Tag Archives: Intia

Mumbai, sweet Mumbai

Hare Krishna vaan täältä Mumbaista. Ei olla tarkemmin ehditty kyseisen uskonlahkon toimintaan paneutua, mutta näillä sanoilla guesthousemme henkilökunta meitä aina tervehtää. Ei mitään hajua miten kuuluisi oikeaoppisesti vastata, joten vaivautuneesti mutistaan jotain tai nyökytellään. Noin muutoin majapaikkamme on oikein miellyttävä pieni keidas keskellä meluisaa ja kaoottista Mumbaita: rauhallinen, tahrattoman siisti ja superystävällinen. Siis oikein suositeltava, jollei pieni hihhulointisivumaku häiritse… Toisaalta mekin taidetaan olla nyt henkisesti tosi puhdistuneita, kun ihan vaan Krishna-kompleksin ravintolassa syöminen tuottaa siunausta.

Vastapainoksi ollaan toisaalta harjoitettu (melkein) kaikkia niitä paheita joita Mumbain kaltaisessa metropolissa kuuluu. Tämä on kaupunki jossa täytyy nauttia elämästä tuhlaten rahaa eli syöden ja shoppaillen. Maiju on kyllä vähän yrittänyt hillitä itseään ostoslakkonsa takia ja keskittyä enemmän tuliaistoiveiden kuin omien kaappien täyttämiseen, mutta ihan kaikesta ei sentään voi pidättäytyä. Onneksi täällä voi keskittyä tuhlaamaan rahaa myös ihaniin herkkuihin, kuten eilen illalla hankittuun suklaayliannostukseen lusikoitavan paksulla kaakaolla ja suklaa-hedelmä-fonduella. Tälle illalle on puolestaan suunnitteilla ateria paikallisessa Kämpissä eli Taj Palacessa.

Tarkempi raportti Mumbaista seuraa myöhemmin, kun miniläppäri simahti Aurangabadissa ja joudutaan siksi kököttämään nettipaikoissa kirjoittelemassa ja kuvia käsittelemässä oman hotellihuoneen sijaan. Perästä kuuluu siis; huomenna tähän aikaan ollaankin toivottavasti jo kotona, elleivät Intian rautatiet ulkoista aikatauluongelmiaan myös kansainväliseen ilmailuliikenteeseen.

Oukei bye.

Luolaa luolan perään

Viimeksi siis päästiin tarinassa junalla onnellisesti Aurangabadiin. Hyvien yöunien ja myöhäisen aamiaisen jälkeen olimme taas intoa ja energiaa täynnä ja valmiina kohtaamaan uudet buddhalaismonumentit.

Maha täynnä pistäydyimme hotellin pihassa olevaan matkatoimistoon kyselemään seuraavalle päivälle kyytiä Ajantaan. Sellainen onnistui ja nyt saimme kiinteän hinnan matkalle niin ettei tarvitsisi sitten tapella “ylimääräisten” koukkausten tuomista kustannuksista vaikka toimisto onkin ilmeisen luotettavassa maineessa ja matkaoppaissa suositeltu. Tätä paikan pitäjäkin muisti toitottaa muutamaan kertaan. Kauppamies kun tietenkin oli niin pyrki hän luonnollisesti myymään meille myös tämän päivän ohjelman eli retken Elloran luolille. Me olimme tosin jo päättäneet että nuo luolat aiomme taas oikean matkailun hengessä vierailla paikallisliikennettä käyttäen. Tämä ei tietenkään vähentänyt myyntiyritystä ja hinta lähti laskuun kuin lehmän häntä. Me kuitenkin pidimme päämme ja alkuperäisen suunnitelmamme.

Käpsyttelimme hotellilta puolentoista kilometrin matkan bussiaseman kulmalle. Asemaa vastapäätä oli pysäköitynä riksojen mustakeltaisiin väreihin maalattuja jeeppejä, jotka toimivat jaettuina kulkupeleinä eri paikkoihin samaan tapaan kuin ne joilla kuljimme Sikkimissä parisen vuotta sitten. Yhden sellaisen kuski bongasi meidät ja houkutteli meidät autoon joka olisi menossa Elloraan. Hetken aikaa ehdimmekin istua sitten autossa, kunnes poistuimme. Syynä oli se että auto oli meitä lukuunottamatta tyhjä eivätkä ne lähde ennen kuin ovat täynnä. Siihen saattaisi mennä ikuisuus eikä meillä oikeasti ollut pitkäksi venyneen aamun jälkeen aikaa moisiin odotuksiin. Painelimmekin siis tien yli bussiasemalle ja sieltä löytyi meille oikea bussi joka kaiken lisäksi lähti melkein saman tien liikkeelle. Oikein kunnollista.

Elloran musiikkiluola

Elloran musiikkiluola

Buddhapatsaita rivissa

Buddhapatsaita rivissä

Elloran Kailasa-temppeli

Elloran Kailasa-temppeli, maailman suurin monoliittinen rakennelma.

Kolmen vartin matkan jälkeen olimmekin sitten Elloran luolien portilla. Bussit pysähtyvät kätevästi aivan muutaman kymmenen metrin päähän muinaismuistoalueen porteista. Luolat ovat buddhalaisten, hindujen ja jainalaisten ajalla 400-900 jaa kallioon kaivertamia luostareita ja temppeleitä. Jokaisella näillä eri uskonnoilla on oma ryhmänsä luolia rinnaikkain muiden kanssa. Täytyy kyllä sanoa että koko kompleksi on aika uskomaton suoritus: yli kolmekymmentä eri kokoista luolaa kaiverrettuna kallioon. Osa luolista on jäänyt keskeneräiseksi, mutta joukossa on myös Cave 16 eli Kailasa Temple, joka on ilmeisesti maailman isoin monoliittinen rakennelma. Sen rakentamiseksi nakutettiin 200.000 tonnia kiveä pois ja siihen kului aikaa 100 vuotta. Tämä temppeli on hindulaistemppeli ja siten siis koristeltu aivan kauttaaltaan jumalkuvilla ja koristeluilla. Muuten kyllä me tykkäsimme eniten buddhalaisluolista. Liekö sitten tämä matkan buddhalaisyliannostus saanut aivopestyä meidätkin. Mene ja tiedä.

Vaikka päivä alkoi jo pikkuhiljaa käydä mailleen, olimme ajatelleet vierailla Elloran luolien jälkeen vielä Daulatabadissa, puolivälissä matkaa takaisin Aurangabadiin. Kätevästi saimmekin heti porteista ulos astuttuamme jeepin joka oli menossa sinnepäin. Tällä kertaa jeeppi oli meitä vajaa täynnä ja pääsimme matkaan heti. Jeepit ovatkin paljon nopeampia kulkemaan teillä, mutta tuo lähtemisen epävarmuus on se mikä tekee niistä hieman hankalia kulkupelejä. Daulatabadissa nähtävyys on 1300-luvulta peräisin oleva linnoitus korkean mäen päällä ja ympärillä. Sen alla on myös tunneleita joista pisimmän huhutaan olevan jopa 70km mittainen. Me kuitenkin suuntasimme suoraan mäen päälle sillä aurinko alkoi jo laskea uhkaavasti. Nousu linnoituksen harjalle olikin hieman korkeampi kipuaminen ja Maiju varsinkaan ei ollut noustessa onnensa kukkuloilla. Huipulle päästyä mieli kuitenkin hieman kohosi kun näki maisemat tasangoille, ympäröiville kukkuloille ja linnoitukseen auringonlaskun värjätessä kaiken mukavan oranssiksi. Huipulla huvitimme itseämme vanhaan kunnon Suomenlinna henkeen, sillä siellä päällä oli joitakin isoja tykkejä ja niiden päällehän täytyy luonnollisesti mennä makaamaan ja ottaa siitä kuva.

Mikko lankuttaa Daulatabadissa

Mikko lankuttaa Daulatabadissa

Kun saimme tarpeeksemme tykeistä ja maisemista lähdimme luikkimaan alas kun paikkakin oli jo pian menossa kiinni. Matkalla mäelle on yhdessä kohtaa tunneli nimeltään Andheri eli Dark Passage. Se tosiaan oli pimeä ja sokkeloinen, varsinkin nyt kun aurinkokin oli laskemassa. Onneksi oli Mikon kännykän taskulamppu mukana. Muuten olisi ollut hankala laskeutua tunnelin portaikon epätasaisia ja -kokoisia portaita alas. Sen päätarkoitus onkin ollut hämmentää mahdollisia vihollisia ja saattaa heidät jopa astumaan vahingossa salaovista suoraan ympäröivään vallihautaan. Onneksi nykyään nuo mahdollisuudet on minimoitu ja läpi kulkee kohtuu selkeä, joskin pimeä reitti. Matkaa ulos alueelta hidastivat taasen monen monituiset valokuvaukset ohi kulkevien intialaisryhmien kanssa. Tässä vaiheessa päivää ja vielä väsyneinä edellispäivän junamatkasta ei oikein oltaisi jaksettu niitä kaikkia, mutta olemme tehneet periaatepäätöksen että suostumme kaikkien kuvattavaksi jotka nätisti kysyvät. Lopulta olimme viittä vaille sulkemisajan ulkona. Ulkopuolelta otimme vastapäisestä ravintolasta hieman naposteltavaa ja parit mehut, jotka olivat ehkä parhaat koko matkan aikana. Että voikin tuore ananasmehu olla hyvää.

Aurinko oli jo laskenut kun lähdimme kävelemään vähän matkan päähän kylälle jossa olisi bussipysäkki. Se lopulta löytyi ja jäimme odottelemaan bussia.  Kun pari bussia oli ohittanut meidät pysähtymättä, tuli vieressä seisoskelevan perheen isä sanomaan meille että kuuden jälkeen illalla eivät bussit enää pysähdy täällä. Kiva. Ainoa tapa päästä takaisin Aurangabadiin on napata kyyti ohi meneviltä jeepeiltä. Ongelma vain on se että tässä kohtaa tietä ne tuppaavat olemaan aivan tupaten täynnä. Onni kuitenkin potkaisi meitä ja vartin odottelun jälkeen paikalle ajoi jeeppi jonka kuski tuli kysymään, että olemmeko menossa Aurangabadiin. Viereisen perheen isä kysyi että mites he ja mekin olimme hieman vastahakoisia ohittamaan heidät “jonossa”. Autossa kuitenkin oli vain paikka kahdelle ja heitä oli neljä joten homma oli aika selvä. Nousimme autoon ja ei aikaakaan kun olimme takaisin Aurangabadissa. Painuimme hotellille ja tilasimme ruokaa huoneeseen ja katsoimme leffaa.

Seuraava aamu alkoi aikaisin. Heti seiskan jälkeen olimme aamiaisella ja varttia vaille kahdeksan jo auton luona pihalla joka veisi meidät Ajantaan. Kyytiin ja menoksi. Matka oli vain vajaa parituntinen sillä liikennettä ei ollut kuin vain nimeksi ja tie oli hyvää. Autolla ei pääse Ajantassa kuin 4km päähän itse paikasta ja loppumatka taittui “non polluting” busseilla. Luonnollisesti maksua vastaan.

Yleisnakyma Ajantasta

Yleisnäkymä Ajantasta. Ellorassa maisema on hyvin samankaltainen.

Elloran Mona Lisa

Elloran Mona Lisa

Osa hyvin sailynytta seinamaalausta

Osa hyvin säilynyttä seinämaalausta

Ajantan luolat ovat aikasemmalta ajalta kuin Elloran ja ensimmäiset on kaiverrettu jo 200 eaa ja viimeisimmät 500 jaa. Luolat on kaivettu hevosenkengän muotoiseen kallion mutkaan, syvän rotkon seinämiin. Ellorasta poiketen täällä on säilynyt varsin paljon seinämaalauksia, mitkä ovatkin Ajantan ehkä parasta antia ihan itse paikan ulkomuodon lisäksi. Maalauksia restauroidaan koko ajan ja lisää saadaan näkyviin jatkuvasti. Näissäkin luolissa on kaiverruksia, mutta ei mitään vastaavaa kuin Elloran hindulaisluolissa. Monet luolat täälläkin ovat jääneet keskeneräisiksi ja suurin osa paikan annista koostuu vain muutaman hyvin säilyneen luolan maalauksista ja kaiverruksista. Buddhalaisten ollessa kyseessä jokaista luolaa tietenkin koristaa usea buddhan kuva ja patsas. Yleensä pääalttarissa luolan perällä on yksi isompi ja sivuilla sitten pienempiä. Yhdestä luolasta tosin löytyi iso makaava buddha joka oli aika hieno ja poikkeava muista istuvista tai seisovista patsaista.

Tuhat Buddhaa

Tuhat Buddhaa kaiverrettuna seinään

Iso makaava Buddha

Iso makaava Buddha ja rivi muita Buddhia

Ennen poislähtöä otimme paikan ravintolassa hieman purtavaa ja kuuman päivän jälkeen oikein hyvin maistuvan oluen. Viereisessä pöydässä istui vanhempi pariskunta jonka olimme jo aiemmin bonganneet suomalaisiksi. Kävimme esittäytymässä ja juttelimme tovin. He ovat intiassa ilmeisesti jo useatta kertaa ja ovat eläkkeellä. He aikovat nyt viettää aikaa kevääseen saakka ja mikäs siinä kun on aikaa ja eläke rullaa. Täällä sillä pärjääkin melkoisen paljon paremmin kuin koto-Suomessa ilman pahempaa kituutusta. Täytyypä pitää tuo mielessä omia eläkepäiviä varten 😉 Lopulta kuitenkin oli lähdettävä kun kuskille sovittu paluuaika alkoi jo uhkaavasti ylittyä. Ja ylittyihän se mutta hän ei ollut moksiskaan. Sen sijaan paluumatkalla hän itse kyllä pysähtyi pari kertaa asioimaan tien varressa ja toisella kerralla mukaan tarttui tienvarsimarkkinoilta kassillinen vihanneksia. Aurangabadiin päästyämme kävi sitten kuskin veli hakemassa ne autolta. Kätevää kuin mikä tuo. Varmaan on vihannekset halvempiakin tuolla syrjäpaikoilla.

Koska meillä ei ollut enää huonetta niin vietimme sitten loppuillan niin baarissa istuen kuin netissä surffaten kuin hotellilla syöden. Jo mainitsemiltamme rautateiden infosivuilta katsoimme että tällä kertaa junan pitäisi olla kohtuu hyvin ajallaan, vain ehkä puolisen tuntia myöhässä. Loistavaa. Kun hotellin ravintolassa istuskelu ei enää maittanut, painelimme asemalle odottelemaan junaa. Ja kuten odotettua, juna saapui juurikin sen puolisen tuntia myöhässä. Näin reissun viimeinen etappi sai alkunsa. Seuraavat pari päivää viettäisimme sitten Mumbaissa, missä tavoitteena on ainakin tavata intialaistuttavamme Amit sekä käydä elokuvissa. Majoituksena meillä on tällä kertaa hieman kokeellisesti Hare Krishna -temppelin yhteydessä oleva guest house. Saas nähdä myös että millainen se on. Mutta nyt… it’s Mumbai calling, baby.

Tää yö nyt ollaan vain ja hengaillaan…

… eikä menty nukkumaan. Ei tosin soiteltu eikä svengailtu, mutta junan odottelu sopii taas kuvioon. Tiistain ja keskiviikon välisenä iltana suunnattiin asemalle vähän ennen puolta yötä, koska junan Bhopalista kohti Aurangabadia piti lähtemän puoli yhden maissa. Kuten jo mainittiin, osattiin Intian rautateiden epävirallisten infosivujen perusteella uumoilla junan olevan useamman tunnin myöhässä, mutta sivustolla eläteltiin toiveita siitä, että juna voisi matkan edetessä kiriä myöhästymistään kiinni. Sellaisesta ihmeestä ei kyllä olla ennen kuultu, mutta kaipa kaikki on mahdollista, Incredible India you know.

Aseman infotauluissa junan odotetuksi saapumisajaksi oli ensin merkitty 04:15. Sitten vähän ajan päästä 05:15. Seuraavaksi 06:15… Ja sitten juna häipyi kokonaan sähköiseltä infotaululta. Rohkaisevaa, eikö? Tämän jälkeen junan liikkeistä saatiin ainoastaan tietoa asemahallin tiedustelutiskin fläppitaululta, johon merkittiin enää junan myöhässäolotunnit. Pitkäksi aikaa tiedoksi vakiintui kahdeksan tuntia, minkä jälleen juna ilmestyi jälleen infotauluihin. Tulkitsimme ennusmerkin lupaavaksi, mitä se olikin muutamasta varttitunnin lisälykkäyksestä huolimatta. Juna saapui lopulta vähän vaille kymmenen, ja matka kohti Aurangabadia saattoi viimein alkaa – puoltatoista tuntia ennen kuin meidän olisi pitänyt aikataulun mukaisesti tulla perille.

Alkuyö vietettiin peripaikalliseen tapaan asemalaiturille leiriytyneinä, kun luultiin vielä ettei odotuksesta tule kovin pitkää. Junan lähtöön vaikutti aina olevan neljä tuntia, eikähän se ole aika eikä mikään istuskella ja odotella ja olla itikoiden syötävänä. Jossain vaiheessa Mikko kävi selvittämässä mahdollisuutta päästä “Retiring roomiin” eli hotelli-/hostellihuoneen kaltaiseen majoituslaitokseen, jollaisia täällä on rautatieasemien yhteydessä ja jota ei olla koskaan testattu. Meille ei valitettavasti ollut sijaa majatalossa, mutta Mikon tiedusteluretki poiki kyllä station managerin tarjouksen meidän mennä “mukavasti” istumaan hänen huoneeseensa. No jaa, tiedä sitten voiko tuntikausien odotteluistuskelu olla erityisen mukava, eikä oikein kehdattu mennä toimiston lattialle nukkumaan. Sen sijaan toinen ystävällinen henkilökunnan edustaja ohjasi meidät odotustilaan, jollaisia on yksi alemman luokan makuuvaunuun lipun omistaville ja yksi ylemmissä luokissa matkustaville. Tämä kyseinen etappi oltiin tietysti taittamassa alemmassa eli sleeper classissa, kun juna oli lippuja varatessa niin täynnä. Ei sillä että se toinenkaan odotustila olisi ollut erityisen luksus, vähän tilavampi vain, eikä olisi tarvinnut istua WC:n sisäänkäynnin vieressä… Ne eivät ihme kyllä pahemmin haiskahtaneet, tai ehkä meidän nenät ovat vain jo Intia-moodissa. Odotustilassa sitten nuokuttiin siihen asti, että päivä oli valjennut ja yön pahin viileys väistynyt, ja sitten siirryttiin taas ulos laiturille jatkamaan odottelua. Ajankuluksi ostetusta sanomalehdestä selvisi myös viivytyksen syy: pohjoisessa on niin sankasti sumua, että kaikki sieltä lähtevät junat ovat pahasti myöhässä, kun junat puksuttelevat miniminopeudella hernerokan keskellä. Sumua oltiin itsekin todistettu sekä Patnassa että Varanasissa. Maiju sai hyvää ajankulua myös Maria-nimisestä jonkin sortin musliminaisesta, joka oli matkalla pikkupoikansa, miehensä ja appiukkonsa kanssa. Tunnin jutustelun aikana käsitellyksi tulivat lapset, aviomiehet, haaveet ynnä muut vastaavat keskustelunaiheet.

Maiju ja nainen asemalla

Maiju ja nainen Bhopalin asemalla

Junaan ei olisi varsinkaan alkumatkasta kaivattu muuta ajankulua kuin nukkumista valvotun yön jälkeen, mutta se oli hankalammin sanottu kuin tehty. Intialaisille tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa löytää omia paikkojaan junanvaunussa puhumattakaan niillä pysymisestä, ja vaikeus nähtävästi kasvaa sitä mukaa mitä alemmissa luokissa matkustetaan. Kakkosluokassa luonnollisesti se on every man/woman/child/chicken/goat for him/herself. Meidän käytössämme oli alkuun vain yksi yläsivupeti (jolle ei oikein mahdu kahta kerrallaan pitkälleen) koska toinen paikkamme oli monilapsisen perhekunnan valtaama. Yläpetiin päiväsaikaan kuuluva istumapaikka oli samoin vallattu aivan toisaalla tosiasiassa istuvien miesten toimesta. Miehet olivat kyllä ihan herttaisia ja tarjosivat Maijulle banaania ja yrittivät hieman jutella vähäisellä yhteisellä kielitaidolla. Iltapäivästä saatiin levittäydyttyä myös toiselle petipaikalle ja molemmat kunnolla unenpäästä kiinni. Nokosten jälkeen loppumatka eteni tuskaisen hitaasti, kun juna myöhästyi vain lisää. Ruokahuolto toisaalta pelasi: saimme naapurilooshin sikhiperheeltä herkullista linssisoosia, leipää ja granaattiomenaa, joiden turvin jaksettiinkin hyvin perille Aurangabadiin eli tarkemmin sanoen klo 23:40 saakka. Vaatimattomat 24 tuntia matkantekoa siis siitä, kun lähdettiin Bhopalin hotellilta siihen, kun päästiin määräasemalle ja mukavat 12 tuntia myöhässä lopulta.

Kaipa tämäkin täytyi Intiassa kokea – aikaisemmat kokemukset ovat olleet ihan mameroita muutaman tunnin myöhästelyjä. Ja osan tuskaisesta odottelusta korvasi kyllä kanssamatkustajien vieraanvaraisuus – monet heistä olivat sitä paitsi tehneet matkaa jo puolitoista vuorokautta ja jäivät kyytiin vielä kun me pääsimme vapauteen. Joten mitäpä valittamista meillä oikeastaan edes oli. Varsinkin kun asemalta saatettiin ottaa autoriksa suoraan hotellille, jossa meitä odotti varattu huone ja ah, ihanaa, sänky.

Kurinpalautuspäivä

Tänään ollaan vihdoin palattu ruotuun ja Intian-matkailun perusteisiin eli omatoimimatkailtu julkisilla äveriään auton- ja kuskinvuokrausretkeilyn sijaan. Päivän käyntikohteena oli Sanchin pikkukylä n. 45 kilometrin päässä Bhopalista. Siellä on yksi Intian maailmanperintökohteista, kukkulan päälle alunperin keisari Ashokan aikaan (200-luvulla eaa) pykätty laaja buddhalainen stupa-, temppeli- ja luostarikompleksi.

Maiju naisten jonossa

Maiju naisten jonossa kun tilanne oli vielä rauhallinen

Retkipäivä aloitettiin tukevasti huoneen hintaan kuuluvalla “complimentary” aamiaisella, josta hotelli joutui kuitenkin velottamaan peräti kokonaisen rupian per henkilö, arvauksemme mukaan verotuksellisista ja/tai kirjanpidollisista syistä. Ehkei edes hinta-laatu-suhteeltaan paras ateriamme ikinä Intiassa, mutta menetelköön. Täysin vatsoin suuntasimme sitten juna-asemalle, josta lähdimme hitaan paikallisjunan kakkosluokassa kohti Sanchia. Lipunostoon pantiin asialle Maiju, koska täällä on rautatie- ym. asemilla yleensä oma luukkunsa vain naisille, ja jono sille on usein lyhyempi. Niin nytkin. Ainoa vaan, että luukulle punki myös miehiä viereisestä sukupuolierottelemattomasta jonosta, mikä aiheutti melkoisen häröpallon naisten luukun äärelle. Tästä tulistuneena, ja huomattuaan olevansa kookkaimmasta päästä naispuolisia jonottajia, Maiju ryhtyi yhden naisen vastarintaliikkeeseen ja valtaisan massansa avulla kyynäröi miehiä sivuun ja itseään ja kanssasisariaan lähemmäs luukulla odottavaa lipunostoautuutta. Pian olikin liput kourassa ja päästiin hyppäämään junaan, josta löytyi peräti vapaita istumapaikkoja. Kaiken lisäksi vaunu sattui olemaan pykälää parempi “second class sitting”, johon joillekin junavuoroille, joskaan ei tälle kyseiselle, myydään numeroituja paikkoja (toisin kuin perus-kakkosluokkaan). Jostain syystä tällainen vaunu oli pantu muiden sekaan, mikä kelpasi meille, koska tilaa oli himpun verran enemmän sillä “prameampi” vaunu saattoi pelästyttää osan pendelöijistä.

Seuraa riitti joka tapauksessa. Intiassa junalla matkustamisen hauskimpia puolia, erityisesti näissä alemman hintaluokan vaunuissa, on paikallisten kanssa jutustelu. Heillä menee hetki rohkeuden keräämisessä, mutta sitten kysymyksiä aletaan suoltaa kunkin kyselijän englannintaitojen määräämässä mitassa. Peruskaava on joka tapauksessa: mistä maasta olet -> mikä nimesi on -> mitä teet työksesi -> paljonko tienaat. Bonuskysymyksinä voi vielä olla vaikkapa siviilisääty ja mielipide Intiasta. Tänään pääsimme kertomaan keski-ikäiselle miehelle ja nuorelle opiskelijapojalle muun muassa lentolippujen hinnoista välillä Suomi-Intia, lempiruoistamme Intiassa, suomalaisesta palkkatasosta mutta myös verotusasteesta, sekä Euroopan talouskriisistä (tämä on muuten jo melko edistynyttä kakkosluokassa!).

Ashokan stupan torana

Yksi Ashokan stupan toranoista eli porteista

Aamiaisen sopivasti jo laskeuduttua napattiin asemalta evääksi satsi samosoita ja kasa taateleita ja suunnistettiin kohti edessä siintävää kukkulaa muinaismuistoineen. Matka ylös rinnettä kesti melkoisen tovin, sillä alas oli tulossa pari isoa koululaisryhmää, ja niissäkö vasta riemu syntyi kun saivat meidät näköpiiriinsä. Kymmenien valokuvaan poseeraamisten, what-is-your-countrien ja what-is-your-namejen jälkeen päästiin vihdoin mäen päälle. Portilla meille yritettiin kovasti tyrkyttää präniköitä audio guideja, jotka ovat tosi harvinaisia Intiassa ja ihan hienoa kehitystä verrattuna maailman kuivakoimpiin hauki-on-kala-tyylillä metodilla omaksuttuihin liveopastuksiin. Aiempien kokemusten perusteella tiesimme kuitenkin, ettei meillä riitä kärsivällisyyttä kuunnella kuulokkeista pitkällisiä jorinoita, ja jätimme ääniopastukset odottamaan sopivampia asiakkaita. Sääliksi kyllä kävi henkilökuntaa, joka oli niistä kovin innoissaan ja ylpeänä. Matkailusuositus nro 2: menkäähän ihmiset Sanchiin ja vuokratkaa ne audio guidet, ainakin Maijua jäi vähän hävettämään ettei me tehty niin, edes ihan vain kannatusmielessä.

Buddhan patsas

Buddhan patsas syrjäisessä temppelinrauniossa

Sanchi oli ehdottomasti antoisimmasta päästä tämän matkan käyntikohteita (odotukset ovat tosin vielä korkeammalla Ajantan ja Elloran suhteen). Alue oli huolella – ja vähällä betonilla – restauroitu ja viihtyisäksi laitettu nurmikoineen, kukkapuskineen ja istutuksineen. Kävijöitä ei ollut liiaksi asti, ja tunnelma oli rauhallinen, kuten usein tuntuu asianlaita olevan näillä buddhalaismonumenteilla verrattuna hindulaisiin vastaaviin… Ja nyt kun korealaislaumatkaan eivät olleet kiertämässä stupaa, niin saatiin myös rauhassa valokuvata 😉 Kuvattavaa nimittäin riitti, erityisesti suurimman stupan ympärillä. Sille johtaa neljä komeaa porttia (torana), joista kukin on koristeltu taidokkain kaiverruksin, jotka kuvaavat esimerkiksi Buddhan elämää ja ihmetekoja. Porteille johtavat kulkuväylät ovat kuulemma kiemuraisia, koska uskomus oli, että pahat henget eivät osaa kulkea kuin suoraa linjaa pitkin. Ovatpa pöljiä pahoiksi hengiksi. Nähtävänä oli lisäksi pylväänpätkiä, Buddhan patsaan kappaleita, sekä luostarin- ja temppelinraunioita.

Ashokan stupa lännestä

Ashokan stupa lännestä kuvattuna

Luuhattuamme aluella tuntikausia lähdimme bussilla takaisin kohti Bhopalia. Linjurikyyti ei Intiassa aina ole makoisinta mahdollista, mutta tällä kertaa meitä lykästi: tie oli hyväkuntoinen, bussissa riitti istumapaikkoja, kuski ei ollut itsetuhoinen hullu, ja hindipoppi raikasi sopivalla äänenvoimakkuudella. Vakuutuimme taas kerran siitä, että juuri näin täällä pitäisi matkustaa yksityisten vuokrataksien sijaan: matkanteko on kiinnostavampaa, hauskempaa, rennompaa, vähemmän hätäistä ja toki myös halvempaa. Mutta tietysti aikaavievämpää eikä siten aina mahdollista. Joka tapauksessa: paikalliskyyti, paras kyyti! Tai siististi cool, niin kuin Pelle sanoisi.

Bhopaliin päästessä illan ohjelmana oli tappaa mahdollisimman paljon aikaa, nimittäin seuraavalle yölle oli vuorossa juna Aurangabadiin, eikä se lähtisi vielä tuntikausiin. Itse asiassa nettikahvilassa kävi rautateiden epäviralliselta infosivustolta ilmi, että aikaisin aamulla Amritsarista startannut juna oli jo lähtiessä nelisen tuntia myöhässä, joten luvassa oli vielä lisätunteja jo alunperinkin pitkään junanodotukseen. Alkupuolen siitä jumitimme mahtavassa herkkukauppa-/pikaruokalassa, jossa oli loistavaa ruokaa ja ihania mehuja (mm. granaattiomenaa) ja pirtelöitä (esim. mantelia). Ajan tappamisen kannalta vähän ongelmallista oli, että kaikki tilaukset toimitettiin pöytään alta aikayksikön, eikä lopulta pystytty enää tilaamaan mitään lisää. Mahdollisimman pitkään viivyteltyämme vetäydyttiin vielä hotellin aulaan istuskelemaan ja odottelemaan kellon viisareiden hidasta tikitystä eteenpäin, kunnes katsottiin turvautuneemme kylliksi tämän majoituslaitoksen vieraanvaraisuuteen ja paineltiin kimpsuinemme juna-asemalle muiden lähtölaitureita kansoittavien matkalaisten joukkoon.

Vihdoin junassa! Vaivaiset 9h …

Vihdoin junassa! Vaivaiset 9h 45min myöhässä. Oli aika pitkä ja uneton yö asemalla ja nyt vielä 11h junassa jos ei myöhästytä enempää.

Muhinointia monumenteilla

Aamulla saavuimme perille Bhopaliin ja taasen sen pari tuntia myöhässä. Tällä kertaa se ei juurikaan haitannut, vaan melkein päinvastoin, sillä saimme nyt heti huoneen hotellista ja oli kohtuu sopiva aamiaisaikakin. Aamulla tuntia ennen saapumista tosin junassa alkoi jonkinmoinen härdelli Vidishassa, noin 40km päässä Bhopalista, kun iso lauma korealaisia astui junaan ja rupesi pyörimään ympäriinsä ja tunkemaan muiden ihmisten paikoille. Meidänkin paikoille pyrki jokunen, mutta he saivat haltuunsa vain yläpedin ja meille jäi koko alapeti käyttöön. Me yritimme kysyä heiltä lippua, mutta vastaukseksi saimme vain koreaksi höpisemistä ja viittauksia johonkin “captainiin”. Eipä heistä tosiaan mitään irronnut kun kukaan ei puhunut mitään oikeaa kieltä. Monet muutkin junavaunussa olijat alkoivat hiiltyä näihin heidän penkeilleen ja sängyilleen punkeviin korealaisiin. Meitä vastapäätä oleva nainen pohti, että josko heillä onkin lippu vasta Bhopalista eteenpäin, mikä arvaus sai vahvistuksen kun heidän täkäläisen näköinen oppaansa kulki ohi tunkemassa heidän matkalaukkujaan mihin sai tukkimasta koko käytävää. Heillä tosiaan oli lippu vasta Bhopalista, mutta ei se nyt hitto vie mene niin että hypätään junaan ihan mistä haluaa eikä varsinkaan ennen omaa lähtöasemaansa. Tuomittavaa toimintaa oppaalta tahi matkatoimistolta, kuka nyt sitten olikaan vastuussa korealaisten sysäämisestä junaan väärältä asemalta. No… onneksi ei ollut kovin pitkä matka tosiaan enää Bhopaliin ja päästiin itse sekasotkusta pois.

Juna-asemalta suunnattiin hotelliin vähän matkan päässä. Tuikattiin sisäänkirjautumisen jälkeen tavarat huoneelle ja tultiin alas syömään aamiaista. Ennen murkinaa järkättiin hotellin kautta meille auto käyttämään meitä päiväretkellä Bhimbetkassa ja Bhojpurissa. Paratha-aamiaisen jälkeen auto olikin jo odottamassa pihassa ja päästiin matkaan.

Norsumaalaus

Norsumaalaus

Ihmismaalaus

Ihmis- ja eläinmaalaus. Aika samankaltaista kuin oli Altassa, Norjassa.

Tanssia ja soitantaa

Tanssia ja soitantaa

Parin tunnin ajon jälkeen saavuttiin Bhimbetkaan. Kyseessä on muinainen asuinsija, jonka historia ulottuu aina kymmenien tuhansien vuosien taakse. Mäen päällä olevissa suurissa kallioissa on luolia, joissa on asunut metsästäjä-keräilijöitä, ja luolien ja kallioiden seinämissä on maalauksia näiltä samaisilta tyypeiltä. Maalauksissa oli kaikenlaisia elukoita norsuista peuroihin ja riikinkukkoihin sekä ihmishahmoja tanssimassa tai metsästämässä. Jotkut hahmot myös ratsastivat norsuilla.

Luolakallio

Kallion alla on luola jota käytettiin asumuksena. Lähes kaikissa murikoissa alueella oli jonkinlainen luola ja asumus.

Aika vaikea oikeastaan sanoa niistä paljon muuta, kuin että kalliot olivat kyllä erittäin jännästi muotoituneita. Yksi erikoinen asia paikassa näyttäisi olevan myös se, että siellä oli kokonaiskävijöihin (ehkä 15 sinä aikana kun oltiin siellä) nähden melko monta nuorta pariskuntaa asettuneena syrjäisiin kallionkulmiin viettämään kuherteluhetkeä (eli istuskelemaan käsi kädessä vieretysten). Melko jännän paikan ovat kyllä valinneet sillä luulisi että jostain ei näin keskeltä-ei-mitään löytyisi soveliaampia tai ainakin helpommin saavutettavia paikkoja muhinointiin kuin tämä.

Bhojpurin temppeli

Bhojpurin temppeli. Temppelin sisältä voi juuri ja juuri nähdä maailman suurimman lingamin.

Raapustuksia kalliolla

Raapustuksia kalliolla. Hahmotelmista oli aika vaikea hahmottaa ihan oikeasti mitään.

Bhimbetkasta jatkoimme pomppuista tietä Bhojpuriin. Perillä odotti melkoisen iso neliskulmainen temppeli mäen päällä. Länkkäreitä ei täällä näkynyt (Bhimbetkassa nähtiin 2), mutta paikallista väriä oli sentään enemmän. Ehkä täkäläisiä kiinnostavat enemmän nämä uskonnollissävytteiset nähtävyydet kuin muinaishistorialliset. Bhojpurin tuhatkunta vuotta vanha temppeli on kuuluisa siitä, että siellä on maailman suurin shiva lingam, kokonaista 2,3 metriä korkea. Olihan se joo kyllä melkoisen komea fallostus, mutta enemmän meidän huomiotamme saivat temppelin vieressä kallioilla olevat kaiverrukset jotka ovat ilmeisesti olleet jonkinlaisia harjoitelmia tai hahmotelmia temppeliä varten. Jonkun tiedon mukaan ne voisivat myös kertoa siitä, että temppeli oli vain yksi osa suurempaa rakennussuunnitelmaa. Sitä ei varmaan koskaan saada tietää, sillä myös itse temppeli jäi kesken. Kallioilla käyskenteli myös vanha mies ison käärmeen kanssa oletettavasti tarkoituksella että vierailijat voisivat kuvauttaa itsensä sen kanssa. Mikko yritti houkutella Maijua poseeraamaan kärmeksen kanssa, mutta turhaan. Edes maininta siitä, että Britney Spearskin on poseerannut käärmeen kanssa ei auttanut kääntämään päätä. Harmi. Jännä huomio oli, että myös täällä oli nuoria pariskuntia syrjäisissä paikoissa viettämässä romanttista kahdenkeskistä hetkeä kuten Bhimbetkassakin.

Aurinko alkoi pikkuhiljaa mennä jo mailleen kun saavuimme takaisin hotellille Bhopaliin. Vaikka matka takaisin oli sujuva ei samaa voi sanoa autokyydin maksusta. Hotellilla kuski tulee meidän kanssa hotelliin sisään ja hotellivirkailija käy katsomassa auton mittarilukeman. Pienen laskutoimituksen jälkeen, kun taskulaskin suunattoman etsinnän jälkeen lopulta löytyy, kokonaishinnaksi pamautetaan satoja rupioita enemmän kuin ennakkoon ilmoitettiin. Matkaa olikin sitten näemmä paljon enemmän kuin oli oletettu. Syyksi kuski sanoo että meni pidempää reittiä kun tie jossain oli kuulemma niin huono. No aika paska oli kyllä tuokin tie monesti. Kilometreiksi saatiin mittarin mukaan 174 mikä on melko jännä kun Bhopalista Bhimpetkaan on alta 50 kilometria ja Bhopalista Bhojpuriin on kyltin mukaan 32km. Vaikka oltaisiin tultu välissä takaisin Bhopaliin käymään ei tuosta pitäisi saada kyllä noin paljoa millään. Vaan minkäs teet. Eipähän tuossa ole nyt länkkärillä paljoa kahvaa millä yrittää vääntää asioita oikeille raiteille kun kusetetaan ihan suoraan. Olisi vaikka kuski voinut tien päällä selittää että menee jotain pidempää reittiä, mutta en kyllä oikeasti usko että näin oli. Vaan samapa tuo, rahallisesti kyse on meille pikkusummasta, periaate vain harmittaa.

Rahankäyttö aiheuttaa kyllä aina Intiassa meille harmaita hiuksia ja hampaiden kiristystä. Ymmärretään tietysti olevamme sikarikkaita ja sikäli sekä kykeneväisiä että velvoitettuja maksamaan kaikesta turistiekstraa (kuten nähtävyyksillä, joiden sisäänpääsystä länkkäri maksaa kymmen- tai kaksinkertaisesti paikallisiin verrattuna). Toisaalta huijatuksi tuleminen on ikävää, ja sanotaanko että pienen huijauksen ja lisämaksun aina sietää mutta emähuijauksia ei viitsisi mukisematta niellä ja siten tukea niiden tekemistä. Mutta sitten taas tällaisesta periaatteesta kiinni pitäminen tuntuu tekopyhältä, kun kuitenkin seuraavassa hetkessä satasista tai vaikka vain kympeistä vängättyään voi käyttää suureelliseen illalliseen tuosta vain satoja rupioita ja jättää vatsan täyteen saatuaan siitäkin osan syömättä.

No, oli miten oli… Illan ohjelmaksi päätettiin laiskasti pysyä huoneella, tilata sinne huonepalvelusta ruokaa ja katsoa telkkarista joku leffa, mikä suunnitelma sitten toteutettiinkin. Huomenna aamupäivästä olisi tarkoitus lähteä junalla Sanchiin katsomaan tämän päivän hindu/muinaishistoria-annoksen jälkeen lisää buddhalaisjuttuja, kun niitä ei vielä täällä Bhopalin ympäristössä ole tullutkaan nähtyä (junan höpöjä korealaisia lukuun ottamatta) 🙂

I see dead people

Lauantaiaamuna oli entistäkin aikaisempi herätys 4:45 junalle Patnasta Varanasiin. Paitsi että VR on näköjään ulkoistanut aikatauluongelmiaan Indian Railwaysille, ja juna tuli Patnaan vasta seitsemältä. Tai no, ehkä IR on vielä VR:ääkin pahamaineisempi myöhästelyn suhteen joten ulkoistamisen suunta onkin ehkä vähemmän perinteinen Intia-Suomi. Patnan asemalla oli luovuttu kieltämättä hieman masentavista kuulutuksista, joissa kerrotaan että juna se-ja-se “is now running late XX hours and YY minutes”. Sen sijaan kuulutuksissa mainittiin, jos juna lähti aikataulun mukaisesti. Imagonkohotuskampanjako mahtaa olla taustalla? Myöhässä olevista junista tiedotettiin vasta, kun ne olivat jossain aseman lähimaastossa. Varanasissa junien myöhästelystä puolestaan tiedotettiin, mutta sielläkin kerrottiin junan odotettu saapumisaika myöhässäoloajan sijaan; imagollisesti vähän positiivisempi lähestymistapa sekin.

Varanasia hotellin parvekkeelta

Varanasia hotellin parvekkeelta

Varanasin juna kasvatti myöhästymispottiaan matkan varrella vielä parilla tunnilla, joten saavuimme perille vasta kahden jälkeen iltapäivällä aamukymmenen sijaan. Matkalla hotellille onnistuimme suututtamaan yhden autoriksakuskin, joka lupasi viedä meidät perille 30 rupialla muttei vienyt lähellekään ja vaati 150 rupiaa, sekä yhden kantajasedän, joka lähti johdattamaan meitä kohti guesthousea ja olisi niinikään halunnut tästä opastuksestaan palkkiota enemmän kuin laki sallii.

Pesutoimia Ghatilla

Pesutoimia ja istuskelua Ghatilla

Varsinkin Maijulla oli syviä ennakkoluuloja Varanasia kohtaan, ja osittain niistäkin johtuu, että tämä on ensimmäinen visiittimme tähän pyhistä pyhimpään kaupunkiin. Ennakko-oletus oli, että kaupunki on täynnä sekä paikallisia että länsimaisia hörhöjä, sen seitsemän sortin rojun ja rihkaman kaupustelijoita, piinaavia riksa- tai veneajeluiden tyrkyttäjiä, salavihkaisia hasiksenmyyjiä, itsepintaisia kerjäläisiä jne. jne. No on kai täällä kaikkea sitäkin, mutta ensikosketus oli kuitenkin yllättävän positiivinen ja oudolla tavalla jopa rauhallinen. Ehkä senkin takia, että joen ranta ja sille johtavat kapeat kujat ovat skoottereita ja mopoja lukuun ottamatta jalankulkijoiden ja lehmien valtakuntaa, ja mökäisyysaste näin ollen siedettävä. Suurimpia vaaroja ovat sokkeloisille kujille eksyminen sekä ennen kaikkea lehmänläjiin astuminen, niitä nimittäin riittää. Mutta kujat ovat tunnelmallisia ja värikkäitä, ja joenvarressa on ennemmin harras kuin kaoottinen tunnelma. Kiihkeimmillään tunteet olivat leveällä “rantapromenadilla” krikettiä pelaavien poikien joukossa. Lyhyellä kävelyllä ennen pimeän tuloa ei nähty yhtään joessa lilluvaa ruumista. Suurin osa vainajista kyllä itse asiassa tuhkataan, mutta ei pieniä lapsia eikä isorokkoon kuolleita, jottei suututettaisi isorokon jumalaa (!) Sitalaa. Hautajaisrovioita kyllä nähtiin ja lisäksi pantiin merkille valtavat polttopuuvarastot niiden pystyttämistä varten.

Polttopuita odottamassa

Polttopuita odottamassa asiakkaita

Mikon mielestä Gangesin vesi ei näyttänyt rannalta tarkasteltuna erityisen likaiselta. Maiju kielsi joka tapauksessa kaikki mielessä mahdollisesti häivähtävätkin ajatukset pyhään jokeen dippaamisesta. Kastautumisen Haridwarissa Gangesin yläjuoksulla männä reissulla saa luvan riittää. Toisaalta opaskirja kyllä kertoi jännittävän tiedon, että koleramikrobi ei Gangesin vedessä säilynyt elossa kuin kolme tuntia, siinä missä se tislatussa vedessä oli kunnossa vielä vuorokauden päästä. Kolera vaan ei taida olla ainoa epämiellyttävä asia mitä vedessä piileksii. Kiinnostavana tietona mainittakoon vielä, että jossain vaiheessa jokeen yritettiin istuttaa raadonsyöjäkilpikonnia poistamaan tuhkaamattomista ruumiista aiheutuvaa saasteongelmaa, mutta kilpparit katosivat eivätkä siis tarjonneet tilanteeseen pysyväisluontoista ratkaisua.

Hiustenleikkuuta Ghatin vieressä

Hiustenleikkuuta Ghatin vieressä

Kaikkia näitä nippelitietoja aivoissamme prosessoiden varustauduimme sunnuntaina osallistumaan auringonnousun aikaan perinteiseen turistitoimintaan eli Gangesin-risteilyyn soutuveneellä eestaas kaupungin viertä. Mutta kas! Aamu valkeni… kirjaimellisesti. Viiden jälkeen ulkona oli täysin valkoista, niin että eiliset komeat maisemat hotellihuoneen parvekkeelta joen yli olivat vaihtuneet näkymään hädin tuskin parvekkeelta alas maahan asti. Ei siis veneretkeä ainakaan pariin tuntiin. Kun sumu ei myöhemminkään aamusta ollut juuri hälvennyt, lähdettiin vain kävelemään vielä pitkin poikin labyrinttimaisia kujia ja joenvartta kylpijöineen ja hautajaisineen. Opaskirjoissa oli varotettu, että kujilla eksyy helposti, ja se piti kyllä paikkansa, nimittäin yksikin väärä käännös saattoi johtaa siihen että kiersi ympyrää ja päätyi aivan muualle kuin kuvitteli. Rantaan päästyään on kuitenkin helppo suunnistaa, ja sinne pääsemiseksi on onneksi yksi takuuvarma kikka: seuraa vain ruumissaattuetta ja avot, pääset perille.

Mies ja lehmä kujalla

Mies ja lehmä kujalla. Molemmilla näyttää olevan kiire jonnekin. Ei minnekään.

Lehmä söi koristeet

Lehmä söi kadulla viereisen temppelin koristeista varastamansa kukkaköynnöksen.

Lauantai-illan ja sunnuntaiaamun perusteella veikkasimme saaneemme Varanasista kaiken mitä sillä on ainakaan meille tarjota, pakkasimme kimpsumme ja kampsumme ja suuntasimme taas juna-asemalle. Ei tosin vielä saman tien junaan vaan ensin tuktuk-kyydillä omatekoisen, tarkoittamattoman buddhalaispyhiinvaelluksemme seuraavaan kohteeseen eli Sarnathiin. Siellä Buddha piti ensimmäisen saarnansa (siinä missä Vaishalissa viimeisensä), ja täällä oli tarjolla myös toinen näytekappale Ashokan pylvästä. Pylväs, joka oli nähtävillä häkissä lukkojen takana useaan kappaleeseen hajonneena, oli Vaishalin vastaavaan verrattuna aikamoinen antikliimaksi. Tosin sen päällä on aikoinaan ollut komea neljän leijonan patsas, joka on nykyään kuvattuna Intian kansallistunnuksessa, ja joka oli nähtävillä viereisessä arkeologisessa museossa. Mitä tulee käyntikohteen varsinaiseen buddhalaisantiin, se oli melko geneerinen stupa – luostarinraunioita – temppeliraunioita – kombinaatio. Bangladeshissa näkemämme Paharpurin jälkeen nämä Intiassa tarjolla olevat kohteet eivät juuri säväytä. Menkää ihmiset muutenkin Bangladeshiin, se on hieno maa. Meiltä saa tarvittaessa vähän matkavaluuttaa mukaan. Ei sitä tosin siellä kauheasti edes tarvitse.

Sarnathin säälittävä Ashoka-pylväs

Sarnathin säälittävä Ashoka-pylväs

Dhanekh stupa

Dhanekh stupa. Sitä ei koskaan tehty valmiiksi.

Ashokan leijonaediktin kopio

Sarnathin Ashokapylvään päällä ollut leijonapatsas on alueen viereisessä museossa. Tässä kopio läheisessä puistossa.

Takaisin Varanasissa saatiin sopivat lähtöaggressiot aikaan tappelemalla autoriksakuskin kanssa Sarnathin-koukauksen sovitusta hinnasta sekä aseman yleisestä toimimattomuudesta, hälyisyydestä ja väenpaljoudesta (eli juuri niistä asioista joita oltiin Varanasista oletettu löytyvän). Onneksi meidät Bhopaliin kuljettava juna oli jo laiturilla valmiina ottamaan meidät uumeniinsa toiseksi parhaan luokan paikoille eli ilmastoituun 2A-makuuvaunuun vuodevaatteineen ja pedin eteen vedettävine verhoineen. Ja kuorsaavine ylipainoisine intialaismiehineen sekä jossain lattianrajassa piipittävine hiirineen…

Huonerallia ja maantierallia

Maijun vielä pyristellessä viimeisten mahamyllerrysten kourissa lähdimme toissa iltana etsimään matkatoimistoa, josta voisimme hankkia seuraavaksi päiväksi kyydin sekä Nalandaan että Sonepurin karjamarkkinoille. Meillä oli muutama potentiaalinen paikka tiedossa ja ensimmäisenä ponkaisimme rautatieasemalle, jossa piti olla jonkinmoinen osavaltion turistitoimisto.
Meitä lykästi heti kättelyssä ja paikka löytyi. Sisällä oli monen monta nuorempaa ja vanhempaa miestä jotka olivat erittäin innokkaita meitä avustamaan. Hetimiten oli selvää että kyyti onnistuu. Hinta oli hieman suolaisempi kuin olimme ajatelleet, mutta tarkemmin harkitessa se oli ihan kohtuullinen. Ensin meille tarjottiin kiinteää hintaa Nalandaan ja Sonepuriin. Sitten sanottiin että hinnalla saa ajella klo 6-21 miten haluaa, mutta siltikin ilmeisesti vain näihin kahteen kohteeseen. Yritimme kysellä mahtaisiko onnistua myös koukaus Vaishaliin, jossa on nähtävillä toinen vain kahdesta pystyssä olevasta Ashoka-pylväästä. Vastustus oli suunnatonta ja hyvin selkeäksi tehtiin että se ei onnistu, vaatii kaksi päivää ja ne on ihan eri suunnilla. No karttaa katsoessa Sonepurin pitäisi olla kyllä kohtuu kivasti Vaishvalin suunnalla, mutta ei heidän mielestään. Siinä sitten vängättiin ja yritettiin selittää että ei, me emme todellakaan tarvitse 5-6 tuntia aikaa kiertämään Nalandaa, vaan ihan pari tuntia riittää. Lopulta sitten aikamme taisteltua heitettiin ilmoille, että jos haluaa mennä myös Vaishaliin pitää maksaa tuhat rupiaa lisää. Mehän maksetaan. Ei ole 15e paha hinta siitä että näkee muinaismuistoja ja vielä ainutlaatuisia sellaisia. On myös kyllä ihanan neukkumaista tuo että kun maksaa vähän lisää niin johan alkavat asiat olla mahdollisia. Lopulta siis meillä oli sopimus, aikataulu ja hinta huomiselle megatourille. Näköjään ihan turhaan olimme alunperin varanneet edes kahta kokonaista päivää tänne Patnaan 🙂

Illalla söimme meidän hotellimme isoveljessä, Chanakyassa, mughal-ravintolassa. Tosin oli aika tandooripainoitteista ruoka. Maijulle ei vieläkään oikein ruoka maistunut ja tomaattikeitto ja Mikon ruokien rääppiminen riitti. Mikko sen sijaan veti itsensä taasen aivan ähkyyn ja närästys oli sen mukainen.
Hotelliin taas saavuttuamme Mikko kysyi vielä mahtavatko telkkarikanavat nyt näkyä. Ilmeisesti, kun eräs poika lähti meidän mukaan katsomaan mikä on telkkarin tilanne ja eihän niitä kanavia sieltä näkynyt. Hän renklasi hieman antennin kanssa ja näkyviin tuli haamukuvia joistakin kanavista. Kaveri ehdotti että “room change” ja mikäs siinä. Jonkun aikaa odotettua ovella oli sama kaveri uudestaan ja mentiin katsomaan huonetta. Aika samanlainen kuin edellinen ja sitten kokeiltiin telkkaria. No, kyllä siellä näkyi kanavia, mutta ei kyllä voi mistään teräväpiirrosta puhua tässäkään huoneessa. Vaihdettiin kuitenkin huonetta. Tarkemmin tarkasteltua sänky osoittautui hieman kovemmaksi kuin edellisessä huoneessa, mutta sen korvaukseksi meillä on nyt kattotuuletin jota pystyy säätämään jopa kuin vaihtoehtojen “off” ja “max” välillä. Se on hyvä vaihtokauppa se. Huone on myös ylimmässä (viidennessä) kerroksessa ja teoriassa täällä voisi olla hiljaisempaa tiemelun suhteen, mutta tuskin. Telkkaristakin sen verran, että sitäkin tarkemmin tutkiessa saatiin kyllä kanavia, mutta niistä vain sattuu yksi ainoa olemaan englanninkielinen ja sekin on urheilukanava 😉 Ei kyllä voi näitä patnalaisia asiakaspalvelijoita syyttää avuliaisuuden ja palvelualttiuden puutteesta. Tykkäämme. Jos siis haluatte joskus kohdata hyvää asiakaspalvelua ja ystävällisiä ihmisiä ankeassa kaupungissa, voimme lämpimästi suositella Patnaa!

Nalandan raunioita

Nalandan raunioita. Takana oleva korkeampi rakennus on Ashokan rakennuttama temppeli. Etualalla olevat tilat ovat munkkien asuintiloja.

Eilen oli siis aikainen herätys autokyydille. Kärppänä olimme autoamme ja kuskiamme vastassa portilla, kun he saapuivat sinne hieman ennen kuutta. Pakkauduimme ja suhahdimme kohti Nalandaa. Lähes koko 2,5h matka meni torkkuillessa, mikä teki ihan hyvää. Nalanda on siis muinainen yliopistokaupunki tai oikeastaan temppelikompleksi. Ovet olivat saapuessamme tosin vielä kiinni tovin ja otimme hieman purtavaa läheisestä telttakuppilasta. Siellä koimmekin mieltäpahoittavan pettymyksen kun kuulimme hinnan kolmesta leipä-kasvis-lautasesta ja teestä (maksoimme siis kuskimmekin aterioinnin mikä on ihan OK kyllä). Kokonaista 150 rupiaa. Järkyttävä hinta. Tästä aggresoituneina porhalsimmekin koko rauniokompleksin läpi lähes ennätysajassa, kunnes jostain pölähti paikalle karkeasti arvioiden noin miljardi koululaista, jotka kaikki halusivat ottaa kuvat meistä yhdestä tai toisesta tai sitten molemmista joko heidän kanssaan tai ilman. Ihan mukavaa saada tuommoista huomiota pitkästä aikaa, mutta ehkä noin tuhannen kuvan kohdalla alkoi jo riittää. Poistuimme vähin äänin takaisin autoon, kun paikalla sijaiseva museokin oli perjantaisin kiinni.

World Peace Pagoda

World Peace Pagoda Vaishalissa

Matka seuraavaan kohteeseen oli ensin sama 2,5h takaisin Patnaan ja siitä ohi ja eteenpäin vielä noin 2h lisää. Ehkä hieman vähemmän jos oltaisiin päästy suorilta perille, kun tehtiin yksi jos toinen mutka ja u-käännös pikkuteillä. Lopulta löytyi kuitenkin Vaishali ja stupa toisensa jälkeen. Oli iso uusi valkoinen ja melko lättänä vanha ja hieman homeinen. Se homeinen oli tosin niistä kait se kaikkein tärkein näin buddhalaismielessä.

Ashoka stupa Vaishalissa

Ashokan stupa ja pylväs Vaishalissa

 

Leijonapatsas Ashokan pylvaan paalla

Leijonapatsas Ashokan pylvään nokassa

Muutaman kyselyn jälkeen saatiin myös jonkinlaiset ajo-ohjeet (meidän kuski siis ei ole mitä ilmeisemmin koskaan käynyt missään näistä tämänpäiväisistä paikoista) siihen, joka meitä oikeasti kiinnosti, eli Ashokan stupalle ja pylväälle. Pikkutietä muutama kilometri kylän läpi toi meidät sinne. Hyvä hyvä. Siellä oli tönö ja siellä oli pylväs niin ylväs. Ihan oikeasti se on kyllä melkoisen komea ilmestys: 18 metriä korkea ja nokassa oikean kokoinen kivileijona. Itse stupa oli lähinnä iso kasa tiiliä. Sen ympärillä tosin oli pari tusinaa korealaisia pyörimässä piirileikkiä jonkun oranssikaapuisen sedän johdolla joka puhui kovaääniseen. Jännää oli se, muttei niin jännää että oltaisiin liitytty jonon jatkoksi. Nähty siis mikä nähty.

Viimeiseksi suuntasimme taivaan jo hämärtyessä kohti Sonepuria ja karjamarkkinoita. Itse asiassa taivas oli ollut koko päivän harmaan udun peitossa ja aika ajoin oli jopa niin sankkaa sumua, että tiellä ajaessa oli melko hasardin oloista. Joka tapauksessa auringon jo laskettua saavuimme markkinoiden reunamille. Eläimiä ei näkynyt missään, mutta kojua jos jonkinmoista on silmänkantamattomiin. Oli krääsäwallahia ja sälämaakaria, mutta ehkäpä kiintoisin ilmiö olivat lähes linnamaiset pytingit, joissa oli mahtavat valoshow-fasaadit. Niiden myyntiartikkeli oli arvaustemme mukaan jonkinlainen tanssishow johon oli pitkät jonot nuoria miehiä jonottamassa. Emme jääneet jonottamaan näihin vaikka ehkä olisi mieli tehnyt, vaan tartuimme erääseen toiseen attraktioon johon olimme iskeneet silmämme. Nimittäin ihka aitoon intialaiseen maailmanpyörään. Myönnettäköön että kyyti oli kaikesta katastrofinaineksia lähestyvästä ulosannistaan huolimatta erittäin hauskaa ja lystikästä. Erittäin hyvin sijoitetut parikymppiä per naama.

Maailmanpyora Sonepurissa

Maailmanpyörä Sonepurissa

Matkalla takaisin autolle törmäsimme kuskiimme joka kysyin että olimmeko nähneet niitä eläimiä. Kyseessähän kuitenkin ainakin virallisesti olivat karjamarkkinat, vaikka nykyään taitaa olla että se on ihmiset joita ajetaan markkinahumuun kuin karjalaumat. Emme tosiaan olleet nähneet muuta kuin yhden lehmän ja sekin taisi olla vain eksynyt sinne missä olikaan. Kuskimme sitten vei meidät johonkin kulmaukseen jonka oli löytänyt ja sieltä löytyi sitten niitä eläimiä. Oli kaneja. Oli puluja. Oli papukaijoja. Oli koiranpentuja. Häkeissä. Oli myös isompia koiria ketjuissa. Ai että olisivat täällä kyllä Amnestyn edustajat repineet pelihousunsa ja polttaneet pelimerkkinsä. Too bad, such is life. Mikosta oli tosin oikeastaan söpöä, kun ehkä noin 10 koiranpentua makasi läjässä nukkumassa, siis siitä huolimatta että olivat häkkeihin sullottuna. Oli miten oli, karja jäi tällä kertaa näillä festeillä näkemättä ja kokematta (hajuineen päivineen), mutta muuutama kaltoinkohdeltu lemmikkielänpolo sentään bongattiin.

Kaikkien eläinrakkaiden ihmisten kiroukset mielessämme kaikuen (ja Maijunkin eläinparkojen oloja surkutellen) lähdimme kotimatkalle. Kello oli jo melkein kahdeksan kun saavuimme hotellille, emmekä paljoa viitsineet enää lähteä mihinkään. Maksoimme itsemme ulos ja tilasimme ruokaa huoneeseen heti kun henkilökunta onnistui löytämään ilmeisesti sen yhden ja ainoan kappaleen ruokalistaa, joka oli ilmeisesti hukkunut johonkin huoneista. Ruoka kuitenkin oli hyvää (biryania nam) ja näin pääsimme aikaisemmin nukkumaan kuin jos olisi pitänyt lähteä johonkin etsimään vielä ruokapaikkaa. Seuraavana aamuna taas aikainen herätys junalle Varanasiin. Ganges ja siinä lilluvat ruumiit siis odottavat.

Huone 105

Hotelliseikkailut jatkuvat. Eilen alkuillasta tultiin Patnan kaupunkiin kahdeksantuntisen junamatkan jälkeen. Koska kaupungin oli varoiteltu mahdollisesti olevan vaarallinen ilta- (tai oikeastaan varmaan yöaikaan), ja koska hotellien kiertely on myös rasittavaa eikä oltaisi jaksettu, yritettiin löytää mahdollisimman nopeasti joku majapaikka. Helpommin sanottu kuin tehty: opaskirjoissa mainituista hotelleista suurinta osaa ei enää näyttänyt olevan olemassa, ja niissä, jotka löydettiin, oli täyttä.

Toivon jo hiipuessa eräästä rappukäytävästä tuli mies, joka kysyi että etsimmekö huonetta ja kertoi, että hänellä olisi cheap cheap huone tarjolla. Koska ideat alkoivat olla melko loppu, seurasimme miestä yläkertaan ja päätimme ottaa huoneen, jos se vain on yhtään kelvollinen. Yläkerrassa meidät vietiin seuraavan sedän eli hotel directorin puheille, ja hän kertoi antavansa meille 400 rupian huoneen ulkomaalaisalennuksella 300 rupialla. Ehkei kovin uskottavaa mutta sympaattista kuitenkin. Huoneen ovessa roikkui tosin lappu, jossa luki että 250 rupiaa. (Mutta ollaan jo muutenkin herätetty itsessämme pahennusta olemalla tällä reissulla niin kovin laiskoja tinkaajia.)

300 rupian lukaali Patnassa

300 rupian lukaali Patnassa

Kolmas setä kävi näyttämässä meille huoneen, joka oli tilavuudestaan huolimatta aikamoinen loukko betonilattioineen, kivikovine sänkyineen ja parhaat päivänsä nähneine kylpyhuoneineen. Kodikkuutta lisäsivät hyttyset sekä lattialla juoksentelevat isot muurahaiset, jotka söivät pienempiä muurhaisia, ja käytävässä Mikko bongasi myös torakan. Ne ovat aina yhtä herttaisia lemmikkejä. Hämmästyttävää kyllä, hetken päästä ovelle koputti vielä neljäs setä, joka toi mukanaan apupojan vaihtamaan sänkyyn uuden lakanan – jotain mitä tämän hintaluokan hotelleissa ei olla ikinä ennen koettu – ja pyytämässä että kysymme häneltä jos vain tulee jotain missä hän voisi auttaa. Mukavuuspisteet melko alhaiset mutta sympatiapisteet korvasivat ainakin osan paikan ankeudesta.

Yöllä sympatiapisteistä ei tosin ollut kovin paljon iloa. Ikkuinoiden ulkopuolella heiteltiin läpi yön jotain tiilen- tai kivenmurikoita mahdollisesti johonkin kärryihin tms., mistä lähti käsittämättömän kova kolahtelu ja räminä. Mikko sai metelistä huolimatta nukahdettua, mutta Maiju valvoskeli kovenevien vatsanväänteiden ja pahoinvoinnin kourissa. Nähtävästi se eilinen kelvollinen ruoka tuotti jälkibonuksena ärhäkän turistioksennnusripulin tai lievän ruokamyrkytyksen (miedompi versio Mumbai-mahasta, tiedoksi Lillille ja Killille). Huonosti nukutun yön jälkeen Maiju lähetti Mikon aamulla etsimään jotan vähän mukavampaa majapaikkaa, ja antoi tärkeimmäksi kriteeriksi, että siellä pystyy tarvittaessa oksentamaan vessanpönttöön… Aina valmis pioneeri palasi parin tunnin jälkeen varattuaan huoneen siististä mutta mielestään ylihintaisesta hotellista rautatieaseman toisella puolen kaupunkia.

2300 rupian lukaali Patnassa

2300 rupian lukaali Patnassa

Maiju on kuitenkin tyytyväinen: on pyyhkeet, päiväpeitto, lakanat, vessapaperia ja vieläpä viihdykkeeksi TV, vaikka siitä näkyykin vain kaksi kanavaa. Kaapeli on kuulemma rikki, mikä kävi ilmi kun käytiin valittamassa ettei töllötin toimi (huom. maksetaan nyt 2000 rupiaa enemmän per yö joten on nillitettävä vähän turhastakin). Palvelualttiudesta tällekin paikalle pisteet: ei aikaakaan kun huoneeseen kannettiin kokonaan uusi telkkari vanhan tilalle. Nyt kun vielä saisi ne kanavat…

Nalandan-visiitti jäi tältä päivältä väliin. Aikeissa on pääasiassa vain lepuutella ja vähän hoitaa matkaohjelmaa eteenpäin: varata huomiselle rempseästi oma autokyyti, jolla pääsemme käymään Nalandassa ja Sonepurissa ja ehkä myös Vaishalissa, ostaa junaliput ylihuomisaamulle Varanasiin, ja tehdä hotellivaraukset Bhopaliin ja Aurangabadiin (muualle on jo). Tällaisia käytännönläheisiä kuulumisia tällä kertaa – ensi kerralla toivottavasti vähän jännempiä elämyksiä ja parempivointisia kuulumisia. Mikon Nepalissa kerryttämä lääkevarasto on otettu käyttöön, joten eiköhän!

Patna on kamala kaupunki, mutt…

Patna on kamala kaupunki, mutta ihmiset ovat sympaattisia ja saatiin kelpo ruokaakin. Huomenna bussilla Nalandaan.