiriikkisiksi hiiriksi joita pyöri seinustoilla. Ne ei meitä paljon haitanneet siinä nälkä- ja väsymystilanteessa (sitä paitsi todennäköisesti melko mahdotonta torjua moisia noissa vanhoissa taloissa joissa riittää kulkureittejä yltäkyllin pienille siimahännille). Ilta vielä viimeisteltiin viereissessä Ship & Shovellissa.

Ylimääräinen päivä Lontoossa ei ole koskaan huono homma. Pidettiin taas löysähkö aamu ja lököiltiin hotellihuoneella yhteentoista ja syötiin edellisiltana ostamiamme aamupalaeväitä. Tämä lisäpäivä mahdollisti myös kätevästi nyt sen mitä aioimme tehdä sunnuntaina eli vierailla Greenwichissä. Nyt DLR kulki ja paikalle pääsi varsin näpsäkästi. Pyörimme hetken maailmanperintöalueen kaduilla ja sen jälkeen suuntasimme Greenwich Observatoriumiin, jossa on harrastettu tähtitiedettä jo 1600-luvulta.

Nollameridiaani Greenwichissä

Virallinen kuva nollameridiaanin molemmin puolin. Minussa ne itä ja länsi nyt sitten kohtaavat.

Siellä on, kuten nimestä voi arvata, pihalle maahan laitettu viiva joka näyttää nollameridiaanin sijainnin. Siellä sitten otettiin viralliset kuvat jalat sekä idässä että lännessä. Museon näyttelyhuoneista löytyy paljon tietoa sekä paikan historiasta, astrologiasta että merenkäynnistäkin. Merenkäynti liittyy tähtitieteeseen sen takia, että sen avulla voitiin ratkaista pituuspiirin laskemisen ongelma, joka vaivasi navigointia merellä. Lopullinen ratkaisu tähän ongelmaan tuli John Harrisonilta joka kehitti riittävän tarkan kellon laskemaan kahden paikan aikaa merellä ollessa. Melko uskomanton oli ero hänen kolmen ensimmäisen prototyyppinsä ja lopullisen neljännen version välillä. Alueella on lisäksi ilmainen tähtitiedemuseo, joka oli myös erittäin mielenkiintoinen kohde.

Britannian viralliset yksiköt

Britannian viralliset yksiköt kaikki yhdessä koossa Greenwichin observatorion kyljessä

Tiedepläjäyksen jälkeen suuntasimme takaisin keskustaan, pysähtyen matkalla syömään. Maijun uudet lennot lähtivät Heathrowlta, kun taas Mikko suuntasi Gatwickille. Tällä kertaa kukaan ei ollut jäänyt junan alle ja matka sujui molemmilla ongelmitta. Alkuperäisten aikataulujen mukaan Mikon lennon olisi pitänyt olla Helsigissä noin 2 tuntia ennen Maijun lentoa. Tosin tänään sitten se Norwegianin lento oli myöhässä melkein puolitoista tuntia, mikä olisi edellispäivänä helpottanut meidän tilannettamme huomattavasti. No, aina ei voi voittaa. Lopulta kävikin sitten niin että Maijun kone oli aiemmin perillä Helsinki-Vantaalla eikä kenenkään tarvinnut odotella yhtään. Tai no… Mikko joutui siellä Gatwickilla odottelemaan, mutta Murphy’s Stout hieman helpotti tilannetta 😉 Kotiin päästiin sitten hieman vaille klo 2 yöllä. Yöunet eivät jääneet kovin pitkiksi, mutta sellaista se elämä välillä on.

Summa summarum reissu oli hieno, kurssi oli ihan hyvä ja Maijukin sai kaivettua jotain helmiä arkistosta. Jos ei nyt omaan työhön liittyviä niin ainakin hauskoja tarinoita. Seuraavasta reissusta ei ole vielä varmuutta, sillä tuskin ihan aloillaan ollaan vappuun eli Etelä-Afrikan reissuun asti. Seikkailemisiin.

Tää yö nyt ollaan vain ja hengaillaan…


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

… eikä menty nukkumaan. Ei tosin soiteltu eikä svengailtu, mutta junan odottelu sopii taas kuvioon. Tiistain ja keskiviikon välisenä iltana suunnattiin asemalle vähän ennen puolta yötä, koska junan Bhopalista kohti Aurangabadia piti lähtemän puoli yhden maissa. Kuten jo mainittiin, osattiin Intian rautateiden epävirallisten infosivujen perusteella uumoilla junan olevan useamman tunnin myöhässä, mutta sivustolla eläteltiin toiveita siitä, että juna voisi matkan edetessä kiriä myöhästymistään kiinni. Sellaisesta ihmeestä ei kyllä olla ennen kuultu, mutta kaipa kaikki on mahdollista, Incredible India you know.

Aseman infotauluissa junan odotetuksi saapumisajaksi oli ensin merkitty 04:15. Sitten vähän ajan päästä 05:15. Seuraavaksi 06:15… Ja sitten juna häipyi kokonaan sähköiseltä infotaululta. Rohkaisevaa, eikö? Tämän jälkeen junan liikkeistä saatiin ainoastaan tietoa asemahallin tiedustelutiskin fläppitaululta, johon merkittiin enää junan myöhässäolotunnit. Pitkäksi aikaa tiedoksi vakiintui kahdeksan tuntia, minkä jälleen juna ilmestyi jälleen infotauluihin. Tulkitsimme ennusmerkin lupaavaksi, mitä se olikin muutamasta varttitunnin lisälykkäyksestä huolimatta. Juna saapui lopulta vähän vaille kymmenen, ja matka kohti Aurangabadia saattoi viimein alkaa – puoltatoista tuntia ennen kuin meidän olisi pitänyt aikataulun mukaisesti tulla perille.

Alkuyö vietettiin peripaikalliseen tapaan asemalaiturille leiriytyneinä, kun luultiin vielä ettei odotuksesta tule kovin pitkää. Junan lähtöön vaikutti aina olevan neljä tuntia, eikähän se ole aika eikä mikään istuskella ja odotella ja olla itikoiden syötävänä. Jossain vaiheessa Mikko kävi selvittämässä mahdollisuutta päästä “Retiring roomiin” eli hotelli-/hostellihuoneen kaltaiseen majoituslaitokseen, jollaisia täällä on rautatieasemien yhteydessä ja jota ei olla koskaan testattu. Meille ei valitettavasti ollut sijaa majatalossa, mutta Mikon tiedusteluretki poiki kyllä station managerin tarjouksen meidän mennä “mukavasti” istumaan hänen huoneeseensa. No jaa, tiedä sitten voiko tuntikausien odotteluistuskelu olla erityisen mukava, eikä oikein kehdattu mennä toimiston lattialle nukkumaan. Sen sijaan toinen ystävällinen henkilökunnan edustaja ohjasi meidät odotustilaan, jollaisia on yksi alemman luokan makuuvaunuun lipun omistaville ja yksi ylemmissä luokissa matkustaville. Tämä kyseinen etappi oltiin tietysti taittamassa alemmassa eli sleeper classissa, kun juna oli lippuja varatessa niin täynnä. Ei sillä että se toinenkaan odotustila olisi ollut erityisen luksus, vähän tilavampi vain, eikä olisi tarvinnut istua WC:n sisäänkäynnin vieressä… Ne eivät ihme kyllä pahemmin haiskahtaneet, tai ehkä meidän nenät ovat vain jo Intia-moodissa. Odotustilassa sitten nuokuttiin siihen asti, että päivä oli valjennut ja yön pahin viileys väistynyt, ja sitten siirryttiin taas ulos laiturille jatkamaan odottelua. Ajankuluksi ostetusta sanomalehdestä selvisi myös viivytyksen syy: pohjoisessa on niin sankasti sumua, että kaikki sieltä lähtevät junat ovat pahasti myöhässä, kun junat puksuttelevat miniminopeudella hernerokan keskellä. Sumua oltiin itsekin todistettu sekä Patnassa että Varanasissa. Maiju sai hyvää ajankulua myös Maria-nimisestä jonkin sortin musliminaisesta, joka oli matkalla pikkupoikansa, miehensä ja appiukkonsa kanssa. Tunnin jutustelun aikana käsitellyksi tulivat lapset, aviomiehet, haaveet ynnä muut vastaavat keskustelunaiheet.

Maiju ja nainen asemalla

Maiju ja nainen Bhopalin asemalla

Junaan ei olisi varsinkaan alkumatkasta kaivattu muuta ajankulua kuin nukkumista valvotun yön jälkeen, mutta se oli hankalammin sanottu kuin tehty. Intialaisille tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa löytää omia paikkojaan junanvaunussa puhumattakaan niillä pysymisestä, ja vaikeus nähtävästi kasvaa sitä mukaa mitä alemmissa luokissa matkustetaan. Kakkosluokassa luonnollisesti se on every man/woman/child/chicken/goat for him/herself. Meidän käytössämme oli alkuun vain yksi yläsivupeti (jolle ei oikein mahdu kahta kerrallaan pitkälleen) koska toinen paikkamme oli monilapsisen perhekunnan valtaama. Yläpetiin päiväsaikaan kuuluva istumapaikka oli samoin vallattu aivan toisaalla tosiasiassa istuvien miesten toimesta. Miehet olivat kyllä ihan herttaisia ja tarjosivat Maijulle banaania ja yrittivät hieman jutella vähäisellä yhteisellä kielitaidolla. Iltapäivästä saatiin levittäydyttyä myös toiselle petipaikalle ja molemmat kunnolla unenpäästä kiinni. Nokosten jälkeen loppumatka eteni tuskaisen hitaasti, kun juna myöhästyi vain lisää. Ruokahuolto toisaalta pelasi: saimme naapurilooshin sikhiperheeltä herkullista linssisoosia, leipää ja granaattiomenaa, joiden turvin jaksettiinkin hyvin perille Aurangabadiin eli tarkemmin sanoen klo 23:40 saakka. Vaatimattomat 24 tuntia matkantekoa siis siitä, kun lähdettiin Bhopalin hotellilta siihen, kun päästiin määräasemalle ja mukavat 12 tuntia myöhässä lopulta.

Kaipa tämäkin täytyi Intiassa kokea – aikaisemmat kokemukset ovat olleet ihan mameroita muutaman tunnin myöhästelyjä. Ja osan tuskaisesta odottelusta korvasi kyllä kanssamatkustajien vieraanvaraisuus – monet heistä olivat sitä paitsi tehneet matkaa jo puolitoista vuorokautta ja jäivät kyytiin vielä kun me pääsimme vapauteen. Joten mitäpä valittamista meillä oikeastaan edes oli. Varsinkin kun asemalta saatettiin ottaa autoriksa suoraan hotellille, jossa meitä odotti varattu huone ja ah, ihanaa, sänky.

Kurinpalautuspäivä


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Tänään ollaan vihdoin palattu ruotuun ja Intian-matkailun perusteisiin eli omatoimimatkailtu julkisilla äveriään auton- ja kuskinvuokrausretkeilyn sijaan. Päivän käyntikohteena oli Sanchin pikkukylä n. 45 kilometrin päässä Bhopalista. Siellä on yksi Intian maailmanperintökohteista, kukkulan päälle alunperin keisari Ashokan aikaan (200-luvulla eaa) pykätty laaja buddhalainen stupa-, temppeli- ja luostarikompleksi.

Maiju naisten jonossa

Maiju naisten jonossa kun tilanne oli vielä rauhallinen

Retkipäivä aloitettiin tukevasti huoneen hintaan kuuluvalla “complimentary” aamiaisella, josta hotelli joutui kuitenkin velottamaan peräti kokonaisen rupian per henkilö, arvauksemme mukaan verotuksellisista ja/tai kirjanpidollisista syistä. Ehkei edes hinta-laatu-suhteeltaan paras ateriamme ikinä Intiassa, mutta menetelköön. Täysin vatsoin suuntasimme sitten juna-asemalle, josta lähdimme hitaan paikallisjunan kakkosluokassa kohti Sanchia. Lipunostoon pantiin asialle Maiju, koska täällä on rautatie- ym. asemilla yleensä oma luukkunsa vain naisille, ja jono sille on usein lyhyempi. Niin nytkin. Ainoa vaan, että luukulle punki myös miehiä viereisestä sukupuolierottelemattomasta jonosta, mikä aiheutti melkoisen häröpallon naisten luukun äärelle. Tästä tulistuneena, ja huomattuaan olevansa kookkaimmasta päästä naispuolisia jonottajia, Maiju ryhtyi yhden naisen vastarintaliikkeeseen ja valtaisan massansa avulla kyynäröi miehiä sivuun ja itseään ja kanssasisariaan lähemmäs luukulla odottavaa lipunostoautuutta. Pian olikin liput kourassa ja päästiin hyppäämään junaan, josta löytyi peräti vapaita istumapaikkoja. Kaiken lisäksi vaunu sattui olemaan pykälää parempi “second class sitting”, johon joillekin junavuoroille, joskaan ei tälle kyseiselle, myydään numeroituja paikkoja (toisin kuin perus-kakkosluokkaan). Jostain syystä tällainen vaunu oli pantu muiden sekaan, mikä kelpasi meille, koska tilaa oli himpun verran enemmän sillä “prameampi” vaunu saattoi pelästyttää osan pendelöijistä.

Seuraa riitti joka tapauksessa. Intiassa junalla matkustamisen hauskimpia puolia, erityisesti näissä alemman hintaluokan vaunuissa, on paikallisten kanssa jutustelu. Heillä menee hetki rohkeuden keräämisessä, mutta sitten kysymyksiä aletaan suoltaa kunkin kyselijän englannintaitojen määräämässä mitassa. Peruskaava on joka tapauksessa: mistä maasta olet -> mikä nimesi on -> mitä teet työksesi -> paljonko tienaat. Bonuskysymyksinä voi vielä olla vaikkapa siviilisääty ja mielipide Intiasta. Tänään pääsimme kertomaan keski-ikäiselle miehelle ja nuorelle opiskelijapojalle muun muassa lentolippujen hinnoista välillä Suomi-Intia, lempiruoistamme Intiassa, suomalaisesta palkkatasosta mutta myös verotusasteesta, sekä Euroopan talouskriisistä (tämä on muuten jo melko edistynyttä kakkosluokassa!).

Ashokan stupan torana

Yksi Ashokan stupan toranoista eli porteista

Aamiaisen sopivasti jo laskeuduttua napattiin asemalta evääksi satsi samosoita ja kasa taateleita ja suunnistettiin kohti edessä siintävää kukkulaa muinaismuistoineen. Matka ylös rinnettä kesti melkoisen tovin, sillä alas oli tulossa pari isoa koululaisryhmää, ja niissäkö vasta riemu syntyi kun saivat meidät näköpiiriinsä. Kymmenien valokuvaan poseeraamisten, what-is-your-countrien ja what-is-your-namejen jälkeen päästiin vihdoin mäen päälle. Portilla meille yritettiin kovasti tyrkyttää präniköitä audio guideja, jotka ovat tosi harvinaisia Intiassa ja ihan hienoa kehitystä verrattuna maailman kuivakoimpiin hauki-on-kala-tyylillä metodilla omaksuttuihin liveopastuksiin. Aiempien kokemusten perusteella tiesimme kuitenkin, ettei meillä riitä kärsivällisyyttä kuunnella kuulokkeista pitkällisiä jorinoita, ja jätimme ääniopastukset odottamaan sopivampia asiakkaita. Sääliksi kyllä kävi henkilökuntaa, joka oli niistä kovin innoissaan ja ylpeänä. Matkailusuositus nro 2: menkäähän ihmiset Sanchiin ja vuokratkaa ne audio guidet, ainakin Maijua jäi vähän hävettämään ettei me tehty niin, edes ihan vain kannatusmielessä.

Buddhan patsas

Buddhan patsas syrjäisessä temppelinrauniossa

Sanchi oli ehdottomasti antoisimmasta päästä tämän matkan käyntikohteita (odotukset ovat tosin vielä korkeammalla Ajantan ja Elloran suhteen). Alue oli huolella – ja vähällä betonilla – restauroitu ja viihtyisäksi laitettu nurmikoineen, kukkapuskineen ja istutuksineen. Kävijöitä ei ollut liiaksi asti, ja tunnelma oli rauhallinen, kuten usein tuntuu asianlaita olevan näillä buddhalaismonumenteilla verrattuna hindulaisiin vastaaviin… Ja nyt kun korealaislaumatkaan eivät olleet kiertämässä stupaa, niin saatiin myös rauhassa valokuvata 😉 Kuvattavaa nimittäin riitti, erityisesti suurimman stupan ympärillä. Sille johtaa neljä komeaa porttia (torana), joista kukin on koristeltu taidokkain kaiverruksin, jotka kuvaavat esimerkiksi Buddhan elämää ja ihmetekoja. Porteille johtavat kulkuväylät ovat kuulemma kiemuraisia, koska uskomus oli, että pahat henget eivät osaa kulkea kuin suoraa linjaa pitkin. Ovatpa pöljiä pahoiksi hengiksi. Nähtävänä oli lisäksi pylväänpätkiä, Buddhan patsaan kappaleita, sekä luostarin- ja temppelinraunioita.

Ashokan stupa lännestä

Ashokan stupa lännestä kuvattuna

Luuhattuamme aluella tuntikausia lähdimme bussilla takaisin kohti Bhopalia. Linjurikyyti ei Intiassa aina ole makoisinta mahdollista, mutta tällä kertaa meitä lykästi: tie oli hyväkuntoinen, bussissa riitti istumapaikkoja, kuski ei ollut itsetuhoinen hullu, ja hindipoppi raikasi sopivalla äänenvoimakkuudella. Vakuutuimme taas kerran siitä, että juuri näin täällä pitäisi matkustaa yksityisten vuokrataksien sijaan: matkanteko on kiinnostavampaa, hauskempaa, rennompaa, vähemmän hätäistä ja toki myös halvempaa. Mutta tietysti aikaavievämpää eikä siten aina mahdollista. Joka tapauksessa: paikalliskyyti, paras kyyti! Tai siististi cool, niin kuin Pelle sanoisi.

Bhopaliin päästessä illan ohjelmana oli tappaa mahdollisimman paljon aikaa, nimittäin seuraavalle yölle oli vuorossa juna Aurangabadiin, eikä se lähtisi vielä tuntikausiin. Itse asiassa nettikahvilassa kävi rautateiden epäviralliselta infosivustolta ilmi, että aikaisin aamulla Amritsarista startannut juna oli jo lähtiessä nelisen tuntia myöhässä, joten luvassa oli vielä lisätunteja jo alunperinkin pitkään junanodotukseen. Alkupuolen siitä jumitimme mahtavassa herkkukauppa-/pikaruokalassa, jossa oli loistavaa ruokaa ja ihania mehuja (mm. granaattiomenaa) ja pirtelöitä (esim. mantelia). Ajan tappamisen kannalta vähän ongelmallista oli, että kaikki tilaukset toimitettiin pöytään alta aikayksikön, eikä lopulta pystytty enää tilaamaan mitään lisää. Mahdollisimman pitkään viivyteltyämme vetäydyttiin vielä hotellin aulaan istuskelemaan ja odottelemaan kellon viisareiden hidasta tikitystä eteenpäin, kunnes katsottiin turvautuneemme kylliksi tämän majoituslaitoksen vieraanvaraisuuteen ja paineltiin kimpsuinemme juna-asemalle muiden lähtölaitureita kansoittavien matkalaisten joukkoon.