Tag Archives: Etelä-Afrikka

Huipulle mustan vuoren kupeessa


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Ntabamnyama eli “Se musta” – tai Sentinel kuten se nykyään tunnetaan. Molemmat nimet viittaavat Drakensbergien pohjoisosassa yksinään seisovaan vuoreen, joka hallitsee maisemaa Witsieshoek Mountain Lodgessa, meidän majapaikassamme 2500 metrin korkeudessa.

Saavuimme perille vasta auringon jo laskettua ja näkymien ihastelu sai jäädä seuraavaan päivään. Vastaanotto oli kuitenkin vielä auki ja saimme huoneemme avaimen käsiimme. Tämä avain hieman myöhemmin osoittautui varsin vekkuliksi kappaleeksi. Kun olimme saaneet kaikki tavarat huoneeseen sekalaiseen järjestykseen, kävimme katsomassa vielä pimenevää iltaa pihalla. Takaisin tullessa, kun yritimme avata ovea, sanoikin avain lukossa että “naps” ja ovi pysyi lukossa. Ja meidän tavarat sisällä. Ei auttanut muu kuin mennä takaisin respaan, josta onneksi saimme vara-avaimen mukaamme sekä opastuksen aivan kädestä pitäen kuinka ovet pitää avata. Kuulostaa ehkä hieman pöljältä, mutta ovet kuulemma ovat melkoisia ongelmatapauksia ja ne vaativat hieman omanlaisiaan kikkoja auetakseen. Ei siis ehkä ollutkaan aivan omaa avuttomuutta avaimen rikkominen. Kun pääsimme lopulta sisään, pysyimme visusti siellä loppuillan. Mökki ei ollut ihan Thendelessä vietettyjen edellisten öiden tasoinen, mutta hieman täytyy antaa anteeksi komean sijainnin takia. Paikka on kuulemma korkeimmalla oleva majoituslaitos Drakensbergin alueella eikä näin ylös kuulemma saisikaan enää edes rakentaa.

Mikko tyynyjen alla lämmittelemässä

Etsi Mikko kuvasta

Herättyämme saimme nauttia maisemista aamuauringon kajossa aamiaista syöden. Aamiainen oli muiden bed&breakfastien tarjonnan tapaan mukavan riittoisa aloitus vuoristokävelypäivälle. Tarkoituksenamme oli nousta ensin Amfiteatterin päälle ja jatkaa siitä Lesothon rajalle. Aamiaisen aikana katselimme ikkunasta, kun paikalle tuli kymmenittäin miehiä ja naisia työmaavaatteissa. Se ei olosuhteet tuntien ollut outoa, sillä majapaikassa on käynnissä varsin mittavat kunnostus- ja parannustyöt. Aikomuksena on kuulemma panna kaikki olemassa olevat rakennukset lähes alusta alkaen uusiksi sekä rakentaa paljon lisätilaa mukaanlukien niinkin villit suunnitelmat kuin sisäuima-allas. Suunnitelmat ovat varsin kunnioitettavat, mutta myös toteutus näyttää olevan varsin järjestelmällisen oloista. Hyvä, niin sillä usein tällaisten paikkojen tulevaisuudensuunnitelmat  tuntuvat olevan varsin hataria sinnepäin räpellyksiä.

Ravittuina lähdimme ajelemaan vielä ylemmäs, kohti Sentinelin paikoitusaluetta. Olimme jo ajatelleet, että huonot ja pomppuiset tiet olisivat oNgoyen jälkeen jääneet taakse, mutta opaskirjan  kirjoitusten perusteella osasimme varautua vielä yhteen rytyytykseen. Tiedossa oli 7km huonoa tietä, mutta väliin osui kohtuullisiakin pätkiä. Vastapainoksi oli tosin myös varsinaista kuopparallia ja isoja kiviä pitkin poikin tietä. Hankalammaksi asian teki myös se että tällä kertaa tie ei ollut kovin tasainen vaan pomppimista riitti niin jyrkkiin ylä- kuin alamäkiinkin. Loppumatkan tiilillä päällystetty osio oli mukava yllätys kaiken sen rytyytyksen jälkeen. Tiilitien päässä oli parkkipaikka ja rakennus, joka toimi luonnonpuiston raja-asemana. Maksoimme asiaankuuluvat puistomaksut sekä vielä tienkäytöstä R20 lisää, jota emme olleet edellisenä iltana maksaneet kun jossain kaukana alhaalla ollut tietulli oli jo mennyt kiinni.

Sentinel parkkipaikalta nähtynä

Sentinel parkkipaikalta nähtynä

Viralliset osuudet hoidettuamme lähdimme muitta mutkitta matkaan. Mutkia alkoi nimittäin tulla vasta kilometrin-parin kävelyn jälkeen, kun polku alkoi kiemurrella Sentinelin rinnettä ylös. Täälläkin oli polun kunto vaihtelevaa, mutta varsin hyvää kaiken kaikkiaan ja matka oli varsin ripeää huolimatta nousujohteisesta suunnasta. Aivan Sentinelin kulmalla pysähdyimme hetkeksi ottamaan kuvia näköalapaikalta, josta näkyi alas Amfiteatterin juurelle, sinne missä olimme pari päivää sitten olleet. Tämän jälkeen polku kääntyi päinvastaiseen suuntaan kohti paikkaa jossa puistonvartija oli osoittanut ketjutikkaiden olevan. Tässä vaiheessa polku kulki suurimmalta osin rinteen mukaisesti ja huolimatta parista eksymisestä ja hieman seikkailullisemmasta oikopolusta, eteneminen oli vieläkin reippaampaa. Eikä kestänyt aikaakaan kun olimme jo näiden paljon puhuttujen ketjutikkaiden alla. Aikaa ei ollut mennyt kuin pari tuntia mukaanlukien kaikki pysähdykset kuville ja kiertoteille. Matka näytti taittuvan siis varsin mukavasti mikä oli hyvä juttu, sillä jo alkumatkasta kävimme keskustelun siitä että kumpikos meistä laittoi ne lounasruoat reppuun ja eihän niitä sitten kumpikaan ollut laittanut. Eväänä oli siten vain kaksi Crunchieta, pähkinöitä, viikunoita ja teetä. Kyllä niillä varmaan pärjäisi.

Näymä näköalapaikalta

Näkymä näköalapaikalta. Taustalla vasemmassa reunassa Eastern Buttress sekä Devil's Tooth joka on tuo ilmeinen kivipiikki.

Sentinelin ketjutikkaat

Sentinelin ketjutikkaat

Nämä Sentinelin ketjutikaat olivat aikaisempiin verrattuina sentään jonkinlaiset. Ne olivat pystysuorat ja paljon pidemmät kuin aikaisemmin kipuamamme, ja niitä oli vieläpä kaksin kappalein. Ketterinä apinoina rymistelimme ketjutikkaat ylös suuremmitta ongelmitta ja nappasimme viikunat välipalaksi suorituksesta. Olimme tulleet Drakensbergien päälle ja tästä jatkaisimme matkaa vielä alueen korkeimmalle kohdalle Mont-aux-Sourcesille (3282 m). Jätimme isomman repun jemmaan kivien väliin ja jatkoimme eteenpäin vain kamerarepun kera. Tähän asti oli polku ja reitti ollut varsin selkeä, mutta pienen hetken kuluttua totesimme että tästä eteenpäin näin ei ollut. Ohjeet olivat hieman ylimalkaiset ja painelimme lopulta pitkin heinikkoa parhaaksi toteamaamme suuntaan. Olisimme kuvitelleet että edes jonkinlaista poluntynkää olisi, kun kyseessä kuitenkin on kohta jota aikanaan luultiin jopa Etelä-Afrikan korkeimmaksi. Näin ei kuitenkaan ollut ja matka jatkui pitkin kiviä ja rinteen uria.

Panoraama Mont-aux-Sourcesin huipulta

Panoraama Mont-aux-Sourcesin huipulta

Lesothon rajalla oli aika vähän rajavartijoita. Ainakin tällä kohtaa.

Parin tunnin ja parin seikkailureitin jälkeen löysimme itsemme lopulta Mont-aux-Sourcesin päältä. Ehkä hieman antikliimaksi iski huipulla sillä maisemat eivät olleet niin huikaisevat kuin ehkä yleensä vuorten huipulla voisi olla, sillä lähes joka suuntaan maisema jatkui tasankona joko kohti Drakensbergin reunaa muutaman kilometrin päässä tai sitten silmän kantamattomiin Lesothon suuntaan. Tästä huolimatta näkymät olivat nousemisen arvoiset ja aivan ansioituneesti nautimme Crunchiet evääksi.

Maiju crunchie-ekstaasissa Mont-aux-Sourcesin huipulla

Maiju Crunchie-ekstaasissa Mont-aux-Sourcesin huipulla

Vähän matkan päässä oli jonkinlainen tolppa jonka luokse kävelimme tauon jälkeen. Oletimme sen olevan se virallinen rajapyykki ja menimme sen luokse tekemään varsin pikaisen visiitin Lesothoon. Tolpan ympärillä pyöriminen ei jaksanut kovin kauaa kiinnostaa ja lähdimme paluumatkalle. Paluumatkan teimme hieman eri reittiä kuin tulomatkan ja suuntasimme suoremmin Tugela Fallsien partaalle johon olimme päättäneet tehdä niin ikään pienen sivukoukauksen. Alas huipulta matka ei kestänyt kuin reilun tunnin ja olimme putousten äärellä ennen kuin huomasimmekaan. Jokunen päivä sitten kun olimme putousten alapuolella (tai siis luulimme olevamme kts. edellinen postaus) ja ihmettelimme veden vähyyttä. Täällä yläpuolellakaan ei veden paljoutta voinut kehua vaan uomassa virtasi vain pahainen noro kohti kielekkeen reunaa. Tuolla vesimäärällä ei kovin kummoisia putouksia saa aikaan, joten ei ihmekään että niitä oli vaikea paikallistaa alapuolelta käsin.

Maiju kiipeää ketjutikkaita alas

Kun alaskaan putouksen reunalta ei oikein nähnyt, käännyimme takaisin kohti reppukätköämme. Pienen Sentinelin maisemakierroksen jälkeen lähestyimme kivikasan laitaan piilottamaamme repppua, vain huomataksemme että siellä ympärillä pyöri kymmenkunta paviaania. Pari kivenmurikkaa mukanaan Mikko lähti edeltä jo hätistelemään apinoita pois tavaroidemme luota. Murikoita ei onneksi tarvittu ja paviaanit lähtivät omia aikojaan pois eivätkä edes olleet äkänneet parin kivenmurikan alle kätkettyjä tavaroitamme. Tavaroiden luona pidimme vielä pienen tauon syöden pahanmakuisia pähkinöitä Nepalista ja loput viikunoista. Huuhdoimme pähkinöiden maun alas teellä samalla kun varsin kiinnostuneet paviaanit tarkkailivat meitä ehkäpä mahdollisten makupalojen toivossa. Tällä kertaa niillä kävi laiha tuuri eikä mitään herkkuja irronnut. Samalla energialla jatkoimme matkaa alas ketjutikkaita ja pitkin polkua kohti parkkipaikkaamme ja autoa. Matkalla alas teimme pienen sivukoukkauksen Sentinel-luolaan, jonka polun satuimme huomaamaan erkanevan pääpolusta. Tämä luola olikin sitten lopulta ainoa alueen monista luolista joissa kävimme. Luolia oli varsinaisesti kaksi, mutta pienempi oli lähinnä syvänne kiviseinässä verrattuna toiseen. Tämä isompi oli oikeastaan 3 makuuhuoneen ja olohuone-keittiön veroinen. Se tosiaan muodostui ensin isommasta tilasta, jossa olisi ollut mukavasti polttopuutkin valmiina yöpymistä varten, sekä siitä erkanevista kolmesta pienemmästä sopesta jotka voivat toimia makuutiloina. Valitettavasti meillä ei ollut aikaa eikä varusteita majoittua nyt täällä ja jouduimme jatkamaan matkaa alas.

Drakensbergin reunamia

Jyrkän reunan jälkeen Dragensbergit jatkuvat kumpuilevina vielä pitkälle

Viimeiset kilometrit alas polkua olivat taas mukavaa tallusteltavaa, mutta johtuen varsin useista korkeammista askelmista sekä polun loivasta kulmasta ei matka alas ollut kovin paljoa ylös menoa nopeampi. Kun lopulta pääsimme alas, teki aurinko jo kovasti matkaa taivaanrannan taakse. Pidemmittä seremonioitta pakkauduimme autoon ja lähdimme hurjastelemaan hiekkatietä takaisin majapaikkaamme. Tähän suuntaan tie oli jonkun verran mukavampi kulkea vaikka muutama varsin tiukka paikka matkalle osui eikä auton pohja päässyt aivan koskemattomana tätäkään pätkää läpi. Pienen maantierallin saattelemana saavuimme Witsieshoekiin auringon juuri sopivasti punertaessa Sentinelin ja saimme napattua vielä kuvat siitä. Edellisiltana olimme tulleet paikalle aivan liian myöhään minkäänlaisia valokuvia varten.

Cathedral Peak Witsieshoekista käsin

Cathedral Peak Witsieshoekista käsin auringonlaskun aikaan

Amphitheatre ja Sentinel aamuauringossa

Amphitheatre ja Sentinel aamuauringossa

Viimeinen ilta ennen kaupunkiin palaamista meni viiniä maistellen ja tavaroita pakkaillen sekä kylvystä nautiskellen. Seinien läpi tulevista äänistä saatoimme päätellä, että naapuriasuntoon oli saapunut muitakin asukkeja. Heidän oikea laitansa paljastui vasta seuraavana päivänä aamiaisella, kun sivukorvalla kuulimme heidän olevan jotain opiskelijoita tai tutkijoita (ei tietoa kyllä mitä, kun olivat kovin eri ikäisiäkin) jotka olivat menossa muutaman päivän vaellukselle Drakensbergin päälle. Meitä asia ei paljoakaan liikuttanut, mutta aamiaisähkyn lomassa vaihdoimme kuitenkin muutaman sanan paikan uuden managerin kanssa, joka kertoili ylpeänä kaikesta mitä täällä ollaan tekemässä. Hän ei itse omista täällä mitään vaan paikka kuuluu paikalliselle yhteisölle ja hän on täällä vain vastaamassa liiketoiminnallisesta pyörittämisestä. Siis vain töissä.

Aamiaisen jälkeen lähdimme yksin tein eteenpäin. Ennen Johannesburgia poikkesimme vielä viimeisen kerran kiipeilyaktiviteettien pariin ja pyörähdimme Eagle Mountain Game Reserven alueella. Sen sisällä on varsinaisesti kolme isompaa mäkeä joissa jokaisessa on valtavasti kiipeiltävää, sekä ympäriinsä siroteltyina löytyy pienempiä (n. 10-20m korkeita) kivenmurikoita, joissa löytyy kaikentasoista kiivettävää. Kuten saatoimme olettaa, ei paikalla ollut juuri tungosta, ja paikka oli monen muun käyntikohteemme tapaan remontin kourissa. Tämä hiljainen ajankohta näyttää olevan varsin suosittua paikkojen korjailuaikaa, mikä toki on ymmärrettävää. Tosin maisemissas piti kuulemma olla myös toinen nelihenkinen kiipeilyryhmä, mutta heitä emme missään vaiheessa tavanneet. Pietermarizburgista hankitun topokirjan perusteella oli kohteeksemme valikoitunut hieman mahtipontisesti nimetty Mt. Everest, joka nimestään huolimatta on alueen kolmesta nyppylästä matalin. Kyseisellä kalliolla pitäisi olla sekä tradi- että pultattuja reittejä.

Eagle Mountain on aivan nimensä veroinen

Eagle Mountain on aivan nimensä veroinen. Kuvakulma valitettavasti ei ole kaikkein parhain.

Löydettyämme hyvän paikan parkkeerata auto ja pakattuamme tavarat lähdimme kapuamaan ylös kohti reittien alkua. Tarkoitus oli löytää pitkä yhden köydenpituuden tradireitti, jotta vihdoin pääsisi niitäkin rojuja käyttämään. Kun kapusimme heinikkoista ja kivikkoista rinnettä ylöspäin, huomasimme pian, että seinämän juuri ei ollutkaan niin lähellä kuin luulimme. Kaiken lisäksi aivan tarkkaa reitin kohtaa ei vielä ollut tiedossa ja kulku veikin yhden jos toisen puskaisen umpikujan kautta. Lopulta kuitenkin pääsimme piikikkäiden pusikoiden läpi etsimämme reitin luokse. Reitti näytti varsin mukavalta, isoja otteita ja paljon mistä pitää kiinni. Rupesimme laittamaan tavaroita lähtökuntoon, kunnes aivan hetki ennen lähtöä tuli pieni takapakki matkaan. Vaikka kuinka kaiveli reppua, niin sieltä ei löytynyt kiila-avainta, pientä työkalua jolla tiukkaan jämähtäneet varmistukset saisi irroitettua kalliosta. Hetken siinä tuumittiin, että mitäs, mitäs. Lopulta ei kuitenkaan auttanut kuin nauraa tilanteelle ja pistää kamat takaisin pakettiin, sillä ei hirveästi hotsittanut jättää kiiloja seinälle ja pikkaisen vielä edellisillan viinien aikaansaama kohmelo vähensi intoa hypätä näinkin seikkailulliselle tuntemattomalle reitille. Eihän siinä sitten mennytkään kuin tunti hukkaan pitkin puskia rymytessä. Kaiken huipuksi, kun palailtiin hieman suorempaa reittiä takaisin, löytyi rinteestä varsin kelpo polku joka kulki lähes reitin alapuolelle. Sen kuin olisi tiennyt jo ylös tullessa…

Maijun ensimmäinen onsight-reitti!

Mikon huima soolokiipeily noin ykkösgraden reittiä. Alas oli paljon vaikeampi tulla.

Lyhyen alasmarssin jälkeen löysimme itsemme parinkymmenen metrin päässä autosta olevalta murikalta, jossa oli pultattuja reittejä. Jospa vain oltaisiin suoraan tullut tähän 😀 Kun lopulta pääsimme kiipeilemään, sai Maijukin liidattua pari reittiä ja toisen jopa onsightina. Hienoa, hienoa. Kiipesimme joitakin helppoja reittejä ja Mikko yhden vaikeamman, kunnes alkoi jo riittää. Mikko vielä päätti lopussa soolota helpon reitin ylös ja hakea samalla ylös jääneet varusteet pois. Reitti tosin oli sangen helppo ja enemmän ongelmia tuotti alas pääsy, joka edellytti kiertelyä pitkin murikan seinämiä, kunnes jonkinlainen reitti alas löytyi. Kiipeily auringonpaahteessa sai nälän taas vatsoihin ja pistelimme loput retkeilyruoista parempiin suihin ennen vielä jäljellä olevaa kolmen tunnin ajomatkaa Johannesburgiin. Kiipeilyt ja muut seikkailut olivat tältä matkalta siis ohitse ja jäljellä oli enää muutama päivä kaupunkilomailua.

Kivenmurikalta laskeutuminen ilman köyttä vaatikin hieman reitinlukutaitoa

Kivenmurikalta laskeutuminen ilman köyttä vaati hieman reitinlukutaitoa

Amfiteatteria alta ja yltä


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Tällä kertaa maisema vaihtui ainoastaan Drakensbergin alueella puistosta toiseen ja himpun verran pohjoisemmas eli Royal Natalin kansallispuistoon. Cathedral Peakin majoitusjärjestelyn toimimattomuuden jälkeen emme olleet uskoa korviamme, kun meille puhelimessa vakuutettiin, että voisimme Royal Natalissa helposti vaihtaa jo varatun ja maksetun telttapaikan mökkiin siten, että maksettavaksi jäisi vain yöpymishintojen erotus. Arvailujen varassa oli kuitenkin vielä se, olisiko mökki lopulta melko suolaisen hintansa väärti. Oli miten oli, edellisyön kylmyys oli vakuuttanut ainakin Maijun ja ehkä jopa Mikonkin seinien ja katon tarpeellisuudesta.

Thendelen majoitus

Thendelen majoitus. Ehkä se oma takkatuli kuitenkin voittaa hyisen yön palellen teltassa.

Olimme Cathedral Peakin telttapaikan maksuhäsellyksestä huolimatta perillä Royal Natalissa niin ajoissa, ettemme heti päässeet tarkastamaan majoitusvaihtokauppamme kannattavuutta. Kävimme siis välissä tappamassa aikaa lyhyellä ja helpolla iltapäiväkävelyllä. Edellispäivän Cathedral Peakille kapuamisesta vieläkin uuvahtaneina kävelykohde valikoitui vaikeusasteikon toisesta ääripäästä, se oli nimittäin vesiputous jolla pääsee käymään myös pyörätuolilla. Jatkoimme sentään vähän vaativampaa polkua eteenpäin isolle kivenjärkäleelle katsomaan maisemia. Vaikka nousua ei ollut ihan kamalasti, niin sekin vähä tuntui kyllä hyvin jo valmiiksi rasittuneissa reisissä.

Amphitheatre Thendelen mökin pihasta

Amphitheatre Thendelen mökin pihasta. Etualan harjanteella on Policeman's Helmet niminen muodostelma.

Tämän kävelyn jälkeen vetäydyimme vihdoin mökkiimme, joka osoittautui hyvinkin hintansa arvoiseksi. Mökki oli mukava ja tilava ja, mikä tärkeintä, siellä oli sekä takka että sähköpatteri lämmönlähteeksi vuoriston kylmiä öitä vastaan. Kaikkein parasta oli kuitenkin näkymä mökin terassilta ja sen edestä. Mökiltämme näkyi suoraan Amfiteatterille, kaarevalle jyrkänteenreunalle, sekä Policeman’s Helmetille, joka on nimensä mukaisesti poliisimiehen päätä muistuttava kivimuodostelma. Cathedral Peakin sumu oli hävinnyt jäljettömiin joten näkymä oli säänkin puolesta esteetön.

Policeman's Helmet

Policeman's Helmet hieman lähempää

Royal Natalissa ei ole ravintolaa mutta mökit on varustettu pienillä keittiöillä ja luonnollisesti braai-paikalla terassin edustalla. Olimme siis varautuneet jälleen kerran grillaamaan. Se on kyllä taito, joka on tällä reissulla täytynyt kokemuksen kautta opetella. Mikon grillimestarin taidot alkoivat hiljalleen hioutua huippuunsa, joten illalla tarjolla oli herkkuateria. Takan sytyttäminen osoittautui sen sijaan vaikeammaksi operaatioksi, nimittäin leirissä myytiin polttopuuta joka oli kieroutuneesti melkein tulenkestävää. Puu saatiin lopulta kytemään sen verran, että aikaansaannosta saattoi kutsua takkahiillokseksi jos ei sentään takkatuleksi.

Jännä puusolmu matkalla Thugela Gorgeen

Jännä puusolmu matkalla Thugela Gorgeen

Seuraavana aamuna nousimme ihailemaan näkymäämme heti auringon noustessa. Halusimme kuitenkin päästä vähän lähemmäs itse Amfiteatteria, joten lähdimme päiväpatikalle kohti Thukela Fallsia, maailman toiseksi korkeinta, miltei kilometrin verran pitkin Amfiteatterin laidalta alas laskeutuvaa vesiputousta. Cathedral Peakin jälkeen reitti oli leppoisaa sunnuntaikävelytasoa, kunnes loppuvaiheessa piti lähteä hyppelemään pitkin joenuoman kivenjärkäleitä ylemmäs kohti putouksen juurta. Reittiohjeiden mukaan maisemien piti muuttua sitä komeammaksi, mitä pidemmälle jaksaisi loikkia, joten mehän painoimme menemään. Ihmetystä kuitenkin herätti se, ettei paljon puhuttu vesiputous millään ottanut tullakseen näkyviin, vaikka kuinka yritimme sitä tiirailla ja vaikka jatkoimme matkaa kuinka pitkälle. Puolentoista tunnin lohkarehyppelyn jälkeen olimme nousseet niin ylhäälle rinteessä, ettei kovin paljoa pitemmälle olisi enää päässyt. Vedestä ei silti edelleenkään näkynyt jälkeäkään. Vihdoin otimme apuun kiikarit, ja niiden avulla saattoi juuri ja juuri paikallistaa pienenpienen vesilirun, joka valui pitkin kallioseinämää. Melko kuivakka vesiputous siis ja melkoinen antikliimaksi retkelle. Kalliohyppely oli kuitenkin onneksi ollut hauskaa ja itse polku puolestaan helppoa edettävää, joten ihan kelpo päiväretki kaikkiaan.

(P.S. Kotona tutkailun jälkeen totesimme, että putous jolla kävimme olikin Bilanjil Falls ja Thugela Falls olisi ollut vielä jonkun matkaa eteenpäin. Kääntymiskohdastamme ei vain nähnyt että reitti jatkuisi vielä paljonti eteenpäin nurkan takana)

Bilanjil falls aivan rotkon perällä oikealla

Bilanjil falls aivan rotkon perällä oikealla. Luulimme tämän olevan Thugela Falls, mutta jälkeenpäin asiaa tarkastellessamme oikea Thugela Falls tuleekin tuon pienen noron päähän joka lähtee oikealle.

Illalla ohjelmassa olivat taas totutut toimet. Grillailua oli ohjelmassa viimeistä kertaa koko matkalla, eli piti heittää kaikki loput vihannekset tulelle, ja samoin piti saada takassa tuhottua viimeiset polttopuut, joista saatiin tällä kertaa onneksi ihan oikea tuli aikaiseksi.

Mikko The Crackin ketjutikkaiden alapäässä

Mikko The Crackin ketjutikkaiden alapäässä

Maiju kiipeää ketjutikkaita pitkin The Crackissä

Seuraavan aamun trekkikohteeksi olimme valinneet the Crackin eli halkeaman, jota pitkin pääsee kiipeämään “pikku-Bergin” päälle ympäröiviä maisemia katselemaan. Reitti oli taas helppokulkuinen loppunousua lukuun ottamatta. Hupaisaa oli, että opaskirja kauheasti pelotteli reitin lopussa olevilla ketjutikkailla. Meidän mielestämme paljon vaikeampaa oli tikkaille johtava kapuaminen kivenlohkareelta toiselle. Itse tikkaat olivat sen sijaan lyhyet ja suhteellisen tukevasti paikoillaan, joten ne olivat melkoinen pettymys ennakko-odotuksiin suhteutettuna. Ehkä opaskirjan kirjoittajalla on tikkaista joku trauma? Komeat näkymät odottivat onneksi the Crackin ja pahamaineisten tikkaiden toisessa päässä, kun silmien eteen avautui Amfiteatterin ohella koko Drakensbergin vuorijono molempiin suuntiin.

Me poseeraillaan pikku-Bergilla

Me poseeraillaan pikku-Bergilla parissa tonnissa. Taustalla Amphitheatre.

Aamukävelyn jälkeen edessä oli jälleen uusi majapaikanvaihdos, mutta maisema pysyi samana ja ainoastaan näkökulma pohjoisen Drakensbergin huipuille vaihtui samalla kun nousimme kilometrin verran ylemmäs matkan toiseksi viimeiseen kohteeseen, Witsieshoek Mountain Lodgeen.

Sumuisten vuorten kirous


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Sodwana Bayssa vähän kadoksiin päässyt matkainnostus oli oNgoyessa ja Kloofissa ehtinyt onneksi taas palatua, juuri parahiksi ennen reissun vähintään kirjaimellista loppuhuipennusta eli Drakensbergin vuoristoa. Reilun kolmen kilometrin korkeuteen kohoavat vuoret reunustavat Etelä-Afrikan ja sen sisään jäävän Lesothon rajaa, ja vuoriston varrella on useasta pienemmästä puistoalueesta muodostuva uKhahlamba-Drakensberg Park. (Nimen alkuosa on zulua ja tarkoittaa ylöspäin törröttävien keihäiden vallia, jälkimmäinen osa taas viittaa lohikäärmevuoriin.)

Drakensbergiin oli ohjelmoitu kaikkiaan kuusi yötä, joista pari ensimmäistä vietettiin Cathedral Peakin luonnonpuiston leirintäalueella. Saavuimme mielestämme perille hyvissä ajoin neljän maissa iltapäivällä, mutta leirintäalueen respa oli jo suljettu. Vartijamies otti tietomme ylös ja sanoi että voisimme hoitaa virallisen sisäänkirjautumisen seuraavana päivänä, mitä kyllä epäilimme, koska aioimme olla aamusta iltaan trekkaamassa. Valitsimme joka tapauksessa rauhallisen paikan teltallemme ja panimme sen pikaisesti pystyyn. Sitten kiiruhdimme vähän matkan päähän Cathedral Peak Hotelin alaparkkikselle, josta lähtee suuri osa alueen patikkareiteistä.

Doreen Falls

Doreen Falls

Koska kello lähestyi jo puolta viittä eli päivänvaloa oli jäljellä enää noin tunnin verran, ensikosketus Drakensbergin maastoon jäi neljän kilometrin pikapyrähdykseen Doreen Fallseille. Maijua vähän huolestutti pimeän laskeutuminen joten hänen johdollaan paineltiin puolijuoksua pitkin helppokulkuista maastoa kohti määränpäätä, joka osoittautui onneksi ihan käymisen arvoiseksi pieneksi ja sieväksi vesiputoukseksi. Selvittiin takaisin lämmittelytrekiltä hyvissä ajoin ja käytiin sen kunniaksi hotellin baarissa lämmikekaakaolla ja kaljalla, jonka Mikko oli jo aamulla ansainnut selvitettyään oNgoyen tien ilman (ainakaan näkyviä) vauroita autolle. Sitten oli aika vetäytyä baarin takkatulen lämmöstä takaisin teltalle laittamaan iltaruokaa, jonka jälkeen ei ollut paljon muuta tekemistä kuin pakkautua makuupussien sisään nukkumaan. Maijua vähän etukäteen mietitytti, miten teltassa selviäisi mahdollisesti vilpakasta yöstä, mutta yllättävän siedettävästi se meni kun oli tarpeeksi päällä, eli aluskerrasto, pipo, hanskat ja kaulaliina… Mikko selvisi kyllä huomattavasti vähemmällä.

Niin mukavaa ei teltassa kuitenkaan ollut, etteikö olisi ollut helppo nousta ylös jo ennen viittä aamulla. Luvassa oli pitkä päivä: yhden Haltillisen eli 1300 metrin verran kapuamista ja kymmenen kilometriä kävelyä kohti Cathedral Peakia (3004 m) sekä sitten saman verran laskeutumista ja patikkamatkaa takaisin. Ihan vain varmistaaksemme että retki olisi riittävän pitkä, teimme vielä alkuun ylimääräisen harhakoukauksen, kun oikean reitin ensimmäinen opaste oli niin hyvin maastoutunut (ja Auvolle tiedoksi: täkäläiset retkeilykartat eivät ole ihan Maanmittauslaitoksen suunnistuskarttojen tasoa joten niiden avulla on helppo erehtyä esim. oikeasta polunhaarasta ym. hienosäädöstä). Varsinaistakin reittiä kyllä sitten riitti ihan kiitettävästi. Alku tuntui tuskaisen pitkältä eivätkä korkeus tai taitettujen kilometrien määrä tuntunut karttuvan sitten millään. Aamu oli myös todella sumuinen ja näkyvyys oli vain muutaman kymmenen metriä suuntaansa. Ei oltu ihan varmoja oliko se hyvä vai huono juttu. Olisiko määränpään näkyminen kaukaisuudessa ennemmin motivoinut vai masentanut? Luotettiin siihen, että sumu hälvenisi aamun edetessä, koska yleensä sää on täällä seljennyt aamukymmeneen mennessä.

900 metrin nousun jälkeen Crunchie maistui

900 metrin nousun jälkeen Crunchie maistui

Kuinka ollakaan, vähän ennen kymmentä tultiin paikkaan nimeltä Orange Peel Gap. Se on 2360 metrin korkeudessa ja paikka on saanut nimensä siitä, että oppailla oli tapana ojentaa asiakkailleen appelsiini palkkioksi matkan siihenastisista rasituksista selviämisestä. Meillä ei ollut mukana appelsiineja vaan jotain vielä parempaa, nimittäin Crunchie-suklaapatukat. Ja kaikkein huipuinta oli, että sumu alkoi viimein rakoilla ja aurinkokin näyttäytyi vihdoin pilviverhon takaa. Siitä saatiin vähintään yhtä paljon energiaa kuin suklaasta. Lepotauon aikana viihdykettä tarjosivat alempaa laaksosta nousevat utu- tai pilvipyörteet, jotka väliin paljastivat ja väliin peittivät edessä näkyvät rinteet.

Orange Peel Gapilla aurinko yritti vähän aikaa repiä pilviverhoa

Orange Peel Gapilla aurinko yritti vähän aikaa repiä pilviverhoa

Näkymä kuitenkin meni taas pilveen heti perään

Näkymä kuitenkin meni taas pilveen heti perään

Uusi into oli tarpeen, nimittäin kun tauon jälkeen jatkoimme taas matkaa, sumu sakeni taas eikä päivä sittenkään kirkastunut vastoin odotuksiamme. Painoimme siis jälleen melko sokkona mutta sinnikkäästi eteenpäin kohti suuntaa, jossa Cathedral Peakin piti olla. Tiesimme olevamme oikeilla jäljillä kun tulimme Bugger Gullyyn, vapaasti suomennettuna Pirulaiskuruun, jonka jyrkästi nousevaa lohkareikkoa pitkin noustaan Cathedral Peakin juurelle. Ylhäällä oli vielä vaivalloista nousuakin enemmän oh bugger, nimittäin huippu oli edelleen paksun sumun peitossa. Istuimme alas pitämään lounastaukoa ja odottelemaan josko utu sen aikana hälvenisi. Toiseen suuntaan oli itse asiassa kohtuullisen hyvät näkymät, kun sumu sielläpäin rakoili, mutta Cathedral Peak pysyi itsepintaisesti piilossa. Päätimme jättää viimeiset 300 metriä ylös huipulle väliin ja lähteä takaisin alas. Ylösnousu olisi ollut vähintään hankala ja mahdollisesti jopa vaarallinen huonossa näkyvyydessä, joten ratkaisu oli varmasti ihan järkevä. Harmillista kyllä, sumuisten vuorten kirous iski jälleen. Aiemmin meiltä on jäänyt väliin samasta syystä Haltille nousu, ja Saanallakin oli samaisella reissulla hattu päällä eli vain tunturin alarinteet näkyivät sumun alta.

Näkymä siitä mihin asti päästiin

Näkymä siitä mihin asti päästiin. Ei tosin Cathedral Peakin suuntaan, kun sinne ei nähnyt silloin mitään, vaan päinvastaiseen.

Kun kolmen vartin laskeutumisen ja Bugger Gullysta selviämisen jälkeen vilkaisimme taaksepäin, näimme vihdoin viimein päivän patikkaretken määränpään. Cathedral Peakin huippu oli vihdoin paljastunut sumun seasta ja oli oikein komeaa katseltavaa. Tämän jälkeen se näkyi suurimman osan matkaa, ja oli helppoa tulla siihen tulokseen, että parempi näkyvyys ja hienommat maisemat olisivat helpottaneet menomatkaa huomattavasti. Laskeutuminen takaisin reitin alkuun oli yllättävän pitkä ja rankka, ja alkoi tuntua varsinkin Mikon viime syksynä loukkaantuneessa nilkassa.

Cathedral Peak näyttäytyi sittenkin

Cathedral Peak näyttäytyi sittenkin aivan kuin ilkkuakseen meille

Pääsimme lopulta illan jo hämärtyessä takaisin reitin alkuun ja hotellille, jonka baarissa otimme taas henkiinpaluukaakaot ja -kaljat. Leirintäalue oli sinne palatessamme yhtä tyhjä kuin edellisiltana. Ei siis muita kuin me ja pieni säälittävä telttamme, josta oli kaiken lisäksi päivän aikana katkennut telttakaari niin että teltta oli vähän lysyssä. Ei silti auttanut muu kuin kömpiä iltaruoan jälkeen lysähtäneeseen telttaan ja painua päivän patikoinnin uuvuttamana nukkumaan. Olihan jo varsin myöhäinen ilta, kello oli nimittäin tässä vaiheessa niin paljon kuin kahdeksan.

Väysymyksestä huolimatta tämä yö oli teltassa edellistä tukalampi ja huomattavasti palelevaisempi. Mikko heräsi ensimmäisen kerran yhdeltätoista ihan virkeänä ja valmiina heräämään, ja aamukolmelta tuskailimme molemmat sitä ettei voinut vielä nousta ylös. Viideltä ei enää kyetty makoilemaan yhtään enempää kylmässä, lässähtäneessä ja kondensaatiovedestä kosteassa teltassa. Päätimme pakata kimpsumme ja kampsumme ja jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Pakkaillessa selvisi syy palelemiseemme, maa ja auton ikkunat kun olivat täydessä kuurassa eli yöllä oli ollut todennäköisesti miinusasteita. Tässä vaiheessa Maiju teki periaatepäätöksen, että seuraavalle parille yölle varattua leirintäaluepaikkaa Drakensbergin alueen pohjoisimmassa puistossa, Royal Natal National Parkissa, ei tultaisi käyttämään…

Yöt vuorella olivan hiukan galsoja

Yöt vuorella olivan hiukan galsoja. Jääskrapaa ei valitettavast tullut laukkuihin mukaan pakatessa.

Ennen seuraavien öiden majoituksen selvittämistä piti kuitenkin ratkaista roikkumaan jäänyt sisäänkirjautuminen Cathedral Peakin leirintäalueelle. Kun olimme pakanneet tavarat ja itsemme taas autoon, vartijamies tuli auton luokse ihmettelemään aikeitamme, ja häneltä selvisi että leirintäalueen respa aukeaisi 8:30 eli vasta kahden tunnin päästä. Maksuja ja paperihommia ei olisi kuulemma mahdollista selvittää missään muualla (vaikka puistossa on aiemmin mainitun hotellin lisäksi myös mökkikylä, jota pyörittää sama valtiollinen taho kuin leirintäaluetta), eikä ilman kuittia olisi asiaa ulos puiston porteista. Hetken aikaa ei osannut muuta kuin tuskailla asioiden toimimattomuutta, mutta alistuimme kohtaloomme ja lähdimme tappamaan aikaa aamiaiselle respan aukeamista odotellessa. Taktiikka toimi ja pääsimme lopulta lunastamaan itsemme ulos puistosta. Tämän aamun sää oli, tottahan toki, heti alusta pitäen aurinkoisen kirkas ja kaunis, joten saatoimme vielä ennen pois lähtöä ihailla Cathedral Peakin puistin komeita näkymiä. Niistä huolimatta olimme iloisia pois tai eteenpäin pääsemisestä sumuisten ja kylmien kokemustemme jälkeen. Saatoimme onneksi odottaa lisää upeita maisemia myös seuraavalta kohteeltamme Royal Natalilta.

Seikkailuteitä ja -reittejä


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Viimeinen aamu Sodwanassa oli, jos ei nyt helpotuksen huokaus, niin ainakin mukava tunne taas uuden kokemisen toivossa. Suoraan sanottuna Sodwana Bay oli alkanut jo hieman ahdistaa, kun siellä ei tosiaan ollut oikeastaan mitään ja tunnelma oli muutenkin pysähtynyt tai vähintään ankea. Oli siis tervetullutta päästä taas eteenpäin. Edellisillan ja tämän aamun pieni valonpilkahdus oli tosin ollut muutamaa päivää aikaisemmin Graskopissa tapaamamme uusiseelantilaismies, joka oli sattumalta tullut tänne samaan paikkaan. Reittikin oli hänellä oli ollut samankaltainen kuin meillä eli hän oli tullut Swazimaan halki, vaikkei sentään ihan samoista paikoista. Oli mukavaa jutella taas jonkun kanssa jolla oli jossain määrin samankaltaisia intressejä ja matkasuunnitelmia kuin meillä.

Aamun ollessa vielä varhainen lähdimme kohti oNgoyen metsäaluetta. Matka alueen rajamaille sujui mitäänsanomattomasti, mutta viimeiset pari kilometriä aiheuttivatkin sitten tuskan hikeä koko rahan edestä. Jo etukäteen tiesimme, että viimeinen pätkä oNgoyen tiellä tulisi olemaan haastava. Aivan täysin vedenpitävää tietoa tien soveltuvuudesta ns. “normaaleille” autoille meillä ei ollut. Nelivetomaasturilla kyseinen pätkä ei olisi aiheuttanut minkäännäköisiä ongelmia. Jonkun aikaa sitten tienpätkälle on asennettu kapeat betoniset ajoradat, jotka mahdollistavat myös ei-nelivetoautojen pääsyn puistoon. Ainakin jollain tavalla… Heti alkuun täytyi ylittää joki, jossa oli pari naista pesemässä pyykkiä. Kun saimme heiltä tietä, ajoimme vesiesteen yli mutta karahdimme vastarannalla pahan kuuloisesti auton pohjasta tiehen. Kivet raapivat pohjaa, mutta mitään pahemman näköisiä vaurioita ei näkynyt ulospäin. Tämän jälkeen alkoivat sitten betoniradat. Niitä pitkin oli aika jännän tarkkaa ajamista, sillä jos olisi rengas lipsahtanut noin 40 cm leveiltä liuskoilta pois, ei sitä kaikin paikoin ehkä olisi saanut ajettua enää takaisin ylös. Pääsimme kuitenkin reitin loppuun ongelmitta huolimatta parista tiukemmasta kohdasta tien muotojen ja kivien takia. Urien jälkeen oli vielä lyhyehkö pätkä varsin pomppuista hiekkatietä ennen kuin saavuimme vartijan majalle. Ei kyllä tuommoista off-road ajamista ole tehnyt sitten missään aiemmin. Alkoi myös mietityttää, mitä olisi tehnyt jos vastaan olisi tullut toinen auto. Mutta onneksi ei tullut! Auton raapiminen kiviin herätti myös arvuuttelua, että onkohan tällä tai jollain aikaisemmalla pompputiellä sittenkin mahtanut autoon tulla jotain vauriota ja joudutaanko maksamaan autosta lisämaksu tai vahinkomaksu tai miksi sitä nyt sitten sanotaankaan. Vaan se jäänee nähtäväksi.

Vielä jaksaa virnistää

Vielä jaksaa virnistää, kun on reitin päällä eikä tartte vielä kiivetä

Vartijan mökillä meitä oli vastassa mukavan oloinen mies, joka osasi ohjeistaa meidät sisään puistomaksuja varten. Pian ilmeni, että hän ei puhunut juuri ollenkaan englantia vaan vain zulua. Tästä kielimuurista huolimatta saimme täytettyä oikeat kohdat lapuista ja maksettua huimat R10 per nuppi päivämaksua. Hieman hankalampaa oli saada hänet ymmärtämään että halusimme olla alueella yötä. Lopulta kuitenkin käsitys telttailusta oli selvä molemmille osapuolille ja meille viittelöitiin vartijan majan edessä olevaa nurmikkoa. Siihen laitoimme sitten teltan pystyyn ja pystyssä oleva peukalo zulumieheltä vahvisti, että olimme toimineet oikein.

oNgoye Forest Reserve on pääasiassa lintuharrastjien käytössä, sillä lintulajiston täällä pitäisi olla erittäin runsas. Lintubongailun lisäksi kiipeilyaktiivit ovat aktiivit huomanneet paikan potentiaalin ja muutama kiipeilykallio onkin varustettu vaadittavin ankkurein ja pultein. Teltan pystytyksen jälkeen lähdimme katsastamaan josko kallioilla olisi vielä iltapäiväksi jotain kiivettävää. Lopulta sovelias kallio löytyi, vaikka ilmeisesti vasta mukaan ottamiemme ohjeiden kirjoittamisen jälkeen pystytetyt aidat aiheuttivat hieman hankaluuksia. Palasimme teltalle nauttimaan pikaisen lounaan ja lähdimme sitten kokeilemaan kiipeilyreittien laatua.

Maiju kiipeää

Maiju kiipeää eikä näytä tekevän tiukkaakaan

Ehdimme kiivetä vain pari reittiä ennen pimeän saapumista, mutta ne olivat mukavaa ja leppoisaa kiipeilyä. Myös maisemat taustalla olivat upeat ja näkyipä kalliolta aina merellekin asti. Kun taustalla soi vielä urkuharmoonigospel luultavasti alhaalla laaksossa olevasta kirkosta, niin tunnelma oli kokonaisuudessaan varsin hieno.

Saavuimme auringon laskun aikaan takaisin leiriin ja syömään. Samoihin aikoihin pölähti paikalle myös toinen vartija ja yksissä tuumin molemmat vartijamiehet osoittivat elekielellä ja muutamalla hassulla englanninkielen sanalla meille paikan mistä saisi vettä sekä vessan. Melkoisen mukavaa oli kuulla, että ei tarvitsisikaan mennä asioimaan johonkin pellon kulmaan kaivettuun kuoppaan. He myös kertoivat huonolla englannillaan, mistä heidät löytäisi illalla tai yöllä jos tulisi mitään ongelmia. Hieman myöhemmin tuli ensin tapaamamme vartija viittilöimään että alueen portti on yön ajan lukossa ja avattaisiin taas aamulla. Hän palasi vielä kolmannen kerran elehtimään, että jos tulee myrsky niin pitää mennä talon luokse suojaan. Ainakin luulemme, että hän tarkoitti tällaista puhaltelulla ja käsien huitomisella elehdityllä kovan tuulen imitaatiollaan. Ei voi tosin aivan varmasti tietää. Huolehtivaisten vartijoiden poistuttua yöpuulleen aloitimme itse lettukestien pitämisen. Aina pitää tietysti olla lettutaikinajauhepussi mukana jos on pidempään telttailemassa! Lettujen kylkiäisiksi oli tarjolla niin aamiaispöydästä takavarikoitua mansikkahilloa, kahviloista saatuja sokeriannospusseja kuin kaupasta bongattua purkitettua passionhedelmää, joista etenkin viimeinen oli todella hyvää. Mansikkahilloletut toimivat tosin oikein hyvin viskihörpyn (Grant’s) kanssa. Sekin on pakollinen telttaretkeilyvaruste.

Mikko laskeutuu alas onnistuneen nousun jälkeen

Mikko laskeutuu alas onnistuneen nousun jälkeen

Seuraavan päivän aloitimme kiipeämällä pari lyhyempää reittiä Baboon Rockiksi nimetyllä kalliolla ennen aamiaista. Kiipeily oli edelleen mukavan leppoisaa, eikä stressannut liikaa. Aamiaiselle palasimme leiriin, jossa oli pari naista haravoimassa pihan neulasia kasoihin. He viittelöivät meille että eivät saa haravoitua teltan kohdalta, joten laitoimme sen kasaan. Tai näin me asian taas tulkitsimme. Aamiaisen jälkeen menimme vielä yhdelle kalliolle hetkeksi kiipeämään. Täällä olikin sitten hieman tiukemman oloisia reittejä greidiinsä nähden, mutta kaikkiaan oNgoye tarjosi huomattavasti paremman ja mukavamman kiipeilykokemuksen kuin Sabie taannoin.

oNgoyen maisemat olivat ehkä tähänastisen matkan hienoimmat ja niitä olisi voinut parantaa vain lisäämällä vielä muutaman leijonan ja seepran ja norsun edessä aukeaville kummuille. Ihailtiin ja kuvailtiin näkymää aikamme, mutta sitten piti taas lähteä eteenpäin kohti Kloofin kaupunkia. Paluumatka oNgoyen puistosta pois oli melkolaillla yhtä jännittävä kuin tlomatkakin. Vaikka nyt oli tiedossa pahimmat paikat, stressihieltä ei silti voinut välttyä. Hätäännystä aiheutti lisäksi kapeilla ajourilla vastaantulevat moottoripyöräilijät, jotka tosin pystyivät väistämään meidät hieman kaistojen ulkopuolelta. Itsellämme ei olisi ollut mitään tilaa väistää oikeasti mihinkään. Aivan lopuksi vielä vastaan tuli joen ylityksellä maastoauto, joka antoi kyllä oikein hyvin tietä meille. Sydämentykytyksiä riitti vaikka pahemmilta tilanteilta vältyttiin. Ei tosin oikein osaa edes arvata mitä olisi tehnyt jos ko. maasturi olisi tullut vastaan vain minuuttia aiemmin. huh. Loppujen lopuksi oli tuo paikka oli kyllä sen rytyytyksen arvoinen, mutta uudelleen en kyllä niin sanotusti tavallisella autolla kyseistä matkaa ajaisi. Mieluummin kävelisin sen pari kilometriä jalkapatikassa, kuin hermoilisin auton hajoamista pomppuihin ja kiviin.

oNgoyen maisemat olivat todella hienot

oNgoyen maisemat olivat todella hienot. Tällaista maisemaa löytyy harvalta suomalaiselta kiipeilykalliolta.

Loppumatka seuraavaan määränpäähämme Kloofiin oli vähemmän tapahtumarikas. Matkalla ostimme iltajälkiruoaksi ananaksia tienvarrelta sekä teimme pienen (puolentoista tunnin) koukauksen Pietermartzburgiin ostamaan opaskirjasen viimeiseen kiipeilykohteesemme, Eagle Mountainiin, viikon päästä. Kun pääsimme perille majataloomme, oli jo aurinko laskenut, mutta ehdimme silti hieman ihailla puutarhan nurkan näköalatasanteelta Kloofin kanjonia. Mikko oli löytänyt meille Kloofiin huoneen maailman sympaattisimman eläkeläispariskunnan pitämästä bed & breakfastista. “Huone” tarkoitti tosin tässä tapauksessa valtavan kokoista yläkerran huoneistoa, joka oli putipuhdas ja sievästi laitettu. Vaikkei ole missään kovin kamalissa murjuissa majoituttukaan, niin Sodwana Bayn sukellusmökkerön ja oNgoyen telttailun jälkeen oli aika luksusta päästä näin mukaviin – ja keskiluokkaisiin (?!) – oloihin.

Kloofin vaatimaton asumus

Kloofin vaatimaton asumus. Neliöitä oli varmasti enemmän kuin meillä omassa kodissa.

Ilta vietettiin nautiskellen olostamme. Haimme kyliltä take away -sushia ja thai currya, kävimme lämpimässä suihkussa ja lopulta kuukahdimme matkan mukavimpiin sänkyihin. Aamulla meitä odotti emäntämme Barbaran laittama reilu aamiainen, jonka jälkeen oli valitettavasti jatkettava taas matkaa (ei tosin ennen kuin saatiin keskustella Intian-kokemuksistamme isäntiemme kanssa, Barbaran mies Mike kun kuulemma haaveilee sinne matkustamisesta). Välipysähdys Kloofissa oli ollut todella mukava ja isäntäväkemme tosiaankin erittäin herttainen (tyyliin tuntuivat kuin omilta isovanhemmilta ja olivat adoptoineet pari koiraa slummista, eli aloimme heti miettiä mitä luurankoja mahtaakaan olla kaapissa…), ja osasyynä oli se että kyse oli aikamoisesta hienostoalueesta. Siellä oli tien varressa luksuslukaalia toisensa perään ja elo niissä varmasti hulppeaa. Vastapainona olivat toisaalta korkeat aidat, sähkökäyttöiset portit, naapurivartiostot ja räksyttävät vahtikoirat. Joten vaikka paikka tuntui ensin ihan paratiisilta, niin varmaan siellä oleskelu kävisi pitemmän päälle aika ahdistavaksi suomalaiseen turvallisuuteen ja vapauteen tottuneelle.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme läheisille kiipeilykallioille Kloofin kanjonissa. Ensimmäinen spotti ei tuottanut tulosta, sillä täkäläinen trädipaikka ei oikein tahtonut löytyä ja laskeutuminen kallion päältä tietämättä tarkemmin mihin ei oikein houkuttanut. Puolen tunnin harhailun jälkeen ajelimme autolla toiseesn spottiin, jossa piti olla pultattuja kiipeilyreittejä. Muutaman minuutin ajelun ja parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen olimmekin yhden halkeaman laidalla josta tiesimme reittien nousevan. Ainoastaan alasmenopaikka oli hakusessa. Taas ehdimme harhailla hyvän tovin sekä harkita laskeutumista alas köydellä kunnes paikalle sattui puistoalueen vartija joka näytti meille kohdan josta kiivetä alas. Eipä olisi tuota kohtaa osannut ilman opastusta löytää, sen verran hasardilta se näytti. Sieltä banaanipuiden lomasta kuitenkin löytyi hieman seikkailullinen polku alas kiipeilyreittien alkuun.

Kloofin kalliossa oli enemmän mistä pitää kiinni

Kloofin kalliossa oli enemmän mistä pitää kiinni. Alueen kivi on jännästi halkeillut neliskulmaisiksi laatikoiksi monista paikoista.

Varsinainen kiipeily, se vähä mitä ehdittiin tehdä, oli taas varsin mukavan chilliä ja leppoisaa. Ei turhaa panikointia vaan mukavaa lomakiipeilyä. Pari reittiä ritti tällä kertaa ja jo siitä sai kuvan siitä, millaista kiipeäminen alueella olisi. Mukavaa. Vapaata. Rauhaisaa. Päivän edetessä jouduimme lähtemään pois vaikka kivaa kiivettävää olisi riittänyt useammaksikin kerraksi. Kauniin vehreät kanjonimaisemat saivat jäädä myös taakse koska meidän oli jo aika siirtyä toisenlaisiin, enemmän vuoristoisiin, maisemiin.

Sukeltelua Sodwana Bayssa


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Swazimaasta otettiin suuntima takaisin Etelä-Afrikkaan, maan kaakkoiskulman rannikolle sukeltajien suosiossa olevaan Sodwana Bayhin. Tiedossa oli suhteellisen pitkä ajomatka, ja parista aiemmasta pitkänmatkanajosta viisastuneina halusimme tällä kertaa päästä mieluummin liikkeelle kuin perille pimeän aikaan. Starttasimme siis Mlilwanesta heti viiden jälkeen aamulla itään ja etelään kohti raja-asemaa. Sen ylittäminen oli jos mahdollista vielä mutkattomampaa kuin Swazimaahan tullessa, ja jälleen kerran kohtasimme sellaisen ihmeen kuin vitsailevan tullivirkailijan. Piti vain pistäytyä parissa rakennuksessa, ja yhtäkkiä olimme taas Etelä-Afrikan puolella.

Slug

Slug

Rajanjälkeinen aamupalatuokio typistyi harmittavasti, kun huomattiin että “party bread” jonka olimme ostaneet sisälsikin salakavalasti kinkkupaloja, mutta vain leivän sisäpuolella. Tästä vimmastuneina päätimme painella yksin tein suoraan Sodwana Bayhin. Perille pääsy vaati hieman reitin arvailua, sillä aivan heti emme hoksanneet että viimeinen kilometri Triton Dive Lodgelle olisikin hiekkatietä. Harmaita hiuksia aiheutti myös tienhaara, jossa toisen tien ylle oli laitettu kyltti “2-vetoiset ajakaa tätä tietä” ja toinen oli osoitettu nelivetopeleille. Pidemmittä pohdinnoitta lähdimme kuitenkin ajamaan tätä 2-vetoisten tietä, joka sekin tosin muodostui kahdesta kohtuullisen maastoajokuntoisesta rengasurasta. Huolimatta muutamasta väistämättömästä mahakosketuksesta hiekkaan pääsimme lopulta perille hyvissä ajoin ennen puolta päivää. Triton Dive Lodgella meitä osattiinkin jo odottaa. Paikkojen esittelyjen sekä pikaisen mökkiin asettautumisen jälkeen meillä oli tiedossa kertaussukellus jonka olimme varanneet jo etukäteen.

Diamond Ray

Diamond Ray. Meidän eka rausku, ikinä.

Manta Ray

Manta Ray. Meidän toka rausku, ikinä.

Kertaus tuli ihan tarpeeseen, edellisestä varsinaisesta sukelluksesta kun oli jo yli kaksi vuotta aikaa. Etsimme sopivan kokoiset varusteet ja sitten saimmekin jo hypätä altaaseen. Harjoittelimme opettajan johdolla altaassa perustaitoja kuten maskin tyhjennystä ja pudonneen regulaattorin etsimistä. Pienen alkuhätäilyn jälkeen hommat menivät kohtuu kivasti huolimatta altaan kylmänpuoleisesta (+22 astetta) vedestä. Meressä lupailtiin onneksi olevan lämpimämpää. Allasharjoitteiden jälkeen käväisimme rannassa katsomassa, mistä seuraavana päivänä oikein lähdettäisiin varsinaisille sukelluksille, lähtöpaikalle kun pitää täällä hankkiutua itse. Pyörimme rannassa vähän siellä täällä emmekä olleet ihan varmoja oikeasta paikasta, mutta eiköhän se saataisi tarkennettua illalla. Illaksi nimittäin olisi jotain pientä juhlantynkää tiedossa lodgella, sillä seuraavana päivänä olisi yhden (ilmeisesti, ketään ei kylläkään meille sen tarkemmin esitelty) pääopettajan 40-vuotissyntymäpäivä. Palailimme siis takaisin leiriin ja otimme hieman välileppoa, jollaista emme oikeastaan olleet ehtineet vielä pitää viimeisen parin viikon aikana. Illanistujaisiinkin osallistuminen jäi väsähdyksen takia melko lyhykäiseksi, mutta saatiin vaihdettua jokunen sana sukelluskoulun porukoiden kanssa ja selvitettyä tarkemmat ajo-ohjeet seuraavalle aamulle.

Puffer

Puffer

Sunnuntaiaamuna lähdimme hyvissä ajoin taas rantaan, jonne vähitellen kerääntyi myös muita edellisillalta tuttuja naamoja. Panimme sukelluslaitteet kuntoon ja ahtauduimme märkäpukuihin, joiden täytyy täällä olla suhteellisen vilakan eli noin 24-asteisen meriveden takia kokopitkiä ja 7 mm paksuja. Laitteet kannettiin puolestamme kumiveneeseen, joka veisi meidät sukelluspaikalle. Vene vedettiin yhteisvoimin vesille ja sitten hypätiin kyytiin. Jalat veneen pohjan kiinnitysremmeihin ja käsillä ote laidan köysistä ja ei kun viilettämään aaltoja pitkin etäisyytensä mukaan Two mile reefiksi nimetylle koralliriutalle.

Yksi kilpikonnista

Yksi monista kilpikonnista

Ensimmäinen sukelluspaikka ei onnistunut vakuuttamaan meitä Sodwana Bayn hienoudesta, se ei nimittäin tarjonnut oikein mitään mitä emme olisi nähneet Thaimaassa tai Intiassa sukellellessamme. Mainitsemisen arvoinen oli oikeastaan vain kilpikonna, jonka näimme sukelluksen lopuksi ja joka ei ujostellut meitä yhtään vaan antoi ihastella itseään kaikessa rauhassa kunnes meidän oli aika nousta takaisin pintaan. Harmillista kyllä, olimme joutuneet jättämään kameran pois ekalta sukellukselta koska sen suojakotelo oli niin pahasti huurussa. Meille vakuutettiin kuitenkin että kilpikonnia ja niiden kuvausmahdollisuuksia tarjoutuisi täällä vielä lisää. Niinpä kävikin, nimittäin heti seuraavalla sukelluksella! Se oli kivaa, koska kilpparit kuuluivat bongaustoivelistamme kärkeen. Lisäksi olimme dive masteriltamme Anitalta toivoneet rauskuja, koska emme olleet sellaisia koskaan aikaisemmin nähneet. Tämäkin toive täyttyi heti kakkossukelluksella, jolla vastaan tuli peräti neljä halkaisijaltaan yli metrin mittaista diamond rayta, mitä ikinä ne sitten ovatkaan suomeksi.

Maiju ja kilpikonna

Maiju ja kilpikonna. Nämä kaverit eivät paljoa häiriintyneet yleisöstä, jos olivat nakertamassa korallia.

Kolmas pulahdus Sodwana Bayn vesiin seuraavana aamuna pani melkeinpä vielä paremmaksi. Tällä kertaa meille näyttäytyi manta ray eli paholaisrausku, jonka leijailu vedessä on komeaa katsottavaa. Tietysti joka sukelluspaikalla on ollut myös sekalainen valikoima erilaisia koralleja sekä värikkäitä tai muuten erikoisen näköisiä kaloja. Kilpikonnat ja rauskut ovat vain olleet niitä kaikkein jännittävämpiä juttuja, suuri osa muista merenelävistä kun on ollut tuttua kauraa jo aiemmista sukelluskohteistamme, vaikka kalojen nimitykset ja niistä pinnan alla käytetyt käsimerkit vähän vaihtelevatkin.

Kalaparvia ei ollut kovin montaa

Kalaparvia ei ollut kovin montaa, mutta ihan kivoja oli ne harvat

Juvenile Emperor

Juvenile Emperor on ihan nätti yksikseenkin

Illalla meiltä kyseltiin sukelluskoululla seuraavan päivän suunnitelmista ja annettiin rivien välistä ymmärtää, että sääennusteet näyttivät sensuuntaisilta ettei välttämättä kannattanut lähteä sukeltamaan. Aioimme joka tapauksessa olla sukeltamatta yhtenä täällä viettämästämme neljästä päivästä, joten pidettiin “vapaapäivä” sitten tässä välissä. Ohjelmanumeroksi valittiin retki False Bayhin, joka on tämän Sodwana Bayn tapaan osa laajaa iSimangalison rämeikköalueen luonnonpuistoa. Siellä saattaisi nähdä muun muassa flamingoja ja pelikaaneja, ja paikan piti tarjota muutenkin hyviä lintubongausmahdollisuuksia sekä upeita maisemia. No jaa. Nyt ei ollut flamingo- tai pelikaanisesonki, ja tuntui siltä että melkein kaikki muutkin linnut nisäkkäistä puhumattakaan olivat laittautuneet talviteloille pakoon hiljaista sesonkia. Käveltiin puistossa parituntinen luontopolku, mutta sen varrella ei juuri ollut mitään nähtävää. Muutamat seeprat ja pieni pahkasika onnistuttiin säikäyttämään, mutta siinäpä se. Luultiin ensin olevamme päivän ainoat vieraat koko puistossa, mutta kotimatkalle lähtiessä vastaan tuli pari muutakin autollista. Ei siis mikään varsinainen turistirysä ainakaan tähän aikaan vuodesta, ymmärrettävää kyllä. Ei kannata Suomesta lähteä Etelä-Afrikkaan vain tätä varten, kun yhtä hyvin voi mennä katsomaan lähintä järven- tai merenrantaa lyhyemmän matkan takana.

Mikko swims with the fishes

Mikko swims with the fishes

Mikon toinen tyylinäyte sukeltamisesta

Mikon toinen tyylinäyte sukeltamisesta

Viimeinen päivä Sodwana Bayssa sujui taas sukeltamisen merkeissä. Jälleen kaksi hienoa sukellusta, joista molemmilla saatiin ihailla rauskuja ja kilpikonnia kaiken muun hyvän lisäksi. Toivomuslistaltamme jäivät bongaamatta vain sinivalaat, joita vähän vitsillä pyydettiin dive masterilta. Täällä tosin voisi päästä katselemaan myös jonkin sortin valaita, mutta ei vain oikein tähän aikaan vuodesta. Paljon Sodwana Bayn sukelluskohteita jäi tietysti näkemättä, mutta olimme tyytyväisiä kuuteen sukellukseemme ja valmiita jatkamaan matkaa taas eteenpäin.

Grilli-ilta 9 mile reefillä oli tuulinen

Grilli-ilta 9 mile reefillä oli tuulinen

Ihan hyvistä sukelluspaikoista huolimatta Sodwana Bay ei onnistunut täysin vakuuttamaan meitä. Täällä on selvästi aika hiljainen kausi meneillään juuri nyt. Useinhan sesongin ulkopuolella on kaikkein mukavinta: vähemmän väkeä ja ruuhkaa sukelluksilla ja leppoisampaa meininkiä sukelluskoululla. Nyt ei Tritonissa ollut oikein mitään meininkiä vaan saimme olla aika pitkälti keskenämme. Meidät kyllä otettiin ystävällisesti vastaan ja pyydettiin mukaan illanistuijaisiin ja otettiin kyytiin 9 mile reefin (nimen logiikka lienee helppo arvata) rantaan suuntautuneelle braai- eli grillailuretkelle. Oikein mukavaa kyllä, mutta mukaan kutsumiseen efortti sitten jäikin, ja sukelluskoulun väki viihtyi enemmän omassa porukassaan kuin meidän kanssamme jutustellen. No vikaa on tietysti meissäkin kun ei sitten jaksettu tehdä itseämme kovin kauheasti tykö. Ehkä olisi ollut vähän erilaista jos emme olisi olleet käytännössä ainoita asiakkaita, vaan olisimme saaneet seuraa muista sukeltajista.

Katkarapu

Katkarapu. Nuo valkoiset viikset on sen ravun... viiksiä.

Lievä apatia ja innottomuus tuntui vaivaavan myös itse sukellustoimintaa. Ainoastaan ensimmäisenä päivänä sukelsimme itse asiassa Tritonin eli varsinaisen sukelluskoulumme kanssa, ja kahtena muuna päivänä meidät lähetettiin sukeltamaan toisten koulujen kanssa, ensin Reef Teachin ja sitten Sodwana Bay Lodgen. Käytäntö on kyllä täällä ihan normaali, eli hiljaisena päivänä asiakkaat lähetetään sen koulun matkaan jolla on enemmän lähtijöitä. Ihan järkeenkäypää ja kustannustehokasta tietysti, mutta vähän sekavaa oli kun joka sukellus tehtiin eri dive masterin johdolla ja meistä ja varusteistamme huolehtinut henkilö vaihtui koko ajan. Meistä oli myös vähän outoa, kun joka aamu ensimmäisen sukelluksen jälkeen melkein ihmetellen kysyttiin, aiommeko lähteä vielä toiselle sukellukselle. No eikös me juuri sitä ole tultu tänne tekemään… Mutta melkein tuli sellainen olo, että olimme vain lepolomailun tiellä ja aiheutimme vaivaa. Sukelluskoulun “oikeat” ja vähän varttuneemmat työntekijät olivat aika vetäytyväisiä eikä heitä paljoa näkynyt kuin ohimennen aamulla tai illalla, ja sukelluksista ja niiden valmisteluista huolehtivat käytännössä koulun nuoret sukelluspummit (ainakin luulemme heidän olleen sellaisia) eli koululla sekalaisia hommia tekevät keskenkasvuiset wannabe-sukelluskouluttajat. He olivat kyllä periaatteessa ihan herttaisia ja yrittivät parhaansa, mutta eivät ehkä vielä olleet saaneet kovin paljoa asiakas- tai elämänkokemusta. Vähän kaikessa tekemisessä paistoi kokemattomuus ja huoleton jos ei aivan hällä väliä -asenne, josta seurasi esim. kadonnut maskikotelo ja yhdeltä sukellukselta puuttuneet neopreenitossut (minkä takia meidän piti käydä vuokraamassa rannalta räpylät joihin tossuja ei tarvinnut, tosin koulun laskuun). Ei mitään elämää suurempaa, mutta pikkuvikaa oli vähän siellä täällä.

Sodwana Bayn lähellä oli myös tämmöinen kauppa

"I love shoes" - Sodwana Bayn lähellä oli myös tämmöinen kauppa

Ihan kivaa oli päästä sukeltamaan uusiin vesiin, mutta kolme päivää riitti meille tällä erää mainiosti. Sodwana Baysta ei varmaan tule meille mitään sukellusmekkaa. Voidaan silti suositella pulahdusta näihin vesiin jos sattuu olemaan täällä päin jo muuten. Pelkkää sukeltamista varten ei ainakaan itse lähdettäisi tänne, sillä parempia paikkoja löytyy niin lähempää kuin kauempaakin kotoa. So long siis Sodwana ja kohti uusia maisemia ja toivon mukaan matkan loppuhuipennusta!

Sodwana Bayn rannalla saattaa olla kaikennäköistä mönkijää

Sodwana Bayn rannalla saattaa olla kaikennäköistä mönkijää

Adrenaliinia, adrenaliinia 1/2


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Viimeiset pari päivää ovat olleet täynnä adrenaliinia nostattavaa toimintaa niin maassa, meressä kuin ilmassakin. No, ei nyt sentään meressä, mutta vedessäkin ollaan päästy lillumaan.

Edellisaamu alkoi sumuisessa Graskopissa, josta lähdettiin laiskasti liikkeelle odotellen sumun hälventymistä. Aamun ollessa jo lähempänä puoltapäivää saatiin itsemme liikkeelle, tosin matkaväsymyksen yhä ummistaessa silmiä. Sumu oli silloin jo häipynyt ja  sää oli siten otollinen ensimmäiselle extreme-elämykselle.

Suuntasimme vähän matkan päässä olevalle bed & breakfeast -paikkalle, ei tosin yöpymään eikä syömään tällä kertaa. Majoituslaitos tarjoaa edellämainittujen lisäksi myös jännempää toimintaa. Paikka sijaitsee syvän jyrkänteen reunalla, jonka yli on viritetty vaijereita. Näiden vaijereiden varaan on pykätty paikan erikoisuus – Big Swing. Se on varsin vakuuttavan kokoinen viritelmä joka tarjoaa ensin 68m vapaapudotusta rotkoon ja sitten melkoisen keinun heti perään. Tätä meidän oli tarkoitus mennä kokeilemaan. Olimme käyneet paikalla jo eilen illalla, mutta pimeä ja muut hommat renkaan hajoamisen takia alkoivat painaa päälle joten siirsimme sen siten tälle päivälle. Kerättyämme tarpeeksi rohkeutta ja kaivettuamme kuvetta olimme valmiit pukemaan valjaat ylle ja astumaan rotkoon. Ensin tosin saimme kokeilla vaijeriliukua rotkon yli lämmittelyksi. Se oli ihan mukavaa ja antoi jo hieman esimakua seuraavan päivän aktiviteetista. Lämmittelyjen jälkeen oli vuorossa pieni loikka  mutta suuri pudotus… Olimme päättäneet hypätä tandemina, jotta kumpikaan ei voi sitten jänistää h-hetkellä 🙂 Kun työntekijä oli ensin kokeillut laitteet kertalleen ja meidät oli kiinnitetty köysiin, ohjattiin meidät lähtötasanteen reunalle. Kantapäät piti asettaa reunan yli – pudotusta alla oli yli 100m – ja sitten tarvitsi vain koukistaa polvia ja nojata taaksepäin. WiiiiiiiiiiiiiiiiiiiIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!

Big Swing

Big Swing näköalaravintolasta käsin. Tuolta vastapäisen kallion päältä hypättiin ja heilahdettiin melkein tälle puolelle ja lopulta laskeuduttiin alhalla näkyvälle tasanteelle.

Siinä karisivat hyvin unihiekat silmistä. Itse pudotus oli melko nopeasti ohi. Sen pitäisi kestää vain 2,5 sekuntia, mutta paljoa ei siitä ehtinyt havainnoida. Kun maisemat ja kalliot vieressä vilahtivat ohi, alkoi köysi yhtäkkiä kiristyä ja alettiinkin singahtaa rotkon toiseen päähän suuressa kaaressa. Heilahduksia kesti hyvän tovin ja ehdittiin katsella niiden aikana maisemiakin, kunnes vauhti alkoi hidastua ja kaaret pienentyä. Tarpeeksi vauhdin asetuttua meidät laskettiin alhaalla olevalle tasanteelle. Päästyämme sinne meidät irroitettiin köydestä ja alas laskettiin säkissä meille silmälasit joita ei luonnollisestikaan voinut pitää päässä hypyn aikana. Ne olivatkin aika tarpeen sillä matka takasin ylös oli noin kymmenen minuutin kapuaminen liukkaita ja heiluvia puuportaita pitkin. Hypyn jälkeen saimme hakea vielä todistukset hypystä toiselle puolelle rotkoa kyhätystä näköalaravintolasta.

Hyppelyn jälkeen suuntasimme etelään kohti seuraavaa toimintaa. Pysähdyimme puolen tunnin ajelun jälkeen Sabien vesiputousten parkkipaikalle aivan samannimisen kaupungin laidalla. Täältä joen uurtamasta uomasta tiesimme löytyvän jonkunlaisen kalliokiipeilypaikan ja lähdimme sitä katsastamaan. Sieltähän niitä reittejä löytyi sekä pari muutakin kiipeilijää jotka kertoivat jotain reiteistä. Haimme samoin tein autolta tarvittavat kiipeilyvermeet ja painelimme takaisin kallioiden alle. Meillä ei ollut tässä vaiheessa vielä mitään käsitystä millaisia oikeasti ovat Etelä-Afrikassa käytettävät reittien vaikeusasteet verrattuna meikäläisiin ja aloitimme melkoisen helpolla reitilä. Mikko pisti reippaasti kiipeilytamineet niskaan ja lähti viemään köyttä ylöspäin. Parin ensimmäisen pultin jälkeen tosin tuli jonkinmoinen tenkkapoo, kun ei yhtään ymmärtänyt mihin reitti oikein meni. Ei auttanut muu kuin nöyrästi perääntyä ja laskeutua takaisin maahan. Tästä ei vielä sisu täysin sulanut vaan yritettiin vielä viereistä reittiä, hieman vaikeampaa vaikeusasteen mukaan, mutta selkeämmän näköistä. Tälläkin reitillä alkoi aikamoinen kuumotus pukata ylempänä niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Reitti oli hieman negatiivinen eli päälle kaatuva ja kallion yläosaan aurinkokin mahtui paistamaan tehden siitä varsin hikisen. Sielläkin piti sitten ottaa hieman tuumaustaukoa, mutta lopulta sieltä löytyi jokin kohta mistä pääsi rimpuloimaan kallion päälle. Viimeistään nyt oli kuitenkin jo into jatkaa laantunut. Päätettiin että eiköhän tämä nyt ollut tässä kun molemmilta reiteiltä oli tullut ns. “turpaan” vaikka vaikeusasteen puolesta niiden olisi pitänyt mennä ihan mennen tullen meiltä molemmilta. Pantiin pillit pussiin ja tavarat reppuun ja paineltiin takaisin autolle pitemmittä puheitta.

Kiipeilyä Sabie Gorgessa

Kiipeilyä Sabie Gorgessa. Tässä Mikko oikeastaan kyllä laskeutuu alas.

Autolla totesimme liikkeemme varsin fiksuksi sillä matka Swazimaahan, jonne meidän oli tarkoitus ajaa illaksi, olikin pidempi kuin olimme kuvitelleet. Olisimmekin rajalla navigaattorin mukaan vasta vähän ennen puolta seitsemää eli taas oli tiedossa pimeässä ajoa, sillä rajalta oli vielä jonkin matkaa itse majapaikkaamme. Jonkun tovin ajettuamme meille iski pieni epäilys että mahtaakohan meillä olla sittenkaan kaikki tarvittavat asiakirjat mukana. Matkaoppaasta iski silmään Maijulle että tarvitaan lupakirje autovuokraamolta, jotta saamme viedä auton Etelä-Afrikan rajojen ulkopuolelle. Sitähän ei sitten löynyt mistään Avikselta saatujen papereiden joukosta, vaikka moneen kertaan oli kerrottu ja sanottu ja kirjoitettu että ollaan menossa Swazimaahan. Ei muuta kuin puhelua Avikselle, josta sanottiin että ei hätää, menette vain mihin tahansa heidän toimipisteeseensä ja saatte lapun sieltä. Olimme onneksi juuri ajaneet yhden lentokentän ohi jossa olisi tällainen konttori. Koukkaus takaisin kentälle siis. Vaikka matka ei ollut kovin pitkä, niin kokonaisuudessaan siihenkin tuhraantui lähes tunti ylimääräistä. Koko homman olisi voinut tosiaan estää tarkistamalla, että ko. lappu oltiin saatu alunperin, mutta eipä sitä osannut tietenkään kysyä ja vaatimalla vaatia, vaan oletti että he antavat meille tarvittavat asiakirjat. Tästä sitten lähtettiin posottamaan kohti Swazimaan rajaa pimeän laskiessa ylle. Ajomatka pitkin mutkaisia, mäkisiä ja pilkkopimeitä teitä, joilla nopeusrajoitus on käsittämättömät 100-120 km/h, oli aika kuumottava ja voidaan hyvin laskea ekstreme-elämykseksi nro 3.

Lupalappu autolle

Tällainen lappu pitää olla mukana jos aikoo mennä rajan yli Swazimaahan vuokra-autolla

Kello oli hiukan vaille kahdeksan kun lopulta päästiin Swazimaan rajan yli. Rajamuodollisuudet olivat onneksi oikeastikin vain muodollisuuksia ja nopeasti ohi. Hauska yksityiskohta oli, että passintarkastaja antoi leimat lyötyään tiskinsä takaa Swazimaan matkailuesitteen. Vähän toista kuin yleensä niin yrmyt rajavartiolaitoksen edustajat. Rajan toisella puolen tuli myös iloisena yllätyksenä teiden kunto sekä vielä suurempi ihmetyksen aihe eli valaistu tie. Etelä-Afrikan puolella emme vielä moista ihmettä olleet nähneet ja oli huomattavasti mukavampi ajaa valaistulla tiellä, joka vielä kaiken lisäksi oli varsin hyvässä kunnossa (niin ikään naapurimaahan verrattuna). Niin sitä ennakkoluulot karisee, omissa ajatuksissa kun oli mieltänyt Swazimaan ennemmin takapajulaksi jossa on vain pahaisia kärrypolkuja.

Beehive

Beehive eli perinteinen savimaja sisältäkäsin. Olkikatto ja kaikki.

Matkan varrelta oltiin soitettu myös Swazimaan majapaikkaamme, Mlilwanen luonnonpuistossa sijaitsevaan leiriin. Tiedettiin, että puiston portit ovat kyllä auki vuorokauden ympäri, koska puistossa ei ole kissapetoja vaan vain vähemmän vaarallista eläinasujaimistoa, mutta emme olleet varmoja olisiko paikalla myöhään illalla enää ketään joka voisi päästää meidät mökkiimme. Puhelimessa meille kuitenkin vakuutettiin, että saisimme katon pään päälle iltamyöhäänkin. Portinvartija käski meidän ajaa eteenpäin ja kertoi, että leirissä olisi “a green man like me” jolla olisi mökin avain. Ajettiin varovasti pimeässä pitkin nyt jo enempi kärrytietä kunnes vihdoin edessä näkyi valoa. Sieltä löytyi myös tämä vihreä tai siis vihreään pukeutunut mies, joka hurraa hurraa saattoi meidät korkeakattoiseen mökkiimme lepuuttamaan pitkän päivän rasituksista.

Ylämäkiä, alamäkiä ja jänniä tilanteita


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Vihdoin netin ääressä! Eilen lähdettiin Krugerista ja nyt ollaan Graskopin pikkukaupungissa. Päivitämme nyt ensi hätään tuoreimmat kuulumiset ja lähetämme Krugerin-seikkailuista kertovia viestejä sitä mukaa kuin ehdimme niitä kirjoitella.

Krugerista lähtiessä tuntui melkein siltä, että loma on nyt ohi ja pitää suunnata takaisin kotiin. Tosiasiassa reissusta oli mennyt vasta kolmasosa, joten matka jatkui normaalimaailmassa kansallispuiston muodostaman oman sfäärinsä jälkeen. Eläinten ja elämysten taakse jääminen aiheutti lievää haikeutta, mutta siitä huolimatta porhallettiin menemään seuraavaan kohteeseemme Blydepoortiin. Sielläkin tarjolla oli luonnonihmeitä, tarkemmin sanottuna Blyde River Canyon eli yksi maailman suurimmista kanjoneista. Reitti kanjonille kiemurteli ja kaarteli ylös alas pitkin mutkaisia mäkiä noin kilometrin korkeuteen.

Matkan varrella Echo Cavesia eli kaikuluolia mainostavat kyltit ja opaskirjan maininta houkuttelivat meidät tekemään pienen ex-tempore sivukoukauksen reitiltä. Luolat sijaitsivat pienellä majoitusta ja ravitsemusta tarjoavalla tilalla, joka vaikutti hyvin hiljaiselta. Ensivaikutelmasta huolimatta eräästä rakennuksesta löytyi lipunmyyntitiski ja sen takaa vanha nainen, joka hälytti paikalle oppaan meitä varten. Pääsylipun hintaan kuului joko lyhyt tai pitkä kierros, ja tietysti haluttiin ottaa koko rahan edestä pitkä kierros. Se piti sisällään kolme lähekkäin sijaitsevaa isoa luolaa arviolta 16 km pituisen luolaston alkupäässä. Jänniä kivimuodostelmia oli kyllä, mm. strutsi jonka pää oli yhdessä luolassa ja muu ruumis toisessa. Tunnin pituiseksi mainostettu kierros kestikin vain puoli tuntia, ja sen päätteeksi opas yritti vanhaa perinteistä temppua: pyysi meitä kirjoittamaan kommentit vihkoseen, jossa luki muiden vieraiden muka jättämät tippisummat. Vaikea uskoa, että monikaan olisi jättänyt 20 tai edes 10 euroa vastaavaa juomarahaa, kun esimerkiksi bensa-asemalla auton tankkaavalle ja ikkunat pesevälle pojalle on soveliasta jättää noin 50 senttiä, ja kun pääsylippu luoliin oli 5 e / hlö. Mutta yrittänyttä ei tietenkään laiteta. Joka tapauksessa selvä merkki siitä, että saavuttiin turistien kansoittamalle alueelle, samoin kuin tien pieltä yhä tiiviimmin reunustavat matkamuistokojut.

Blydepoortissa majailimme taas vaihteeksi teltassa, Forever Resorts Blyde Canyon -nimisessä lomakeskuksessa. Nimi on sikäli osuva, että kompleksi tuntui jatkuvan ikuisesti. Leirintäalueelta oli kilometrin verran ravintolalle (paitsi seuraavana aamuna löydettyä oikoreittiä pitkin), ja siitä vielä toinen mokoma näköalapaikalle kanjoniin. Parin näköalapaikan lisäksi resort pitää sisällään mm. hevostallin, pienen kiitoradan, minigolfradan, uima-altaan ja useita luontopolkuja, joista pisin on 5 km. Välimatkat tuntuivat niin pitkiltä, että kätevintä oli liikkua teltalta muille fasiliteeteille autolla (!). Niin se yksityisautoilu laiskistaa. Tosin meidän telttanaapurimme ajoi autolla jopa suihku- ja wc-rakennukselle 50 metrin päähän. Ja hyvin oltaisiin voitu kävellä ympäriinsä jos olisi vain ollut enempi aikaa. Täällä kun päivät lopahtavat yllättävän äkkiä siihen, että kuudelta on pilkkopimeää, vaikka ollaankin noustu aamuisin tosi aikaisin.

Majapaikka oli valikoitu sen takia, että Mikon selvitystöiden perusteella luontopolkujen varrella piti oleman pari mahdollista kalliokiipeilyspottia. Kävelimme katsastamaan näitä kallioita, mutta ensimmäiselle johtavaa polkua emme valitettavasti löytäneet ja toisenkin päätimme jättää väliin, kun emme olleet täysin varmoja siitä, missä kiipeilyreitti olisi varsinaisesti kulkenut. Kiipeilyn sijaan keskityimme katselemaan niitä paljon puhuttuja maisemia rinteeltä alas kanjoniin. Resortin näköalapaikoilta saattoi ihastella kanjonista kohoavia erikoisen mallisia kalliomuodostelmia, joita kutsutaan nimellä Three Rondavels koska ne muistuttavat muodoltaan perinteistä suippokattoista majaa eli rondavelia. Ennen auringonlaskua ajettiin myös lomakompleksin ulkopuolella sijaitsevalle “viralliselle” toljottelupaikalle, mutta näkymät resortin sisältä olivat itse asiassa paremmat.

The Three Rondavels

The Three Rondavels. Ne on nuo kolme tötteröä tuossa keskellä kuvaa.

Kuten jokaisella itseään kunnioittavalla leirintäalueella näillä kulmilla, myös täällä oli jokaisella telttapaikalla ja mökillä oma grillinsä. Vuorossa oli siis jo perinteeksi muodostunut ilta-braai (=grillailu) resortin kaupan antimilla. Jos joskus löydätte kaupasta butternut-nimistä kurpitsaa(?), niin kannattaa ostaa sitä ja grillailla kiekkoina, tulee meinaan todella hyvää. Illanistumiseen saatiin seuraa naapuriteltan asukilta, eteläafrikkalaiselta nuorelta mieheltä jolla oli todella vakava puheripuli. Makupalojen toivossa meidän luona kiehnäsi myös kissa (oletettavasti resortin vakioasukkeja), mutta ei se sentään meidän grillivihanneksiamme kelpuuttanut.

Aamulla matka jatkui eteenpäin kanjonia seurailevaa Panorama Routea pitkin. Sen varrella on useita pysähdyspaikkoja, joissa on identtinen varustus: vartio- ja lipunmyyntikoppero, matkamuistokauppiaiden rivistö ja rinteen reunalle aidattu näköalatasanne. Pysähdyksistä piti yleensä pulittaa euron tai 50 sentin verran, ei onneksi enempää koska näkymät eivät kaikista olleet kovin kummoisia. Parhaita olivat mielestämme edellisiltana katsastelun Three Rondavelsin lisäksi God’s Window, ei tosin itse maiseman vaan mäennyppylän päälle paikallisen mikroilmaston takia syntyneen pienen sademetsän takia.

Sademetsä kanjonin yllä

Sademetsä kanjonin yllä

Maisemakierros päättyi tänne Graskopin kaupunkiin, jossa on aikamoinen turistimeininki. Hirveä lauma kaupustelijoita yrittää tyrkyttää macadamia-pähkinöitä ja jotain puisia lintuja. Intian tyrkytyskulttuuriin tottuneille täkäläinen toiminta on tosin ihan siedettävää ja melkein innottoman oloista. Vedettiin lounasta täytetyistä letuistaan kuuluisassa ravintolassa, seurana oli aika läjä muita turisteja, jotka kiintoisaa kyllä tuntuvat kaikki olevan vähintään parikymmentä vuotta varttuneempaa ikäluokkaa.

Iltapäiväretkelle lähdettiin vielä läheiseen Pilgrim’s Restin kylään, joka oli 1870-luvulla täkäläisen kultakuumeen keskuspaikka. Kiintoisaa kyllä, kultasuoni on ehtynyt niinkin myöhään kuin 1970-luvulla. Pitkän päivän jäljiltä ei oikein jaksettu enää innostua kyläpahasen antimista eli vanhanaikaiseksi jätetyistä / kunnostetuista rakennuksista, joten visiitti jäi aika pintapuoliseksi. Paluumatkalla Graskopiin pitkin kapeaa kiemurtelevaa tietä sattui reissun toiseksi jännin sattumus (jännimmästä kuulette myöhemmin tarkemmin). Tiessä oli iso kuoppa jota ei huomattu tarpeeksi ajoissa vaan täräytettiin siihen suoraan, minkä seurauksena vasemmasta etupyörästä alkoi kuulua läpättävää ääntä. Kun pysähdyttiin tarkastamaan vauriot, huomattiin että pölykapseli oli lentänyt irti, mutta se löytyi onneksi pusikosta vähän matkaa taaksepäin. Eturengasta lähemmin tarkastellessa huomattiin, että myös vane oli ottanut hittiä ja vääntynyt sen verran, että se päästi ajaessa ilmaa ulos renkaasta. Arvuuteltiin että mitä tehdä, mutta päätettiin ajaa hissukseen kohti Graskopia renkaan tilaa samalla kuulostellen. Navigaattorista oli tällä kertaa iloa, koska se osasi kertoa että lähin autokorjaamo sijaitsi neljän kilometri päässä, ja hätävalot vilkkuen nilkutettiin sen pihaan 30 km tuntivauhtia.

Korjaamolla ei kestänyt aikaakaan kun oli jo täysi tohina päällä, rengas irti ja vanne paukuteltiin vasaralla ja taltalla suoraksi. Pölykapseli vielä takaisin ja rengas oli melkein kuin uusi. Onnena onettomuudessa se ei ollut sentään puhjennut, ja korjausoperaatio kesti vain vartin. Hintaa proseduurille tuli kokonaiset 50 randia eli viitisen euroa, laitettiin tosin päälle reilusti ekstraa kun homma hoitui niin näpsäkästi.

Rengasinsidentin jälkeen päätettiin vetäytyä loppuillaksi majapaikkamme suojiin grillailemaan, taas vaihteeksi. Vaikuttaa oikein mukavalta paikalta tämä Valley View Backpackers ja hinta-laatusuhde on erinomainen (meillä on iso oma mökki hintaan R330), tosin netti pätkii sen verran että kuittaamme tältä erää tähän.

Kruger on lekker! 4/4


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Elämysrikas patikkamatka Krugerin villin luonnon helmassa päättyi jeeppiajeluun takaisin Shingwedzin leiriin, jossa pieni punainen Polo odotti meitä ja matkan jatkumista. Emme jääneet laakereille lepäämään tai sen enempiä toipumaan trailin rasituksista, vaan lähdimme saman tien kohti Letaban leiriä, jossa viettäisimme viimeiset kaksi yötä Krugerissa. Rattiin piti vaihteeksi panna Maiju, kun Mikko oli jeeppimatkalla ehtinyt kumota muutaman kaljan. Ei sillä että se täällä juuri vaikuttaisi haittaavan. Esimerkiksi oppaamme ja luonnollisesti myös kuskimme Hans ehti reilun tunnin matkalla tyhjentää iähes sikspäkin verran kaljatölkkejä janoonsa. Ajoimme Letabaan suorinta ja nopeinta mahdollista reittiä emmekä lähteneet sorateille etsiskelemään eläimiä. Pienen välpysähdyksen pidimme silti Mopanin leirissä. Se on Krugerin leireistä uusin ja vaikutti oikein kivalta. Sieltä oli hieno näkymä järvelle, jossa traililla nähtyjen hieman pohjoisempien seutujen kuivuuteen verrattuna oli valtavasti vettä ja jossa olisi varmasti ollut paljon uusia lintulajeja bongattavaksi.

Norsuperhe

Norsuperhe

Trailin leopardihavainnon jälkeen linnut alkoivat olla ainoa mahdollisuus kasvattaa nähtyjen lajien listaa (ei sillä että se olisi matkan pääasiallinen tarkoitus, mutta ihan hauskaa oheistoimintaa). Tapahtumarikkaan norsuhyökkäysillan jälkeen Kruger tuntui kaikkinensa hiljentyneen, eikä ajomatkalla nähty oikeastaan yhtään mitään. Ainoa jännitysmomentti oli löpön riittävyys tai riittämättömyys seuraavaan leiriin asti, nimittäin bensatankin varoitusvalo alkoi vilkkua heti Mopanista lähdön jälkeen. No joo ja vähän ennen perille pääsyä oli vähällä sattua myös matkan toinen norsukolari. Päästiin kuitenkin turvallisesti Letaban leirin porttien suojiin ja ajettiin suoraan leirin huoltoasemalle tankkaamaan.

Pahkasika

Tämä pahkasika ei paljon meitä säikähtänyt meitä ja senkun jatkoi ruohon mussutusta

Tankki täynnä päästiin kurvaamaan mökkimme dedikoituun parkkislottiin (täällä ei tosiaan harrasteta kovin pitkiä kävelymatkoja) ja asettumaan taloksi. Tänne kyllä kelpasikin asettua. Maiju oli onnistunut nettitutkailun perusteella varaamaan meille mökin mahdollisesti jopa koko leirin parhaalla näköalalla Letaba-joen ylle. Joki ei tällä hetkellä virrannut erityisen vuolaana mutta veti joka tapauksessa eläimiä puoleensa, ja saatoimme tarkkailla niitä suoraan terassiltamme grillailun lomassa. Leirissä liikkui myös kesyjä pikku antilooppeja, jotka yrittivät kerjätä ruokaa, mutta kovetimme itsemme niiden bambinkatseelta. Ei tosin ehkä päde näihin kyseisiin eläimiin, mutta lähtökohtaisesti täällä kyllä varoitetaan ruokkimasta villieläimiä, varsinkaan apinoita, koska jos ne tottuvat saamaan ihmisiltä ruokaa, niistä tulee vaarallisen röyhkeitä ja ne joudutaan lopulta ampumaan.

Southern Ground Hornbill

Southern Ground Hornbill on melko vähälukuinen ja niiden havainnot pitäisi ilmoittaa puistolle. Me nähtiin niitä kuitenkin kuuden linnun lauma aikaisempien kahden lisäksi.

Letabassa meillä oli yksi kokonainen päivä aikaa touhuta vielä Kruger-juttuja eli käytännössä käydä ajelemassa ympäriinsä eläimiä etsimässä. Tehtiin aamuajelu, jolla meitä viihdyttivät tiellä kävelleet kirahvit ja virtahepo, sekä ilta-ajelu, jolla nähtiin harvinainen viisijalkainen norsu. Se oli ehkä laittautunut paraatikuntoon iltaa varten…

Viisijalkainen norsu

Viisijalkainen norsu :D

Ajeluiden välissä päästiin kerrankin viettämään luppoaikaa leirissä. Vietiin auto huoltikselle pestäväksi sisältä ja ulkoa Krugerin pölystä. Sitä oli hiekkateillä ajellessa kertynyt paksu kerros. Normaalitaksa olisi henkilöauton pesulle ollut 55 randia, mutta meidän Polomme putsaamisesta pyydettiin kohtuullinen 10 randin likaisen työn lisä, johon ihan mieluusti suostuttiin ja annettiin vielä vähän ylimääräistä päälle. Auto oli nimittäin kuin uusi, ainakin taas vähäksi aikaa. Käytiin sillä välin huuhtomassa samaiset pölyt pois leirin uima-altaalla ja lisäksi ehdittiin vierailla Letaban elefanteille omistetussa museossa. Se oli ihan kiinnostava, näytteillä oli esimerkiksi Krugerin edesmenneiden kuuluisien norsujen kalloja ja syöksyhampaita, formaldehydiin säilötty järkälemäinen norsun sydän ja poikkileikkaus elefantin jalasta, joka osoitti miten norsut kävelevät puunrunkomaisten koipiensa sisällä tosiasiassa varpaillaan.

Letaban kesyhkö duiker

Letaban kesyhkö duiker (vasemmalla)

Jänniin patikkaretkikokemuksiin verrattuna pari päiväämme Letabassa ja sen ympäristössä eivät olleet ihan yhtä elämyksellisiä. Toisaalta nyt kyllä näki erityisesti elefantit, mutta miksei myös muut eläimet, uusin silmin, villimpinä ja mahdollisesti vaarallisempina kuin auton suojista katseltuna. Varsinkin tien varressa lymyilleitä norsuja lähestyttiin aiempaa varovaisemmin ja valmiina tarvittaessa starttaamaan nopeasti pois alta, eikä Kruger ylipäätään tuntunut enää ihan yhtä eläintarhalta. Samalla tunnettiin silti vähän ylenkatsetta muita puistossakävijöitä kohtaan, jotka näkevät paikasta vain mukavat leirit ja helppokulkuiset autotiet eivätkä sen todellista, yllättävän kesytöntä luonnetta. Itsehän olimme kolmipäiväisen trekin jälkeen kaiken kokeneita konkareita…

Hyeenat tienposkessa

Hyeenat tienposkessa, joita alkuun luultiin wild dogeiksi

Oli miten oli, traili ei ollut kokonaan riistänyt jännitystä autolla ajelusta, kuten huomattiin matkalla ulos Krugerin kansallispuistosta. Letabasta lähdettyämme nähtiin ensimmäisen seitsemän kilometrin matkalla ensin lauma villikoiria, jotka tosin paljastuivat lähemmin tarkasteltuna hyeenoiksi, ja sitten yksi urosleijona tien pielessä lekottelemassa. Lisäksi tarjolla oli tavanomaisempia tienvarsieläimiä kuten seepraa, gnuta ja impalaa. Ihan viimeiseksi näkemäksemme eläimeksi Krugerissa jäi norsu – sama eläin siis, jolla tämä Afrikan safarielämyksemme oli alkanutkin. Yksi ympyrä sulkeutui.

Leijona oli myös tienposkessa

Leijona oli myös tienposkessa. Tämä yksilö ei ollut parittelemassa tai muutenkaan puuhastelemassa yksinään muuta kuin vain odottelemassa auringonnousua. Sitten se jolkotteli pois.

Mphongolo Backpack Trail


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Oltiin jo niin monta päivää katseltu Krugerin eläinkirjoa auton suojista, että oli aika päästä vielä lähemmäs luontoa. Kohdistettiin siis katseet ja ajatukset syvemmälle pusikkoon ja lähdettiin kolmen yön patikkaretkelle Shingwedzin lähistön maastoon. Meillä ei ollut kovin kummoista ennakkokäsitystä patikoinnin luonteesta, mutta olimme asiallisesti varautuneet niin kylmään kuin kuumaankin ilmanalaan. Aikaisemmin suurta huolta herättänyt ruokahuolto (eli retkikeittimeen soveltuvan kaasupullon puute) sai myös positiivisen käänteen rekisteröityessämme retkelle. Kuulimme toiselta oppaaltamme, Hansilta, että homma on OK. Olimme jo aikaisemmin tekstiviestitelleet ja lähettäneet mailia hänelle kaasuongelmasta keittimemme kanssa, mutta nyt asia näytti olevan kunnossa. Parkkipaikalla, jossa pakkailimme loput kamata kasaan, Hans kaivoi varastoistaan esiin puolitäyden kaasupullon, jossa oli tutut Trangiaan sopivat kierteet. Tieto lämpimän ruoan saamisesta patikkaretkellä oli mukavaa kuultavaa suuresta suklaavarannosta huolimatta. Pian olivat kaikki tavarat kasassa ja olimme valmiita lähtöön.

Meidän ja Hansin lisäksi jeeppiin tuli myös toinen opas Wayne. Tässä vaiheessa meillä olimme vielä hämmentyneitä siitä, montako henkeä retkelle oli tulossa, mutta alkoi näyttää siltä että asiakkaita olisi vain kaksi eli me. Melkoisen huippua siis: vain me ja oppaat luonnon keskellä. Myöhemmin varmistui että muita ei tosiaan ollut tulossa ja ihmetellyymme jossain Krugerin nettisivuilla mainitusta neljän hengen minimistä saimme vastaukseksi, että ulkomaisille asiakkaille retki järjestetään pienemmällekin porukalle. Jännä homma, mutta sopi meille!

Leiristä oli noin puolentoista tunnin ajomatka trekkimme alkupäähän. Sieltä meillä oli lyhyehkö noin puolentoista tunnin patikointi ensimmäiselle leiripaikalle. Auton lähdettyä tuli vähän orpo olo, kun oppaat kertasivat tulevien päivien sääntöjä: piti kävellä suorassa linjassa oppaiden perässä aivan hiljaa, jotta voitiin näköaistin lisäksi havainnoida ympäristöä ja sen potentiaalisia vaaroja myös kuulon avulla, ja jos jotakin vaarallista tulisi eteemme, emme saisi lähteä juoksemaan vaan pitäisi totella täsmällisesti oppaiden antamia käskyjä. Oppaat kantoivat koko ajan mukana ns. norsukiväärejä. He esittelivät aseet meille ja kertoivat ja näyttivät, ettei niitä kulkiessa pidetä ladattuna, mutta ne ladattaisiin tarvittaessa tosipaikan tullen ja silloin tarkoituksena tappaa.

Matka kuivalle joenpohjalle, joka toimi ensimmäisenä leiripaikkanamme, kulki pensaiden ja puiden keskellä, mutta niiden välissä oli sarvikuonojen tai muiden eläinten tekemiä polkuja jotka helpottivat etenemistä. Leirimme lähelllä, noin 100 m päässä, oli pintavettä, jossa eläimet käyvät juomassa. Näin kuivaan aikaan niillä ei ole kovin paljon paikkoja mistä löytää vettä ja näille vesilammikoille ne sitten yleensä kasautuvat. Aivan iltahämärissä sinne paukkasikin arviolta 50-päinen puhvelilauma, mikä kuulemma ei ole edes kovinkan iso, sillä normaali laumakoko alueella olisi noin 300. Meillä oli mukana jonkun verran vettä, jota oltiin kannettu Shingwedzistä asti, mutta lisää piti jo illalla saada jostain. Puhvelien sotkema lammikko oli tietysti tarjolla muttei erityisemmin houkutellut. Onneksi joen pohjalla olevat montut paljastivat, että sieltä löytyisi myös puhdasta vettä. Norsut nimittäin kaivavat joen pohjaan kuoppia, joista sitten ryystävät raikasta vettä koska eivät halua nenäänsä toisten eläimien likaamaa mutavelliä. Ihan ymmärrettävää. Me siis valitsimme yhden tällaisen norsun kaivaman juomakuopan ja reunustimme sen kivillä, jottei kuoppaan pääsisi valumaan hiekkaa. Koloon kertyvää vettä lapattiin ensin reilusti pois, kunnes se alkoi näyttää kirkkaalta, ja sillä sitten täytettiin sangot ja vesipullot.

Pystytimme leirin turvallisen matkan päähän vesilammikosta, jolle oli yön aikana odotettavissa lisää eläimiä. Teltta-alustana hiekka oli meille outo, mutta tasainen ja pehmeä. Lisäksi oli onnekasta että mukaan olivat tulleet hiekalle ja lumelle tarkoitetut telttavaarnat, joten ei tarvinnut nukkua aivan lättänässä teltassa. Tässä vaiheessa saatiin lisää ohjeistusta yön varalle: telttaan ei saanut missään nimessä sytyttää valoa, ettei lähistöllä mahdollisesti olevien kissaeläinten huomio turhaan heräisi. Lähtökohtaisesti ne eivät olisi meistä kiinnostuneita, mutta telttakankaan läpi näkyvät hahmot saattaisivat herättää niissä ei-toivottua uteliaisuutta. Jos yön aikana pitäisi päästä vessaan, tulisi ensin varovasti kurkata teltan ovesta ulos ja skannata otsalampun kanssa ympäristöä kiiluvien silmien varalta. Jos mitään ei näkyisi, voisi vessakäynnin suorittaa mutta muuten pitäisi herättää toinen oppaista apuun. Ja mikäli jotain yllättävää tapahtuisi, niin meidän telttamme molemmin puolin olisi opas aseensa kanssa valmiina toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ei välttämättä kaikkein tyynnyttävimpiä sanoja nukkumaan käydessä…

Lähes täysikuu Krugerissa

Trekin aikana meillä oli lähes täysi kuu luomassa tunnelmaa

Kun olimme itse jo pistäneen jo maaten, kuulimme ulkoa ääntä ja oppaat sanoivat että leirissä on hyeena. Kun teltan oven aukaisi niin toden totta, hyeenahan se siellä. Se käyskenteli hetken aikaa leirin ympärilllä kunnes kyllästyi ja lähti pois. Vähän myöhemmin Mikon jo vedellessä sikeitä Maiju kuuli oppaiden kiihtyneeseen sävyyn kuiskuttelevan jotain leopardista, mutta ei tohtinut tai uskaltanut pistää päätään ulos teltasta, kun ei ollut varma olisiko se ollut vaarallista tai olisiko oven avaaminen vähintään säikyttänyt leopardin pois. Aamulla oppaat vahvistivat, että leirin lähettyvillä oli tosiaan käynyt leopardi, ja harmittelimme vähän ettemme nähneet sitä puuttuvaa eläintä “isosta vitosesta”, mutta kauakana se oli kuulemma ollut ja vain kiikareiden kanssa katseltavissa. Kun olimme saaneet leirin pakattua ja lähdimme patikoimaan eteenpäin, näimme jäljistä että myös sarvikuonoja oli käynyt yön aikana lätäköllä juomassa.

Toisen päivän patikkamatka kulki melko samanlaisissa pusikoissa kuin ensimmäinenkin. Noin puolivälissä matkaa pidimme aamiais/lounastauon vanhan padon luona. Vedenkäyttöpolitiikan muututtua vanhoja patoja on alettu purkaa ja jäljellä on vain murskattua betonia. Taukopaikka oli varsin mainio ja tuulensuunta meille suotuisa, sillä ihan lähelle uskaltautuneiden impaloiden lisäksi näimme puhvelin sekä – leopardin! Leopardi kulki vastarannalla, mutta oli silti selkeästi tunnistettavissa. Tuolla bongauksella saatiin kuin saatiinkin se Big Five täyteen. Kuvia ei tästä kissapedosta valitettavasti ehditty ottaa, sen verran liukasliikkeinen se oli. Ilmeisesti leopardi yritti pyydystää yhtä impaloista, mutta meidän läsnäolomme sekotti pakan. Varuillaan olevat impalat pääsivät karkuteille ja leopardi jäi ilman lounasta, toisin kuin me.

Toinen leiripaikka sijaitsi samaisen joen alemmassa poukamassa kuivan uoman laidalla. Virittelimme tällä kertaa teltat joenpenkan päälle paikalle joka sai toimia leirinämme parin yön ajan. Seuraavana päivänä tekisimme vain päiväretken kevyemmillä tavaroilla, mikä oli ihan tervetullut suunnitelma. Päivän kävelymatka ei ollut erityisen pitkä, mutta auringonpaahde ja kuumuus tekivät siitä ihan riittävän rasittavan. Ennenkuin pääsimme varsinaiselle telttapaikalle täytyi meidän odotella vajaan tunnin verran joen pohjalla olevien norsujen juomatauon päättymistä, sillä niitä riitti lähes koko näkyvälle joen matkalle. Leiripaikan välittömässä läheisyydessä olleiden norsujen siirryttyä sivummalle astelimme joen yli leiripaikalle. Oli vielä liian kuuma pystyttää telttoja turhaan lämpiämään, joten odottelimme puiden katveessa päivän kulumista ja katselimme eläinten touhuamista puiden suojista.

Iltapäivän ollessa jo pitkällä joen mutkan takaa tuli iso norsulauma leirimme kohdalle asti, mutta siihen ne pysähtyivät kuin seinään. Monella norsulla oli kärsä ylhäällä ja ne haistelivat ilmaa ja arvatenkin vainusivat meidät. Silloin norsut kääntyivät ympäri ja ison mekkalan aikaan saaden katosivat takaisin joenmutkan taakse. Pian ne kuitenkin tulivat taas näkyviin, mutta tällä kertaa painelivatkin jyrkkää joenpenkkaa ylös toiselle puolelle metikköön. Siellä ne sitten tovin ölväilivät, kunnes jano voitti pelon ja ne liukastelivat rinnettä takaisin ja varovasti alkoivat juomaan vesikuopistaan. Juomatuokiota oli melko mukavaa katsella leiripaikan katveesta.

Norsu hinkkasi itseään karheaa rantatörmää vasten

Norsu hinkkasi itseään karheaa rantatörmää vasten

Melkein kaikkien muiden norsujen jo häivyttyä ilmestyi vastarannan penkalle valtavan kokoinen urosnorsu. Oppaatkin sen kokoa oikein ihmettelivät ja pyysivät meitä ottamaan hyviä kuvia siitä ja lähettämään ne sitten heille. Mehän otimme sekä videota myös. Hetken hinkkailtuaan itseään penkan laitoihin se alkoi liukua alas rinnettä. Nuo otukset tosiaan liukuvat alas jyrkät mäet raahaten takajalkojaan perässään, koska niiden pääpuoli on niin painava, että ne menisivät muuten hallitsemattomasti mukkelismakkelis. Alas päästyään tämä yksilö alkoi juomisen sijaan tulla lähestulkoon suoraan meidän leiriämme kohti. Oppaat arvelivat norsun olevan in musth (engl.) eli jonkinlaisissa hormonihöyryissä, jolloin se saattaa olla varsin aggressiivinen ja arvaamaton. Kun norsu lähestyi lähestymistään ja tuli jo aivan leirin alle pusikoiden taakse ottivat oppaamme jo aseet käteen ja alkoivat koputella kädellä aseen perään ja huudella norsulle jotta saisivat sen peloteltua kääntymään takaisin.

Tässä norsu on vielä kohtuullisen turvallisesti joenpohjalla

Tässä norsu on vielä kohtuullisen turvallisesti joenpohjalla

Norsu oli kuitenkin varsin tottelematon ja poistumisen sijaan kääntykin viistosti meidän puoleiselle rantapenkalle ja alkoi nousta sitä ylös. Nyt ei näyttänyt oppaillammekaan olevan enää niin hirveän hauskaa ja meidät käskettiin ison puun taakse suojaan. Penkan päälle noustuaan norsu kokeili ensin voimiaan yhden puun kanssa tönien sitä kumoon, muttei ihan saanut sitä nurin ennen kuin alkoi tulla taasen kohti leiriä. Tässä vaiheessa oppaat laittoivat aseet tanaan ja latasivat kovat piippuun. Tästä viimeistään saattoi haistaa että nyt ei ole ihan normaalit kuviot meneillään. Elefantti ryntäsi kohti kunnes pysähtyi reilun kymmenen metrin päähän. Oppaat tähtäsivät eläintä aseella ja huutelivat taas vihaisesti norsulle saadakseen sen kääntymään pois. Jonkun aikaa uhoiltuaan norsu kääntyikin takaisin puun luokse jonka kanssa se oli jo aikaisemmin paininut. Samaan aikaan joenuomaa pitkin tuli vielä toinen norsu joka sekin tuntui osoittavan kiinnostusta meitä kohtaan. Tämä kuitenkin oli fiksumpi kaveri ja jatkoi matkaansa kun vähän käskettiin. Tuo toinen eloisampi norsu ei sen sijaan edelleenkään uskonut ja lähtenyt pois, vaan alkoi tulla taas kohti. Se ryntäsi samalla tapaa kohti pysähtyen samaan paikkaan kuin viimeksi. Asemasotaa kesti oppaiden ja norsun välillä minuutin verran kunnes norsu voimasanojen saattelemana kääntyi takaisin, tosin kovasti protestoiden matkalla. Pikkuhiljaa se jatkoi matkaansa syvemmälle pusikkoon kunnes vain vihaiset törähtelyt kuuluivat. Ehkei ihan normaalia telttailua tämä 🙂

Pahoittelut vulgaarista kielenkäytöstä videossa, mutta tilanne kyllä vaati sitä.

Norsun häivyttyä näytti rauha laskeutuvan takaisin leirialueelle. Pääoppaamme Hans kertoi kuitenkin että tämä oli toiseksi tiukin läheltä-piti-tilanne, jossa hän on melkein joutunut ampumaan hyökkäävän norsun. Jos se olisi tullut vähääkään lähemmäs tai laskenut päänsä alas, olisi hän kuulemma ampunut norsun siihen paikkaan. Pään laskeminen kuulemma tarkoittaa että norsu on päättänyt todella rynnätä päin eikä vain uhittele ja yritä näyttää mahdollisimman isolta ja pelottavalta. Onneksi näin ei nyt kuitenkaan käynyt ja pääsimme jatkamaan rauhassa iltapäiväpuuhia. Lähdimme siis hakemaan vettä eli kaivelemaan taas vesikuoppaa joen pohjalta. Norsuja näkyi vielä kauempana joten sen suhteen piti olla vettä noutaessa vähän varuillaan. Vedenoton yhteydessä näimme ison lauman puhveleita menevän joen mutkan taakse, jossa kuulemma olisi ihan avointakin vettä. Vedenotto sujui onneksi häiriöttä ja ehdimme nostaa myös pesuvedet ja pitää pikaisen suihkutteluhetken puun takana.

Päivän samalla hämärtyessä meille oli annettu ohjeeksi tarkkailla puurajaa tuon samaisen pahantuulisen norsu-uroksen varalta, sillä se ei kuulemma näyttänyt siltä että olisi välttämättä saanut vielä tarpeekseen. Kun olimme saaneet jo teltatkin pystyyn ja leirin mukavasti kasaan, Mikko näki jotain vähän matkan päässä pusikoissa. Sieltähän puski sitten norsun kärsä ja syöksyhampaat näkyviin ja perässä muukin norsu. Sanoimme oppaille, että “hei tuolla nyt olis niinku toi tommonen” ja samantien lähdettiin menemään joenpohjan yli kohti vastarantaa oppaiden ollessa vielä kalsareisillaan pesun jäljiltä. Meidän käskettiin nousta puoliväliin vastarannan penkalle, koska siellä olisi turvallinen paikka johon juurikaan mikään eläin ei mielellään tulisi. Oppaat lähtivät sitten takaisin kohti leiriä, sillä he eivät halunneet antaa norsun riehua siellä omavaltaisesti. Me katselimme kuinka oppaamme edelleen tietysti kalsareisillaan lähtivät ajamaan norsua tiehensä. Pian alkoikin taas kuulua voimasanoja norsun hätistämiseksi pois ja jälleen niinikään aseenlatausääni. Hetken aikaa tätä leikkiä kesti, kunnes kuului laukaus! Tarkkailimme piilopaikastamme, että mitä tapahtui… kaatuuko norsu vai lähteekö pois. Nähtävästi norsun ei tällä kertaa käynyt kuinkaan sillä näimme sen hiljalleen tallustelevan takaisin metsikköön. Pian kuulimme myös kutsun tulla takaisin leiriin ja olosuhteet näyttivät taas turvallisilta. Ainakin toistaiseksi.

Rauha laskeutui vihdoin meidän telttapaikalle

Rauha laskeutui vihdoin meidän telttapaikallemme

Ilta alkoi olla jo melko hämärä tämän toisen hyökkäyksen jäljiltä joten virittelimme nuotion luomaan hieman tunnelmaa. Tunnelma tosin oli melko jännittynyt, kun ei voinut olla varma tulisiko norsu vielä takaisin, ja alkoi olla jo niin pimeä että sen tuloa olisi hankala havaita kovinkaan ajoissa. Tiedossa saattoi olla siis varsin pitkä ilta. Kaikesta jännityksestä huolimatta kokkailimme iltaruoat ja juttelimme niitä näitä. Kuulimme myös että tuo oli Hansin ensimmäinen varoituslaukaus jonka hän on joutunut töiden puolesta ampumaan. Tilanne oli siis ollut varsin todellinen. Samaan hengenvetoon hän mainitsi myös että jos norsu tulee uudestaan leiriin niin silloin se ammutaan heti. Se olisi tietysti ollut melkoisen jännittävää vaikkei tietenkään millään muotoa toivottavaa.

Iltahämärissä ei norsusta kuitenkaan ollut muuta tietoa kuin etäiset törähtelyt, jotka oli todennäköisesti osoitettu muille norsuille. Sen sijaan yksi jännä tilanne tuli vielä kun aivan leirimme eteen paukkasi se yllä mainittu iso puhvelilauma. Ne tulivat joen mutkan takaa ja pysähtyivät rykelmäksi aivan leirimme alle ikään kuin odottaen jotain. Sitten ne aivan yhtäkkiä juoksivat valtavalla rytinällä vastapäistä rinnettä ylös. Mitään ei oikeastaan enää hämärässä nähnyt, mutta jalkojen töminä oli kova ja ja puhvelien huudot kuuluivat myös hyvin. Äänistä päätellen joku niistä oli loukannut itsensä tuossa rytäkässä ja oppaat arvelivat että yön aikana saattaisi vielä tulla leijoniakin apajille. Eipä tuota toimintaa ollutkaan vielä ollut tarpeeksi yhdelle illalle! Sitä, miksi puhvelit noin yhtäkkiä vauhkoontuivat ei voi tietää, mutta jännää on se että ne juoksivat ylös täsmälleen siitä kohtaa missä oltiin aiemmin piilossa norsua. Se siis siitä “suojapaikasta”. Oppaiden mukaan ei enää oikein muuta turvallista paikkaa jäänyt jäljelle kuin kiivetä puuhun, mikä tosin saattoi olla pieni vitsi. Vähän alkoi oikeastaan ramasta tuo kaikki äksöni ja jännitys. Oppaiden mukaan emme olisi voineet juuri tapahtumarikkaampaa trailia varata. Tämänkertaisella retkellä oli kuulemma ollutenemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuin yhdelläkään aikaisemmalla traililla mitä he ovat tuolla tehneet. Melkoisen hyvin osunut valinta siis meiltä. Enää ei kuitenkaan nähty sen enempää norsujen kuin leijonienkaan hyökkäilyjä puoleen taikka toiseen ja saatiin nukkua yö rauhassa.

Aamu valkeni niin ikään rauhaisissa tunnelmissa ja pakkailimme itsellemme kevyet päivätavarat mukaan, sillä olimme jäämässä vielä toiseksi yöksi tähän samaan paikkaan. Edellisiltaa muistellessa se ei ehkä kuulostanut enää niin hirveän houkuttelevalta vaikka leiripaikkana tuo puiden varjostama kohta olikin mitä upein. Päiväretken aikana käveltiin viitisen tuntia ja kymmenisen kilometriä auringon porottaessa taas täydeltä terältä. Norsuinsidentti vielä tuoreessa muistissa olimme kaikki vähän säikkyjä ja säpsähtelimme jokaista rasahdusta puskassa. Oppaat päätyivät refleksinomaisesti tähtäämään kirahvienkin rapistelua kiväärinpiippua pitkin. Tälle päivälle ei kuitenkaan sattunut hurjempia kohtaamisia eläinten kanssa. Täytyy silti sanoa, että kaikkien eläinten näkeminen impaloista lähtien on huomattavasti jännittävämpää jalkapatikassa kuin autosta käsin, sillä eläimet ovat vilkkaiden ajoreittien ulkopuolella paljon arempia ja pinkovat pian karkuun kuullessaan tai haistaessaan lähestyvät ihmiset. Niinpä seeprojen, kirahvien, impaloiden tai puhvelien lähelle pääseminen oli traililla vielä ihan eri tavalla palkitsevaa kuin samojen eläinten katselu auton ikkunoiden läpi. Jotenkin tuntui, että patikoidessa olisi ollut lähempänä luontoa ja eläimiä, ja että ne olisivat nyt olleet todellisempia ja villimpiä. Ja vaikka autolla ajelu eri puolilla Krugeria oli ollut upea elämys sekin, niin traililta käsin tarkasteltuna se tuntui pelkältä eläintarhalta tai teemapuistolta jonne on ripoteltu kesyjä eläimiä valokuvattavaksi (mikä ei tietenkään ole totta, vaan Krugerin eläimet ovat villejä ja voivat hyökätä autojakin kohti).

Päiväretkellä pidettiin yksi pidempi lepotauko, jonka aikana voitiin joenpenkalta taas tarkkailla juomapaikalla olleita norsuja ja pienempiä eläimiä, ja ohi luikerteli myös yksi boomslang eli puukäärme, joka on yksi maailman myrkyllisimmistä käärmelajeista. Tämä yksilö oli kyllä tosi pieni eikä lainkaan kiinnostunut meistä ja jäi onneksi ainoaksi patikkaretkellä bongatuksi luikeroksi. Sekä kävelyretki että sen jälkeen leiripaikalla vietetty ilta sujuivat rauhallisissa merkeissä, ja vitsailimme että edellisiltaan verrattuna oli oikeastaan tylsää. Eläimiä ei leirin lähistössä enää näkynyt eikä kuulunut, ja oli itse asiassa mielenkiintoista nähdä sama paikka sekä niin vilkkaana että hiljaisena. Jo totuttuun tapaan käytiin hakemassa vettä eiliseltä kololta ja nautittiin rauhassa kylpemismahdollisuudesta puun suojissa. Maiju tuunasi puskasuihkusta luksusversion viemällä puun juurelle muutaman kivenmurikan, joiden päällä saattoi seistä pelkän maan sijaan. Pesun jälkeen istuskeltiin iltaa nuotion ääressä sapuskaa laitellen, jutustellen ja täysikuuta katsellen, kunnes painuttiin rauhaisan illan rentouttamina levolle telttoihimme.

Seuraava aamu oli, uskomatonta kyllä, jo patikkaretkemme viimeinen. Unet olivat niin hyvät ja häiriöttömät, että nukuimme kaikki vähän pommiin, mutta aikaa oli silti riittävästi ottaa aamu iisisti ja pakkailla kamppeet kasaan hiljalleen ennen kuin lähdimme viimeiselle lyhyelle kävelyrupeamalle kohti sovittua paikkaa josta meitä tultaisiin hakemaan. Kävely sujui ilman välikohtauksia tai suurempia eläinhavaintoja, eikä aikaakaan kun tulimme aukealle jonka laidalla jeeppi odotteli meitä. Mikko oli miettinyt jo edellisenä päivänä että saisipa noutopisteelle jotenkin tilattua kylmää olutta. Joko kyseessä oli normaalikäytäntö tai sitten telepatia, mutta meitä noutamaan tulleella kaverilla oli kylmälaukullinen colaa ja kaljaa mukana. Hikisen kolmipäiväisen patikoinnin jälkeen voi sanoa että virvokkeet olivat kyllä harvinaisen palkitsevia. Oppaamme Hans hyppäsi kaljatölkki kädessä ratin taakse ja ehti matkan aikana hyvinkin kumota vajaan siksarin verran olutta kurkkuunsa, mutta kyseessä on sentään isommanpuoleinen mies eikä täällä muutenkaan tunnuta pidettävän parin (tai muutaman) kaljan vaikutusta ajokuntoon kummoisena.

Trekin jälkeen on kiva heilua kalja kädessä

Trekin jälkeen on kiva heilua kalja kädessä

Ajomatkalla takaisin Shingwedzin leiriin tunnelmat olivat ristiriitaiset. Oli upeaa että oltiin “selvitty” patikkaretkestä ja etenkin tietysti höyrypäisen norsun hyökkäyksestä, mutta toisaalta tuntui tosi surulliselta että traili oli jo ohi ja edessä oli paluu kesyttömän luonnon helmasta takaisin sivistyksen pariin. Haikeaa oli myös hyvästellä mahtavat oppaamme Hans ja Wayne, joiden kanssa olimme viettäneet kolme niin intensiivistä päivää. Vaikka olimme nauttineet Krugerin-kokemuksistamme jo ennen trailia, niin tämä kolmipäiväinen oli elämyksenä vielä ihan eri luokkaa. Oli selvää, että Mphongolo Backpack Trail oli ollut yksi Etelä-Afrikan matkamme kohokohdista tai kenties koko matkan suurin kohokohta – se jäisi vielä tulevien viikkojen aikana nähtäväksi.

Kruger on lekker! 3/4


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Kuten aiempien viestien rivien välistä on voinut päätellä, olot eivät Krugerin “leireillä” ole kovin erähenkiset vaan pikemminkin ylelliset. On vesivessat, ravintolat, ruokaa ja juomaa ja matkamuistoja kaupittelevat myymälät, uima-altaat, pyykkituvat, kommuunikeittiöt jne. Aikamoinen ristiriita vallitsee siis mukavuuksia pursuavien leirien ja niiden väliin jäävän eläimiä pursuavan villin luonnon välillä. Ja vaikka Kruger tarjoaa mahtavia luontoelämyksiä, niin ei tämä totta puhuen taida olla mikään tosi luonnonystävän unelmakohde. Pääosa ajastahan vietetään täällä autossa puistoa ristiin rastiin ajellen ja bensaa polttaen, ja loppuaika vietetään leireissä joita ei ylläpidetä erityisen ekohenkisesti. Esimerkiksi kierrätys on melko alkeellista eikä sitä suurimmassa osassa leirejä harrasteta lainkaan. Majoitusta on tarjolla ilmastoiduissa, juoksevalla vedellä varustetuissa mökeissä, jotka siivotaan päivittäin. Kauppoihin ja ravintoloihin rahdataan valtavat määrät ruokaa ja juomaa puistossa kävijöiden ravitsemiseksi. Eikä haluta edes ajatella sitä vesimäärää, joka kuluu päivittäin kaikkien puiston vieraiden vessakäynteihin…

Kirahvit juomassa

Kirahvit juomassa lammikolla. Tuolla ympärillä niitä pyöri parisenkymmentä ja muistutti hieman Jurassic Parkia kun ne kurkkivat puiden latvojen yli.

Krugeriin ei siis tulla ekoilemaan, vaan nauttimaan makeasta elämästä, kauniista maisemista ja upeista eläimistä. Siihen mekin siis keskityimme moralisoinnin sijaan. Parin ensimmäisen yön telttamajoituksen jälkeen oli välillä vuorossa muutama yö vähän eritasoisissa mökeissä. Satarassa oli bungalow omalla kylppärillä mutta ilman keittiötä, Olifantsissa bungalow sekä kylpyhuoneella että keittiöllä, ja Shingwedzissä mökki lavuaarilla mutta yhteiskäyttö-wc:llä ja -keittiöllä. Leirintäalueella yöpyminen on noin puolet halvempaa kuin mökissä, joka taas on puolet edullisempaa bungalowiin verrattuna – tosin hintaan vaikuttaa myös sijainti eli käytännössä näkymä. Kaikki leirit ovat olleet hyvin hoidettuja ja yhteis-wc:t ja -keittiöt tosi siistejä.

Pakollinen pällistelykuva

Pakollinen pällistelykuva näköalapaikalla. Pari tyyppiä peittämässä hienon maiseman.

Olifants, jonne viime jaksossa olimme suuntaamassa, on saanut paljon kehuja upeasta sijainnistaan: leiri kohoaa korkealla kukkulalla jolta avautuu näkymä alas joelle. Meistä paikka oli vähän pettymys, eikä maisema vähävetiselle joelle sen enempää kuin alueen pienenpuoleinen eläintarjonta tehnyt vaikutusta. Olifantsissa kokeiltiin vielä yhtä opastettua jeeppisafaria, parituntista ajelua myöhään illalla pimeän jo laskeuduttua. Sekään ei ollut kovin mullistava elämys, mutta nähtiin silti taas uusia lajeja ja sellainen jännyys kuin tappelevat impalat, jotka olivat niin keskittyneitä sarvien kalisteluun etteivät edes huomanneet yleisöään (vaikka ne yleensä arastelevat autoja). Tappelu loppui lopulta vasta kun toinen impala juoksi pois ottaen tosin matkalla kimmokkeen meidän jeepin kyljestä. Luultavasti impalalle ei käynyt mitään, mutta toisinaan voi kuullemma myös jeepit olla ns. kyljet verillä, kun luontokappaleet ottavat mittaa toisistaan.

Seuraavana aamuna oli taas vuorossa leirin vaihto, tällä kertaa yhä ylemmäs pohjoiseen Shingwedziin. Matka oli pidemmän puoleinen, mutta sen varrelle osui ihan hauskoja eläinhavaintoja, mm. ainokaiseksi jäänyt strutsi ja todella kuvauksellisesti lammikkoon asettautuneet elefantit. Perille päästyämme lähdimme vielä illan hämärtyessä metsästämään leijonaa lyhyeltä koukaukselta Shingwedzin lähimaastoon, jossa niitä oli ollut liikenteessä. Valitettavasti yhtäkään kissaa ei meidän tiellemme osunut eikä kyllä paljon muutakaan. Vetäydyimme siis leiriin ja kävimme vihdoin pulahtamassa leirin uima-altaassa. Oli ihan hauskaa käydä kuutamouinnilla tähtikirkkaan taivaan yllä seitsemän maissa illalla.

Strutsi

Strutsi

Neljän päivän aikana oltiin ehditty jo nähdä neljä niin kutsutusta “big fivesta” eli viidestä eläimestä jotka kaikki haluavat nähdä (vaikka me haluttiin kyllä nähdä monta muutakin, niin kuin seeproja ja kirahveja). Tikkilistassamme olivat jo elefantti, puhveli (aika ankeaa, eikö), sarvikuono ja leijona, mutta leopardi puuttui vielä. Annoimme kissanronteille vielä yhden mahdollisuuden näyttäytyä, kun suuntasimme aikaisin seuraavana aamuna Shingwedzistä vielä pohjoisemmas seudulle, jossa leopardeja oli edellispäivinä nähty. Aika pitkään vaikutti siltä, että oltiin suotta noustu kukonlaulun aikaan ja jouduttaisiin palaamaan takaisin tyhjin käsin. Mutta sitten Mikko huomasi jotain vilahtavan tien yli edellämme ajavan auton edestä. Äkkiä tien sivuun ja tihrustamaan mikä se oikein oli. Leopardi! Ei, ei sittenkään. Vaan jotain oikeastaan vielä parempaa, nimittäin gepardi. Siinä se istuskeli ihailtavana tien sivussa hyvän tovin kunnes loikki pidemmälle puiden varjoon, jonne ensimmäisen seuraksi pölähti vielä toinen ennen kuin molemmat pötkivät metsän siimekseen. Voitiin olla lopulta oikein tyytyväisiä aamukiepaukseemme vaikkei leopardia nähtykään. Gepardeja on nimittäin Krugerissa tietojemme mukaan vaivaiset 120 kappaletta kun taas leopardeja löytyy pitkälti toista tuhatta yksilöä.

Cheetah eli gepardi

Cheetah eli gepardi

Gepardiin oli myös hyvä lopettaa Krugerin varsinainen safariosio ja siirtyä seuraavaan ohjelmanumeroon eli kolmen päivän patikkaretkeen puistossa. Ensimmäisten neljän Krugerin-päivämme yhdistelmä ohjattua ja omatoimista eläintenbongailua oli meistä ihan toimiva, mutta tahti olisi voinut olla vähemmän tiivis. Parina päivänähän oltiin ensin aamuajelulla, sitten siirryttiin leiristä toiseen ja käytiin vielä ilta-ajelulla. Nyt tuntui, että istuttiin vain koko ajan autossa, mikä auringon paahtaessa ja hiekan pöllytessä käy pitemmän päälle vähän rankaksi. Toisaalta juuri autossa kököttäminen on tavallaan se jutun juoni Krugerissa, koska sillä tavoin pääsee näkemään puiston eläimiä ja muuta luontoa. Vaihtelua ja lievää jännitystä saatiin ajeluun myös sillä, että välillä vaihdettiin Maiju ratin taakse. Tuoreen kuskin mielestä ajokortin hankkiminen oli kannattavaa ihan jo sen takia, että pääsi posottelemaan pitkin savannia halkovia punaisia sorateitä… Mikäs täällä ajaessa, kun muita autoja kohtaa suhteellisen harvoin ja maksiminopeus asfalttiteillä on 50 km/h ja sorateillä 40 km/h. Automaattivaihteisen auton polkimet tuottivat pari kertaa vähän ongelmia, kun startatessa löytyi jarrun sijaan kaasu. Ei välttämättä hyvä idea jos vieressä on iso norsu, onneksi tämä kyseinen yksilö ei vähästä hätkähtänyt. Toisen kerran sama tapahtui, kun oltiin pitkään katseltu ja kuvattu lammikossa pulikoivaa norsulaumaa monen muun auton rykelmässä. Joko Maijun kaasuttelun tai sitten ihan vaan kyllästymisen seurauksena norsut lopettivat vesi-ilottelunsa ja vetäytyivät puiden suojiin. Hupsis, anteeksi vain muille katselijoille 😀

Norsut kärsäilemässä

Norsut kärsäilemässä

Onneksi Krugerissa riittää eläimiä katseltavaksi, vaikka niitä vähän hätistelisi poiskin. Ennakkomielikuvissa eläimiä olisi ehkä ollut vähän isompina laumoina kuin todellisuudessa, mutta yhtä tiheään niitä on kuitenkin näkynyt kuin oltiin toivottu. Myös lajien runsaus on ollut kiitettävä, ja ensimmäisten neljän päivän aikana saatiin bongattua kymmeniä eläinlajeja. Ainoa, mitä ei ole näkynyt yhden yhtä yksilöä, ovat hyttyset. Aika turhaan siis napsitaan malarialääkkeitä, onneksi tosin Malaronea joka ei aiheuta sivuoireita mutta maksoi kyllä pirusti. No, toivotaan kunnon hyttyshyökkäystä kunhan päästään etelärannikolle (tai sitten ei). Monen muun eläimen suhteen ollaan tunnettu olleemme tosi onnekkaita, kun ollaan osuttu niiden kohdalle juuri sen lyhyen hetken aikana kun ne ovat olleet tiellä tai sen reunamilla. Sattumalla vaikuttaa siis olevan suuri merkitys siinä, millaisia eläinbongauksia Krugerissa onnistuu tekemään. Minuuttia tai jopa puolta aikaisemmin tai myöhemmin jännittävän elikon tilalla olisi voinut olla vain ilmaa. Vai liekö niin, että Krugerissa riittää eläimiä joka minuutille ja joka hetki voi olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan?