Category Archives: Syksy 2009

Paratiisista poliisiasemalle


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Toisin kuin jokunen päivä sitten mainitsimme, Cherrapunjeen kylä tahi kaupunki on erään tiedon mukaan sittenkin saanut takaisin maailman märimmän paikan tittelin läheiseltä Mawsynramilta. Niin taikka näin, vietimme taannoin pari päivää Cherrapunjeen lähimaastossa, alueella joka jossakin turistiesitteessä esitettiin ”taivaana maan päällä”.

Vain harvoin moisia vertauksia voi ottaa kovin tosissaan, ja yleensä tähän tapaan kuvaillut paikat osoittautuvat pettymyksiksi. Tällä kertaa sanoissa piili kuitenkin ihka oikea totuuden siemen. Tukikohtanamme oli Cherrapunjee Holiday Resort 15 kilometrin päässä itse Cherrapunjeen kylästä. Teimme sieltä yhden iltapäiväretken ja yhden pitemmän, yön yli kestäneen reissun lähiseudun maastoihin.

Kulkiessaan sai välillä melkein hieroa silmiään, jotta uskoi näkymien olevan totta. Olisi nimittäin luullut olevansa keskellä kauniisti kuvitettua satukirjaa tai digitehostein elävöitettyä seikkailuelokuvaa. Tiedättehän kuinka välillä on olemassa mielikuvitusta kiihottavia maisemia; nämä maisemat sen sijaan olivat kuin mielikuvituksen tuotetta itseään.

Ylimmäisenä kaartui kirkkaansininen taivas ja muutama hassu poutapilvi (maailman märimmässäkään paikassa ei näemmä sada ympäri vuoden). Joka suunnalla kohosi vehreän puuston peittämiä korkeita kukkuloita. Siellä täällä rinteiden seinämiä pitkin valui komeita vesiputouksia, joiden kohina kantoi kauas. Muun äänimaiseman loivat pikkulintujen laulelu sekä sirkkojen siritys, joka oli välillä niin korkea- ja kovaäänistä että kuulosti jonkinlaiselta sireeniltä. Matkaa taitettiin kivettyä tai betonilla päällystettyä polkua pitkin, ja sitä reunusti molemmin puolin vaihteleva viidakkokasvillisuus. Vähän väliä valo osui polunvarren oksiin kudottuihin verkkoihin ja niissä vaaniviin isoihin, kuviollisiin hämähäkkeihin. Enemmän näkyi kuitenkin sulokkaita perhosia, jotka lepattelivat monessa koossa ja värityksessä joka puolella polkua. Toisinaan metsä antoi tietä valtavien vaaleiden kivenlohkareiden täyttämille joenuomille, joissa vesi kulki paikoitellen kuohuvina koskina, paikoitellen taas kertyi turkoosinvärisiin vesialtaisiin.

Isommat virrat ylitettiin metallivaijereista viritettyjä siltoja pitkin. Oli aika hurjan tuntuista mennä yli, kun silta huojui ja tärähteli jalkojen alla, ja alaspäin virran kuohuille ja kiville oli kymmenisen metriä pudotusta. Mutta maisemat sekä alas että sivuille katsoessa olivat kyllä henkeäsalpaavat!

Lyhyemmät joenylitykset hoituivat vähän erikoisempia reittejä eli juurakkosiltoja pitkin. Nämä sillat ovat todellakin muodostuneet puun juurista, jotka kurottavat joen rannalta toiselle. Kyseessä on tietty kumipuulajike, Ficus Elastica, jonka khasi-heimoon kuuluvien paikallisten esi-isät ovat ”opettaneet” kasvamaan silloiksi. Silta muodostuu puun kasvattamasta ylimääräisestä juurakosta (ei siis siitä, joka pitää puun paikoillaan maassa), ja sillä kestää 15 vuotta rakentua täydellisesti. Sillan elinikä on 500-600 vuotta, ja me näimme ainakin yhden parisataavuotisen sillan. Muiden ikä ei ole meillä tiedossa, mutta jotkut vaikuttivat vielä tekeytymisvaiheessa olevilta ja siten vähän epätukevia. Muuten nämä juurisillat olivat oikein vankkoja, ja mahdolliset isommat kolot on tilkitty kivillä ja lankuilla, jotka vähitellen peittyvät tai ainakin reunustuvat ohuemmilla juurilla ja sulautuvat siten osaksi itse siltaa.

Juurisillat olivat todella ainutlaatuinen ja uskomaton näky. Paksummat juuret muodostivat tukirakenteen ja kaiteet, ohuemmat kiersivät sykkyrällä tukikehikon ympärillä ja tekivät sillasta tukevan. Ikään kuin tunnelman tehostamiseksi vihreä sammal peitti juurakkoa, ja sillan kaiteista ja pohjasta roikkui ihan ohuita, liaanimaisia oksia tai juuria. Ehkäpä erikoisin silloista kulki kahdessa kerroksessa, ja sitä kutsuttiinkin osuvasti Double Deckeriksi.

Sanat eivät varmaan tee oikeutta silloille, tuskin valitettavasti valokuvatkaan, joten voimme suositella että käytte kaikki itse katsomassa näitä erikoisuuksia. Varoituksen sananen lienee tosin paikallaan: matka juurakkosilloille on melko rankka. Sillat nähdäkseen sai kävellä kilometrikaupalla, kavuta alas jyrkkää betoniportaikkoa, kiivetä ylös mäenrinteitä, ylittää muutamia vaijerisiltoja ja, kaiken tämän tuloksena, hikoilla litrakaupalla. Kokemus oli silti kaiken hikoilun ja lihassäryn arvoinen, ja sanoohan sananlaskukin että no pain, no gain. Sitä paitsi reitti oli helppokulkuinen ja hyvin ylläpidetty, mäet ja portaat vain tekivät siitä raskaan. Mutta voi olla, että rehkiminen antoi tiettyä saavutuksen tunnetta ja toi oman lisänsä maisemienkin upeuteen. Sitä paitsi reitin lopussa odotti vielä ylimääräinen palkinto, pulahdus luonnon muovaamaan ”uima-altaaseen” kivenjärkäleiden keskellä. Ylhäältä rinteeltä juokseva, raikkaan viileä vesi piristi kummasti kuuman päivän jäljiltä!

Yövyimme pienen kylän laidalla lähellä kaksikerrossiltaa. Sinne on pystytetty pieni, yksinkertainen mutta aivan riittävä guest house, josta sai myös simppeliä ruokaa. Sähköä ei ollut, ja kun ilta pimeni jo viiden maissa, ei tullut valvottua kovin myöhään. Väsymyskin alkoi jo painaa, ja voitte varmaan uskoa että erityisesti lihakset huusivat lepoa.

Kylään olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa, nauttia kyläläisten herttaisuudesta ja tehdä lisää kävelyretkiä lähimaastoon. Matkapäivät alkavat kuitenkin pikkuhiljaa vähentyä, ja oltiin sitä paitsi jo saatu nauttia haasteellisesta mutta palkitsevasta seikkailusta yhden kerran tarpeiksi. Ehkäpä palaamme joskus takaisin ja seikkailemme vähän lisää…

Palasimme siis taas todellisuuteen ja matkustimme parilla täyteen ahdetulla jeepillä taas seuraavaan osavaltioon. Saavuimme eilen illalla Assamin pääkaupunkiin Guwahatiin, joka ei ainakaan vielä ole onnistunut erityisemmin hurmaamaan… Vähän vaikeaa se voi ollakin, kun tulee luonnon rauhasta (tai viidakon äänten keskeltä, miten sen nyt ottaa) ankeahkon suurkaupungin hälinään.

Guwahatiin saavuttuamme jouduimme sitä paitsi heti kättelyssä poliisiasemalle. Oli jo ilta eli pimeää, olimme heränneet viideltä aamulla, kävelleet lähemmäs 10 kilometriä, ja halusimme siten mahdollisimman nopeasti hotellihuoneen. Yritimme löytää majapaikan jostain bussiaseman läheltä, mutta vaikka hotelleja oli pilvin pimein, kaikista sanottiin että on täyttä. Jaa… Jostain sitten neuvottiin että pitäisi mennä poliisiasemalle, josta voisimme saada jonkin asian X (lupalapun? Saattajan? Ei tietoa.) jonka avulla huone voisi löytyä. Asemalla kukaan ei oikein tuntunut olevan perillä asiasta. Meitä ohjattiin huoneesta toiseen, pyydettiin näyttämään passeja, kehotettiin istumaan alas odottamaan. Odotuksen pituudesta ei tosin ollut tietoa; sen verran osasivat kertoa että saattaa kestää joko vähän aikaa tai sitten pitempään. Mikko lähti vielä selvittämään asiaa hotelleista, Maiju taas jäi odottamaan asemalle tavaroiden kanssa. Meidät oli istutettu huoneeseen, jonka yhdellä seinustalla oli pari selliä. Maiju yllättäen herätti suurta kiinnostusta parin kaltereiden taakse pannun nuoren miehen keskuudessa, ja tuijotus oli melko hievahtamatonta koko sen ajan kuin huoneessa tuli istuskeltua. Jotain he juttelivatkin, eivätkä vaikuttaneet erityisen paatuneilta kriminaaleilta, mutta hivenen epämiellyttävää silti.

Sekä poliisit että parin hotellin henkilökunta ehdottivat yhtä kalleimmista hotelleista mitä kyseisellä alueella on. Sinne kuulemma voisi mennä, mutta ei mihinkään halvempaan ilmeisesti. Todella outoa. Vihdoin viimein huone kuitenkin löytyi osavaltion turistitoimiston Tourist Logdesta. Hämmentävää oli, että kun Mikko oli juuri löytämismatkalla kyseiseen turistimajataloon, sattuivat poliisit sanomaan Maijulle että jos haluatte niin voitte mennä sinne ja että on vielä tilaakin. Eivät sitten millään voineet sanoa sitä heti, ilman että Mikko oli ensin juossut yli tunnin pimeitä kujia etsimässä hotellia ja Maiju istunut putkalaisten tuijotettavana ja ahdisteltavana. Argh.

Ilmeisesti nämä osavaltion turistitoimiston majatalot ovat täällä koillisessa parhaita tärppejä majoitusta etsittäessä. Huoneet ovat mukavia ja tilavia, tosin vähän hintavia (puhutaan siis vajaasta 15 eurosta / yö), etenkin kun ulkomaisille turisteille ei jostain syystä ikinä ole tarjolla kuin hotellin parhaita eli kalleimpia huoneita. Mutta huone on huone, vaikka olisikin ”kallis”. Sitä paitsi tässä kyseisessä Lodgessa on jopa baari, jossa palkitsimme illalla itsemme parilla huurteisella.

Tänään aamulla jouduimme muuten hetkeksi itse kaltereiden taakse. Viereisessä huoneessa yöpyneet israelilaiset kävivät meidän luonamme juttelemassa ja vaihtamassa matkakokemuksia. Ilmeisesti he laittoivat huomaamattaan lähtiessään ovemme säppeen ulkopuolelta, emmekä saaneet sitä millään auki. Vaan eipä hätää, onhan huoneessa puhelin. Joka ei toimi. Okei. Se ei ollut seinässä. *plug* Ei toimi. Mutta ei se mitään, onhan tuossa tuo ”room service” nappi. *naps* Ei mitään. Painetaan uudestaan. Ei mitään. No, seuraavaksi Mikko kiipeää tuolin kautta pöydälle ja yrittää karjua apua katonrajassa olevan ikkunan kautta. Turhaan, sillä kukaan ei kuule. Viimeisenä keinona mennään parvekkeelle katsomaan, josko sieltä voisi saada kiinnitettyä jonkun huomion. Pihassa kulkee joku, muttei kuule huutoamme. Sitten lopulta eräs mies kävelee pihaan ja huomaa meidät, ihmeteltyään hetken äänen lähdettä. Hän hälyttää apujoukot hotellin respasta ja meidät tullaan päästämään vapaiksi. Hurraa!

Seuraavaksi nokka kohti Tezpurin pikkukaupunkia ja sieltä Kaziranga National Parkiin tiirailemaan (toivon mukaan) yksisarvisia sarvikuonoja.

Sinne ja takaisin … eli Cherrapunjeen elävät sillat


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Aurinko teki taivaltaan taivaan halki porottaen suurimmalla keskipäivän liekillään, kun Mrido ja Mai aloittivat retkensä ylhäältä Cherrapohjan mäeltä alas laaksoon. Aamu oli alkanut varsin komeasti kiesiajelulla halki kukkuloiden Shillakonnusta Cherrapohjaan. Päivän tärkeimmän aterian eli toisen aamiaisen viimeiset muruset putoilivat suunpielistä, kun he nostivat reppunsa selkään. Mai kaivoi taskustaan piipun, täytti sen parhaalla Cherrapohjan pehkulla ja sytytti sen. Matka saattoi alkaa.

Mäki vyöryi uhmakkaana alla karvaisten jalkojen. Polku taittui jyrkempään laskuun ja muuttui sammalenpeittämäksi portaikoksi, joka voi olla vain ja ainoastaan ikivanha. Kuka lie onkaan nämä portaat tänne rakentanut, he ihmettelivät, mutta vain hetken verran, sillä ohi lipuva viidakko vei huomion mennessään ja jokainen polun mutka toi aina uudet maisemat esiin. Sirkat sirittivät huumaavasti, pikkulinnun kokoiset perhoset lentelivät heidän ympärillään, ja puussa kahisteli pörheäturkkinen orava.

Yhä alas jatkui matka yli polkujen, yli purojen, yli nummien, yli ruohoaukeiden. Askeleet oli asetettava tarkoin, sillä kiveys oli liukas ja osa askelmista irrallaan. Välillä karvajalat olivat vähällä livetä, mutta kävelysauvoistaan tukea ottaen Mrido ja Mai laskeutuivat hiljalleen yhä alemmas laaksoon.

Yhtäkkiä jostain heidän takaansa kuului ääni. Mrido ja Mai hätkähtivät ja syöksyivät piiloon läheisen puun juurakon alle. ”Se on laulua”, sanoi Mai. Todentotta, ääni oli laulua ja se tuli alati lähemmäs. Nyt se oli jo aivan lähellä ja saattoi kuulla kuinka se meni:

Hoi, Olen Cherradil,
Tom Cherradil olen vain.
Kuule neito metsien,
kun laulun sulle laulelen.

Yli puron juokset hyppien,
vain harvoin taakse katsoen.
Kaunein oot sä näillä main,
ei vertaa löydy lain.

Hoi, Olen Cherradil,
Tom Cherradil olen vain.
Kuule neito metsäin,
on laulu loppu näin.

”Hoi. Mitäs on metsä meille tuonut?”, kuului ääni aivan heidän yläpuoleltaan. Mrido ja Mai katsoivat ylös peloissaan ja näkivät parrakkaat kasvot, jotka eivät heidän helpotuksekseen kuuluneet metsän peikolle. Ei metsän peikko moista lauluakaan osaisi laulella. Tuskin peikot osaavat edes laulaa. ”Olemme vain retkellä, oi arvon herra”, vastasi Mrido. ”Emme aio mitään pahaa”, jatkoi Mai. Karvainen kasvo heidän yläpuolellaan katsoi sivulle, katsoi toiselle, katsoi sitten kumpaistakin miettien. ”Hoi. Ette pahalta näytäkään, ette peikoilta laisinkaan”, hyrähti Cherradil, ”Ei peikoilla tänne olekaan asiaa, hoi. Ei ole asiaa. Hoi”.

Mrido ja Mai nousivat varovasti pois juurakon alta. ”Hoi. Miksi sillan alle menneet olette, peikot ne siellä vain pesivät”, kummasteli Cherradil. Mrido ja Mai katsoivat ihmeissään toisiaan. ”Sillan alle? Emme tienneet että tässä on silta”, sanoivat he yhteen ääneen. Silloin he vasta kääntyivät ympäri ja huomasivat sillan ensi kertaa.

Ja millainen silta se olikaan! Se ei ollut silta jollaisia on totuttu näkemään Shillakonnussa, saatikka edes Cherrapohjassa, vaikka väki onkin varsin omalaatuista siellä. Ei ollut siinä kiven kiveä, ei tiilen tiiltä, ei laudan lautaa. Työkaluilla ei tällaista siltaa saa aikaan. Silta kaartui juuri heidän piilopaikastaan lähtien koko joen yli ja se oli kokonaan juurakkoa. Juurakkoa sikin sokin, pitkin poikin, ympäri ämpäri, ilman päätä, ilman häntää. Se kasvoi suoraan puusta. Ei, ei puusta. Se OLI puuta, mutta ei lautaa, ei lankkua, vaan ihka elävää puuta. Valtavan puun valtavat juurakot kurottivat rannalta toiselle. ”Puun täytyy olla ikiaikainen”, mietti Mrido mykistyneenä.

”Hoi. Vain vanha Siltakumipuuhan se siinä. Jo kymmenen polvea se kurottanut virran yli on. Ei ikiaikainen, vain parisatavuotinen”, luritteli Cherradil. ”Ei Siltakumipuu anna pahan kulkea, yli juurakon, yli virran”. ”Hoi. Keitäs nämä eessäni muuten ovatkaan? Eivät peikkoja ole lain, ei tonttujakaan vain, kertokaas ken olette ja suitsain?”. ”Olemme Shillakonnusta”, aloitti Mai. ”Retkellä olemme. Emme tienneet että täällä asuu joku”, jatkoi Mrido. ”Kerroimme keitä me olemme, mutta emme kuulleet sinun kertovan kuka sinä olet”, kysyi Mai. ”Hoi. Minä Cherradil olen vain, Tom Cherradil on kutsumain”, myhäili Cherradil. ”Olette tulleet pitkälle Shillakonnusta, pienet karvajalat, pitkälle olette pötkineet. – Jos ylitse aiotte, niin menkää vain. Ette pahoilta näytä, tunnu lain.”

”Kiitos, Tom Cherradil, menemme yli ja leiriydymme sinne yöksi, jos se teille sopii”, kysyi Mrido. ”Hoi. Menkää, olkaa levollisin mielin. Siellä ei peikot, möröt kulje ensinkäin. Vanha Siltakumipuu ei salli niiden ylitseen käydä.”, lauleli Cherradil jo hypellessään pitkin joenvartta eteenpäin. Mrido ja Mai kuuntelivat hetken, kun Cherradilin laulu vaipui jo metsän uumeniin ja lähtivät tarkkaan astellen sillan yli. Joen toiselle puolelle he pystyttivät leirinsä, söivät myöhäisen lounaan sekä aikaisen illallisen ja nauttivat vielä pesälliset pehkua. Kirkkaan tähtitaivaan vartioidessa he vaipuivat jäsenet kolottaen mutta mieli seikkailun virkistämänä unten maille.

Tripurassa ja Meghalayassa koettua


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Tervehdys taasen. Tassapa luetteloa viime paivien olennaisimmista elamyksista. Muutakin on saatettu kokea, mutta niita ei mainita kun eivat ne ole mainitsemisen arvoisia. Joo.

Ujjayanta Palace

http://www.tourism.tripura4u.com/ujjayanta-palace.htm

Tallainen palatsi on Agartalan kaupungin tarkein nahtavyys. Nayttaa ihan hienolta, eiko? Vaan eipa oikeasti ole kovin kummoinen. Rakennus on ihan paketissa ja telineiden peitossa (tietysti ihan hyva etta kunnostetaan) eika palatsin alueelle edes paase kaymaan kuin illan hamartyessa. Silloin tarjolla on naet suurenmoinen valo- ja musiikkispektaakkeli, eli suomeksi sanottuna suihkulahde, jossa on typerasti valaistut vesipatsaat tanssivat typerasti typeran musiikin tahdissa. Maiju vastustaa. No okei, liput eivat maksaneet kuin viisi rupiaa, mutta nain ankeasta nahtavyydesta sekin oli aika paljon. Saaliksi kay taas paikallisia lapsia ja nuoria, jos tassa on kaupungin paras tapa tehda jotain kivaa.

Tripura Sundari Temple

Seuraava ei sovellu heikkohermoisille ja/tai elainrakkaille. Tassa temppelissa vedettiin ihan kirjaimellisesti passia narussa, ja – kylla vain – uhrattavaksi. Ei auttanut muu kuin jaada hetkeksi seuraamaan toimitusta. Pienet kiliparat maakivat surkeasti ja harasivat vastaan minka pystyivat. Ne siis selvasti tiesivat, mika niita odotti. Mutta vastaanpaneminen oli turhaa, ja yksi kerrallaan passiraukoilta pantiin kaula poikki. Paa heitettiin yhteen suuntaan, loput vartalosta toiseen suuntaan. Yllattavan kauan jalat juoksivat viela ilman paata… Ilmeisesti uhritoimitusta suorittaneet miehet olivat tehneet ko. toimituksia joskus ennenkin, sen verran katevasti kilit nyljettiin ja pantiin paloiksi.

Neermahal Palace

http://www.tourism.tripura4u.com/neermahal.htm

Neermahal merkitsee suomeksi vesipalatsia, ja kylla, molemmat elementit eli vesi ja palatsi olivat vahvasti lasna. Kyseessa oli siis jarven keskelle rakennettu komea palatsi, jonne mentiin veneella vanhan sedan soutamana. Perilla oli puoli tuntia aikaa katsastaa palatsia. Rakennus oli sisalta tyhjillaan, mutta siita huolimatta, tai juuri siksi, oli helppo kuvitella, miten loistokasta elamaa siella on saatettu manna vuosina viettaa.

Bhubaneswari Temple ym.

http://www.tourism.tripura4u.com/bhubaneswari-temple.htm

Edella mainitun Tripura Sundari -temppelin lisaksi Udaipurin (eri Udaipur kuin se Rajasthanissa sijaitseva) kaupungissa oli n. 500 vuotta vanha Bhubaneswari Temple, jonka vieressa oli lisaksi vanha palatsi raunio ja pienempi Vishnu Temple. Nama kaksi jalkimmaista olivat erityisen hauskoja, enemman tai vahemman raunioituneita rakennuksia joiden katot puskivat heinaa, puskaa ja jopa puuta.

Unakoti

http://www.tourism.tripura4u.com/unakoti.htm

Tripuran ehka ainutlaatuisin nahtavyys loytyi taalta. Unakoti merkitsee “yksi vahemman kuin 10 miljoonaa”, ja vaitetaan etta taalla olisi niin monta kiveen kaiverrettua kuvaa tai veistosta. Ihan niin montaa ei saatu laskettua, mutta komeita nama kivikaiverrukset joka tapauksessa olivat. Vaikuttavuutta lisaa kaiverrusten ika, joka on reilusti yli tuhat vuotta. Melko Indiana Jones -henkista jopa, ellei paikkaa olisi “pilattu” kivetyin kavelyreitein ja ellei siella olisi poljia intialaisturisteja, jotka kiipeilevat Ganesh-norsujen karsille jne.

Yobussi Shillongiin

Lauantai oltiin Unakotin-visiittia lukuun ottamatta melko pitkalti liikenteessa. Juna Agartalasta Kumarghatiin, Kumarghatista jeeppi Kailashahariin, Kailashaharista riksa Unakotiin ja takaisin, Kailashaharista pikkubussi Kumarghatiin, Kumarghatista bussi Shillongiin. Viimeinen patka oli 12,5-tuntinen yobussimatka pitkin todella huonokuntoisia teita todella huonokuntoisella linjurilla. Ainakin Maijulla yo oli yksi elaman kauheimmista, ja ihan vahintaan elaman kammottavin yobussimatka. Ainoat vapaat paikat olivat bussin takapenkilla, missa ei alun perin osattu olettaa olevan mitaan mataa vaikka meilta pari kertaa varmistettiinkin etta halutaanko ne. No, tilanne valkeni koko kauheudessaan pikku hiljaa. Edella olevat penkit olivat jotenkin loysasti kiinni, minka takia niiden selkanojat paukuttivat koko ajan polviin ja laskeutuivat matkan edetessa aina vain lahemmas meita. Myos omat penkkimme olivat melko lailla hajalla, Maijulla selkanoja ja penkki olivat jossain maarin irti toisistaan ja liikkuivat joka suuntaan (paitsi taakse nojausasentoon) ja Mikolla taas torrotti penkin levyinen pykala ulos selkanojan alaosasta. Kaikkein kauheinta matkassa oli alituinen taryytys ja rytyytys, ja epasaannollisen saannollisin valiajoin bussi ajoi vahan isompaan kuoppaan minka seurauksena penkilta lensi useita senttimetreja ilmaan. Oikeastaan viela pahempia olivat kuitenkin ajoittaiset tasaiset patkat, kun joutui kauhulla odottamaan retuutuksen jatkumista. Maiju ei uskonut selviavansa hengissa seuraavaan paivaan saakka, ja aika raatomainen olo kylla olikin… Koko paivan jatkui tarina paan sisalla (vahan kuin keinutus laivalla olon jalkeen), ja iltapaivalla tekemallamme pikku autoretkella iski hirvea paniikki joka kerta kun penkilla vahankin hypahti – pelotti naas etta sama kidutus alkaa taas uudestaan.

Mawsynram

Mawsynramilla on ilmeisesti nykyaan kyseenalainen kunnia olla maailman marin paikka, kun mitataan 12 kk aikana kertyneita sademaaria. Eilisella kaynnillamme kylassa ei tosin satanut tipan tippaa – aika pettymys. Lahiseudun nahtavyydet olivat kuitenkin kaikki kovin vesihenkisia. Tarjolla oli vesiputous, luola johon oli tippukivesta muotoutunut Shiva lingam, seka kuumat lahteet. Naista viimeisin oli ehka eksoottisin elamys, silla Intiassa on toisinaan vaikeuksia loytaa lamminta vetta. Lahteilla sai kayda peseytymassa pienessa kopperossa lahteesta tulevassa lampimassa (tai oikeastaan kuumassa, viela suurempi ihme!) vedessa. Meinasimme ensin jattaa kylpemisen valiin, mutta ei sita joka paiva paase kuuman lahteen veteen pesulle (tai tosiaan edes lampimaan suihkuun), joten otimme sittenkin tilaisuudesta vaarin. Oli muuten virkistavaa.

Don Bosco Museum

Shillongin-vierailumme museoelamyksista vastasi paikallisen hyvantekijan Don Boscon mukaan nimetty, Koillis-Intian heimokulttuureja esitteleva monikerroksinen museokompleksi. Siita ei oikeastaan ole muuta erityista mainittavaa, mutta erityisen vaikutuksen teki huone, jossa yritettiin kuvata ja selittaa kaikkien maailman tarkeimpien uskontojen synty, kehitys ja keskeisimmat uskonkappaleet. Yllattavaa kylla, siina vielapa jossain maarin onnistuttiin.

Jousiammuntaa ja vedonlyontia

Todellinen paikallinen erikoisuus taalla Shillongissa on jousiammunta ja siihen liittyva vedonlyonti, molemmat mita ilmeisimmin suuria intohimoja herattavia suosittuja harrasteita. Kaytiin seuraamassa tamanpaivaisten ammuntakilpailujen toista kierrosta ja osallistuttiin myos vedonlyontiin sen tuloksesta. Vedonlyonti on kaytannossa pelkkaa lottoamista, ja meille kavi kuten suurimmalle osalle suomalaisista lauantai-iltana, eli potti jai saamatta. Mutta todella hauska iltahetki vietettiin viuhuvien nuolten ja napsakasti kayvien jousten keskella (tai siis tarkkaan ottaen turvallisesti niiden takana). Vahan tarttui itseenkin muiden kisaa seuraavien ja siihen osallistuvien jannityksesta.

Ihan hyva, etta jo huomenna lahdetaan eteenpain (entiseen maailman marimpaan paikkaan eli Cherrapunjeen), muutenhan saatettaisiin ihan kokonaan jaada koukkuun uhkapeleihin ja hassata kaikki rahamme vedonlyontiin…

Dhaka one more time


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Dhakan liikennetrilogia – viimeinen osa

The Fellowship Of The Wheels

Bangladeshin liikenne on jotain aivan muuta. Se ei ole liikennettä. Se on kaaosta, joka vain sattuu tapahtumaan tasahkoilla alueilla, jotka on päällystetty asfaltilla tai sitten ei. Kaaoksessa voima on valtaa ja vauhti valttia. Tervetuloa Bangladeshiin.

Tosiaan. Liikenneonnettomuuksia sattuu Bangladeshissa joka päivä. Nyt ei puhuta yhdestä tai kahdesta onnettomuudesta, vaan niitä sattuu jatkuvasti. Bangladeshin liikenteessä kuolee vuosittain käsittämätön määrä ihmisiä [LUKUMÄÄRÄ TÄHÄN]. Harva se hetki menee jossain bussi ojaan tai rekka kumolleen. Joskus käy tuuri, joskus taas Allah saa enemmän työtä. Päivittäin voi lukea lehdestä kuinka jossain on kaatunut bussi ja niin ja niin monta on kuollut ja niin niin monta on toimitettu sairaalaan. Ja lehdillähän on aina uutiskynnys, joten on turha odottaa, että se naapurikorttelissa rekan alle jäänyt riksa saa paljon palstatilaa. Pieniä ”onnettomuuksia” sattuu aivan koko ajan. Bussi ajaa bussin perään, riksa ajaa riksan perään (mikä muuten on aivan normaali tapa jarruttaa ko. laite), riksa ajaa bussin alle, bussi ajaa riksan ylle, jne… Näistä selvitään yleensä kipakalla sanailulla ja sillä että joku kampeaa sen riksan sieltä bussin lokasuojasta irti.

Onnettomuudet eivät olekaan mikään ihme, kun miettii mitä kaikkea liikkuu samoilla kapeilla tai leveillä teillä. Paitsi että tien leveydellä ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä. Leveämmälle tielle vain mahtuu enemmän autoja, busseja, polkupyöriä, riksoja, pieniä takseja, isoja takseja, mopoja ja jalankulkijoita. Pistetään sekaan vielä jokunen koira, useampi kili ja muutama lehmä niin kuvaelma on valmis.

Yleisin kulkuväline joka paikassa on polkupyöräriksa. Niitä löytyy lähes jokaisesta risteyksestä parhaimmillaan kokonainen armada. Sillä pääsee kätevästi lyhyitä matkoja, mutta vähääkään pidemmille matkoille on otettava moottorillinen kulkupeli. Seuraavana vaihtoehtona on moporiksa, joka on melko kätevä jopa ruuhkaisilla teillä, mutta ei mukavuudessa pärjää kuitenkaan takseille. Takseja on kuitenkin harvassa ja silloinkin lähinnä Dhakassa. Niitä tulee kahdessa tyypissä; pieni ja romuinen tai vähän isompi ja vähemmän klommoilla. Pienemmät ovat halvempia, mutta samalla myös epäilyttävämpiä eivätkä ole suositeltavia yöliikenteeseen. Välillä saattaa myös joutua harhailemaan jos kuski ei tiedä mihin pitääkään mennä. Isommat ovat lähes identtisiä kopioita naapurimaan Ambassadoreista ja edellyttävät eniten kupeen kaivamista, mutta tarjoavat sen ”something extra” sitä haluaville.

Poikittaiseen ja vertikaaliseen lähiliikenteeseen tarkan markan miehen valinta on paikallisbussi. Niitä tulee yhdessä tai kahdessa kerroksessa. Molemmat yhtä täyteen pakattuja, sisä- ja ulkoportaita myöten. Jos meinaa mennä yläkertaan, kannattaa katsoa tarkkaan että ei tarvitse jäädä pois ennen kuin vasta päätepysäkillä. Sen minkä säästää hinnassa saa maksaa takaisin henkilökohtaisen tilan kutistumisessa oman kehon muotoiseen avaruuteen, ja lisäksi matkan kestossa. Paikallisbussilla kulku on meinaan h-i-d-a-s-t-a. Keskivauhti vajaat kymmenen kilometriä tunnissa. Himpun verran nopeampaa siis kuitenkin kuin kävellen.

Jännintä kuitenkin kaikkien erilaisten kulkuvälineiden kirjossa on se, että ne kaikki ovat lähes täysin käyttökelvottomia ja varmin ja nopein tapa päästä paikasta toiseen on perinteinen apostolin kyyti. Ainakin lyhyillä matkoilla. Tosin maan pääkaupunki, Dhaka, on taasen sen verta iso, että lyhyitä matkoja ei oikeastaan ole. Dhakassa liikenteen kirjo aiheuttaa myös toisen ilmiön, joka puoltaa jalkapatikkaa jos ei ole kiire tai matka ei ole pitkä, nimittäin tajunnan ylittävät liikenneruuhkat. Ne eivät ole mitään pieniä ruuhkia vaan oikeita jumeja. Ja kun on jumi, on siellä kaikki samassa läjässä, sekä pienet että suuret. Tämä liikenteen puuroutuminen johtaa siihen, että kaupungin läpi ajaminen on täysin mahdotonta. Ei mahdotonta oikeasti, mutta kahden kilometrin matkaan voi hyvin joutua varaamaan vajaan tunnin. Todellinen syy paikallisbussienkin hitauteen on ruuhkat. On kuin yrittäisi tunkea metristä halkoa neulansilmän läpi. Eihän se mahdu.

Toisaalla maailmassa ruuhkia saatettaisiin yrittää hillitä rakentamalla ohitus- tai ylitysteitä tai sitten raiteilla kulkevia liikennevälineitä. Onnen arpa ei ole osunut Dhakalaisten pendelöijien kohdalle. Dhakasta ei löydy pikateitä eikä myöskään lähialueen raideliikennettä huolimatta siitä että kaupunkiin on saatu ahdettua lähestulkoon kaikki mahdolliset muut liikennevälineet. Miten olisi yksi metro? Tai edes raitiovaunu?

Yleensä isoissa kaupungeissa liikennettä ohjaavat liikennevalot, mutta Dhakassa asia menee jokseenkin päinvastoin. Ei sillä etteikö Dhakassa olisi liikennevaloja. Eikä sillä etteivätkö ne toimisi tai että ne näyttäisivät väärin. Niillä ei vain näytä olevan mitään virkaa. Ne vaihtuvat kaikessa rauhassa itsekseen punaisesta vihreään ja taas takaisin punaiseen liikenteen soljuessa ohi omassa tahdissaan. Risteykset eivät toki ole aivan täyttä anarkiaa, vaan valojen läsnäolosta huolimatta lähestulkoon jokaisessa risteyksessä seisoo poliisi, joka ohjaa liikennettä. Melko kätevää. Rakennetaan täysin toimiva automaattinen systeemi, jota kukaan ei siten noudata ja palkataan satamäärin liikennepoliiseja seisomaan metallitolppien korvikkeina ja viittilöimässä että kuka saa ajaa ja koska.

Pitkän matkan busseilla ei ole yleensä ongelmia ruuhkista, mutta matkanteko on muuten vain kohtuu hasardia. Jos kaupungin sisäisten linjojen vauhti ei päätä huimaa, niin ulkopuolelle suuntautuvilla linjoilla vauhtia sitten riittää. Aina kun tie on riittävän tasaista (ja se on lähestulkoon aina, katsokaa vaikka Bangladeshin korkeuserokaaviota jostain) ja tarpeeksi ehjää, painetaan menemään kaasu pohjassa. Kovat tilannenopeudet johtavat väistämättä joihinkin mielenkiintoisiin tilanteisiin. Välillä edessä saattaa olla vaikkapa lehmä, jolloin vedetään liinat tiskiin ja töötätään torvea kunnes eläin suostuu lähtemään pois. Pyöräriksoille ja pyöräilijöille sekä ihan vaan jalankulkijoille saa pelkkä torvi riittää ja pienemmät tienkäyttäjät saavat itse keksiä kuinka pääsee bussin kulkureitin alta pois. Toisinaan eteen tulee hitaampi auto/bussi/muu joka ei mitenkään hidasta matkantekoa sillä sen voi ohittaa oli tie kuinka leveä tahansa. Ohittaminen tietysti tehdään niin kovaa kuin vain mahdollista, jotta ehditään nipin napin vastaantulevan rekan alta takaisin omalle kaistalle. Välillä ei ehditä ja silloin mennään mukkelismakkelis.

Jos jotain busseissa on erinomaista, niin se on henkilökunta. Pääasiallisesti busseissa, sekä lähi- että kaukobusseissa, on töissä kolme ihmistä, joskus neljä; kuski eli bussin ohjaaja, rahastaja eli lippujen myyjä, konnari ja lippujentarkastaja, kolmas tyyppi (ja joskus myös neljäs tyyppi) eli yleinen huutaja, sisäänheittäjä, ulosheittäjä, tavaroiden ahtaaja, peruutustutka, pysäytysnappi ja yleinen varoitusääni sekä ohikulkeville että -seisoville.

Kuskit ovat erittäin tärkeitä, hyvät kuskit vielä tärkeämpiä. Jostain syystä niitä on osunut hämmästyttävän tiheästi Bangladeshiin, erityisesti Dhakaan. Maaseudulla kuskit ajavat kovaa, mutta yllättävän tarkasti lähestulkoon aina väistäen kaiken tiellä liikkuvan ja seisovan. Dhakassa bussit eivät liiku kovaa, mutta tilaa on vähän. Jollain ilveellä nämä julkiliikenteen trapetsitaileilijat onnistuvat venkslaamaan parikymmenmetrisen laatikkonsa jokaisesta pienestä aukosta mikä ilmaantuu täysin jumissa olevaan liikenteeseen. Joskus jopa liian pienestä, jolloin aukkoa maagisesti suurenee kun peltikoslat väistyvät tieltä.

Rahastajat ovat oma rotunsa. Rahastajat ovat ihmiskäärmeitä, jotka luikertelevat bussilastillisen matkustajia läpi keräten rahat ja jakaen liput. Vaihtorahat kulkevat mukavasti kädessä siisteissä nipuissa ja he tietävät jokaisen paikan matkan varrella ja hinnan niiden välillä.

Kolmannet tyypit ovat bussien liikenneverbaliikan mestareita. Sen lisäksi että he pysähdyksillä huutelevat ja houkuttelevat lisää matkustajia ja heittelevät matkatavarat katolle tai tunkevat ne sisään, on heillä hallussaan merkillinen koodikieli erilaisia koputuksia, taputuksia ja huudahduksia. Näillä kolmella eri merkillä saadaan bussi ja matkustajat ja ympärillä olevat toimimaan juuri halutulla tavalla. Bussin pysäytykselle ja lähtemiselle on omat äänensä. Ohikulkijoita varoitetaan omalla äänellä. Myös peruutustutkan toimi hoidetaan kätevästi läpsimällä bussin takaosan kattoon. Toisinaan autoissa on neljäs tyyppi, joka hoitaa samaa virkaa kuin kolmas tyyppi. Neljännet tyypit hyppäävät jossain vaiheessa kyytiin ja muuttuvat kolmansiksi tyypeiksi, kun edellinen kolmas tyyppi hyppää pois. Nämä jos jotkin ovat bussiliikenteen jokapaikanhöyliä.

The Two Rivers

Bangladeshille on siunattu lukematon määrä vesireittejä, joita ei ole jätetty hyödyntämättä. Voisi kuvitella joella olevan tilaa paattien rellestää, mutta luulo on väärä. Jos tiet olivat pullollaan jos jonkinlaista kulkupeliä, niin ovat myös vesipinta-alat. Niillä voi nähdä yhdellä silmäyksellä isoja parisataametrisiä tankkereita, satoja matkustajia vetäviä lauttoja, vähän pienempiä lauttoja, rahtialuksia, pienempiä rahtiveneitä, monen kokoisia purtiloita ihmisten raijaamiseen jokien yli, pieniä kalastuspaatteja, jollia ja soutuveneitä jos jonkinmoisia sekä kaikkea muuta mahdollista mikä vain sattuu kellumaan tai ainakin yrittää sitä.

Vesireittien isoimman kaliiberin ihmisraijaajat ovat monikerroksisia lauttoja, jotka kulkevat jokien varsilla olevien pienempien ja isompien kaupunkien välillä. Lautoilla matkustaa kirjaimellisesti monen kerroksen väkeä. Ylimmässä kerroksessa ja mukavimmissa, ilmastointilaitteella ja televisiolla varustetuissa hyteissä matkustavat parempiosaiset, keskiluokka sen sijaan joutuu tyytymään vaatimattomampiin, tuulettimellisiin hytteihin. Suurin osa laivasta kuitenkin täyttyy halpamatkustajista, jotka tekevät matkaa laivan kannella siinä tilassa minkä kukin onnistuu itselleen varaamaan. Usein tämä tarkoittaa juuri ja juuri makuupaikan verran tilaa.

Matkustusliikenteen bulkki tulee kuitenkin tulee ihan yksinkertaisesta lossiliikenteestä jokien yli. Pienet muutaman hengen soudettavat puupatit kuljettavat jatkuvana virtana ihmisiä joen töyräältä toiselle. Isommat samankaltaiset, mutta moottorilla kulkevat, kuljettavat jo monta kymmentä ihmistä sekä satunnaisen pyörän tai muun rahdin ylitse.

Vesilläkään ei ole aivan auvoista. Siellä, samoin kuten kuten teillä, määräytyy kulkuoikeus hevosvoimien mukaan. Isot lautat ja tankkerit eivät paljoa viis veisaa jos pari, kolme, kymmenen kalastajapaattia tai niiden verkot sattuu jäämään alle. Pitäisihän heidän nyt nähdä noin iso paatti ja mennä pois alta. Verkkoja ei muutenkaan ole kovin fiksua laittaa siihen kulkureitille.

Edes isoilla aluksilla ei ole täysin turvassa kymmenien tai satojen tonnien teräksen sisällä. Joka vuosi niitäkin sattuu uppoamaan ja muuttumaan leikkipaikaksi täkäläisille kaloille. Ottaen huomioon yleisesti tämän maailmankolkan keskimääräisen uimataidon, en pistäisi kovin vahvaa toivoa uutisille otsikoilla ”Lautta upposi, kaikki selvisivät rantaan”. Hämmentävää onkin, että monissa paikoissa missä vettä riittää yllin kyllin, sekä vieläpä veden päällä liikennettä, ei juuri kukaan alueella osaa uida.

Return Of The Rickshaw

Tuk-Tuk eli autoriksa, tuttavallisemmin pelkkä riksa – tuo pieni pyörillä kulkeva mopomoottorilla kiihtyvä laite, joka ei missään sivistyneessä maassa saisi ikinä lupaa edes tulla ajotien lähelle. Joskus ne ovat keltaisia, joskus ne ovat sinisiä, joskus pienempiä, joskus isompia, mutta aina ne ovat lähes samaan muottiin valettuja moottoroituja kopperoita.

Näin ei ole Bangladeshissa. Täällä riksa ei ole riksa. Täällä riksa on polkupyörä jonka taakse on laitettu katoksellinen koppi tai sitten vain puulava. Tai toisinaan metallikalterein varustettu häkki. Riksa ei täällä ole vain pelkkä yksinkertainen matkustajan siirtämiseen paikasta toiseen tarkoitettu väline. Täällä sillä hoidetaan kaikki tavarakuljetuksista postilaatikoiden tyhjentämisen kautta koulukyyteihin.

Riksojen monimuotoisuus onkin niiden yksi mielenkiintoisimpia kohtia. Koulujen lähellä saattaa nähdä useita riksoja joiden takaosa on metallikalterein aidoitettu häkki. Nämä ovat koulukuljetusriksoja, jotka on yleensä lastattu siisteissä koulupuvuissaan olevia lapsosia täpötäyteen. Kalterit pitänevät villeimmätkin kurittomat oppilaat aisoissa. Toinen erikoinen riksa on postiriksa, jonka takana taasen on metallikoppi, johon ladotaan postilaatikoista kerätyt kirjeet ja kortit.

Riksojen ympärillä käydään myös toisenlaista bisnestä. Kuten tälle osalle mannerta on tyypillistä, kaikki liikkuva koristellaan mielellään kiireestä kantapäähän. Riksat eivät ole poikkeus ja niiden ympärille on kehittynyt aivan oma taiteenalansa. Varsinkin Dhakasta löytyy paljon riksojen koristeluun erikoistuneita pajoja, jotka eivät vain yksinkertaisesti maalaa riksoja vaan luovat niistä taideteoksia, jotka ovat yhtä uniikkeja kuin Mona Lisa, joskin varsin paljon värikkäämpiä.

Polkupyöräriksat ovat ehkä ketterin väline liikkua pitkin välillä varsin kapeita Dhakan katuja, sillä ne pystyvät kulkemaan monesti sellaisia reittejä pitkin mitä muilla kulkupeleillä ei pysty kulkemaan. Tosin kadut saattavat olla toisinaan niin kapeita, että liikenne usein puuroutuu siihen pisteeseen, että riksat seisovat pitkissä jonoissa odottamassa ajoväylän avautumista. Isommilla kaduilla riksat pääsevät kulkemaan ketterästi tien laidassa, poissa moottoriajoneuvojen tieltä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että riksoilla vaikuttaa olevan lupa kulkea mihin suuntaan tahansa tietä huolimatta siitä mihin suuntaan kaistan oikeasti pitäisi kulkea.

Tuk-tuk ei ole puolestaan Bangladeshissa ole tuk-tuk eikä edes autoriksa. Täällä tuk-tuk on — hämmentävää kyllä – pieni vihreä koppero jota kutsutaan nimellä ”green baby taxi” tai nimellä CNG. Erityisen omituista, sillä kyseinen kuluväline ei mitenkään voi olla taksi, ei edes infantti sellainen. Myös moottorillisia riksoja tulee monessa maussa. Niitä löytyy pieniä (yhden perheen), isompia (ota mummot mukaan -malli) sekä extra pidennettyjä kahdella pitkittäisellä penkillä varustettuina (koko suku kerralla kyytiin -malli). Pienemmissä malleissa saattaa kuljettaja istua metalliverkkokopperon sisällä. Liekö sitten että kuskeja ryöstettäisiin vähemmän vai siksi että olisi helpompaa käydä ns. ”juoksuriksalla”. Myös posti kulkee toisinaan moottorilla. Ne ovat kuten lihasvoimamallisetkin, mutta hiukan isompia. Sen sijaan koulukyydit kulkevat vain testosteronin voimalla.

Nimitys CNG on vauvataksia selkeämpi, vaikka kuulostaakin ensi alkuun kryptiseltä. Se tulee nimittäin sanoista Compressed Natural Gas ja tarkoittaa suomeksi sanottuna sitä, että nämä kyseiset autoriksat kulkevat löpön sijaan kaasulla. Täällä suunnalla pallon kamaraa tuota luonnon omaa kaasua pulppuaa suoraan maan ytimestä. Se on siis aito luonnontuote, puhdas, ympäristöystävällinen, pakokaasuton ja halpa. Tätä samaa kaasua käytetään myös joissain busseissa, ja lisäksi lähestulkoon jokainen auto näillä seuduilla voi kulkea sekä kaasulla että fossiilisilla polttoaineilla. Tätä varten on rakennettu maanlaajuinen verkko tankkauspisteitä, joissa voi täyttää auton tai riksan perässä olevan kaasupullon suunnilleen yhtä nopeasti kuin bensatankinkin.

Tieliikenteen kaoottista luonnetta tuskin voi suositella siirrettäväksi mihinkään muuhun maailmankolkkaan, mutta jos jotain niin maakaasuautot (ynnä muut) ovat sellainen asia jonka voisi muualla ottaa opiksi Bangladeshin liikenteestä. Toki Bangladeshilla on luontainen lähde tuottaa paineistettua kaasua kulkupelien käyttöön, mutta kaasua käytetään myös muualla maailmassa vaikka kuinka paljon vain liesien tai talojen lämmitykseen. Jos asia saadaan toimimaan jossain niinkin sekavassa, takapajuisessa ja varattomassa maassa kuin Bangladesh, luulisi että sama voitaisiin saada toimimaan missä tahansa meidän ”sivistyneistä” valtiosta.

Miksi Intia?


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Miksi Intia?

Bangladeshissa matkustaminen auttoi aika nopeasti keksimään vastauksia meille usein esitettyyn kysymykseen: MIKSI INTIA? Maissa on sekä paljon samaa että silti tarpeeksi eroja, joten Bangladesh antaa Intialle sopivaa kontrastia ja auttaa hahmottamaan juuri ne syyt MIKSI. Tällä ei kuitenkaan tahdota sanoa, etteikö MYÖS Bangladesh… Mutta asiaan.

RUOKA

Ei käy kieltäminen, kyllä yksi merkittävä syy matkustamiselle on ruoka, ja nimenomaan hyvä sellainen. Onhan vaikka Italiassa jos jonkinlaista loistokasta historiallista nähtävyyttä, mutta käsi sydämelle: kukapa ei matkustaisi sinne ensisijaisesti pastan, pizzan, juustojen, viinin ja jäätelön takia? Ne vain tarjoillaan upean miljöön kera. (Ville, saat olla säännön vahvistava poikkeus jos haluat, tai jos et vain viitsi myöntää että tosiasiassa väitöskirjan kimmokkeena on ollut italialainen ruoka 😉

Intiassa matkustaessa ruokaa ei välttämättä aina tule edes ajatelleeksi. Sitä nimittäin on, paljon ja kaikkialla. Joten kun nälkä iskee, helpotus on yleensä lähellä. Usein voi myös valita, ottaako jotakin pikkupurtavaa katukojusta vai meneekö läheiseen enemmän tai vähemmän tasokkaaseen ravintolaan. Jos tuntee yhtään intialaista ruokakulttuuria ja erityisesti -sanastoa (esim. suomalaisten nepalilais-/intialais-/pakistanilaisravintoloiden perusteella), niin mistä tahansa näistä on helppo valita haluamaansa sapuskaa. Kojusta vaikkapa samosaa tai pakoraa, ravintolasta jotakin listan perusteella, sellainen nimittäin löytyy kaikkein köykäisimmistäkin paikoista, jos ei muuten niin seinälle kirjoitettuna. Joskus harvoin lista on tarjolla ainoastaan hindiksi ja devanagari-aakkosin kirjoitettuna (tai muulla paikallisella kielellä). Miltei aina löytyy myös ”englanninkielinen” lista, joka useimmiten on luettelo selkoaakkosille translitteroiduista hindinkielisistä ruokien nimistä. Edellyttää siis jonkinlaista sanaston tuntemusta, mutta syömällähän sitä kertyy…

Ruoka on tietysti näin merkittävä tekijä sen takia, että olemme kasvissyöjiä. Muutoinhan Bangladeshissakaan ei olisi ollut mitään valittamista tarjolla olevan ruoan määrän ja vaihtoehtojen runsauden suhteen. Porkkananpurijoille oli siellä valitettavasti tarjolla usein vain ”mixed vegetablea” ja linssikastiketta – ruokia jotka voivat olla erinomaisen hyviä, mutta jotka saavat päivä toisensa perään nautittuna kaipaamaan vähän vaihtelua.

Intia puolestaan on kasvissyöjän paratiisi. On vaikea kuvitella, että koko maassa edes olisi kovin montaa ravintolaa, joka tarjoaisi pelkästään lihallisia ja kalallisia ruokia eikä yhtään kasvisvaihtoehtoja. Sen sijaan maasta löytyy, alueellisesta tiheysvaihtelusta huolimatta, vaikka kuinka paljon ”Pure veg” -ravintoloita. Eikä tässä vielä mitään; Intiasta löytyy jopa kokonaisia ”Pure veg” -kaupunkeja. Monet pyhät kaupungit ovat nimittäin täysin liharuoattomia (ilman päivittäistä pihviään elämään kykenemättömien kannattaa kiertää ne kaukaa). Joka tapauksessa kaikkialla muuallakin otetaan vakavasti ja ymmärretään se, jos kertoo olevansa kasvissyöjä, ja suurin vegetaristin kohtaama haaste on kasvisvaihtoehtojen runsaudenpula eikä suinkaan niiden vaikea saatavuus.

VALINNANVARA

Intiassa on tarjolla oikeastaan mitä vain. Samassa maassa voi mennä sukeltamaan tai laskettelemaan, ihailla maisemia Himalajan huipuista rutikuivien aavikoiden kautta trooppisiin palmurantoihin, henkistyä temppeleissä ja joogakouluissa tai nauttia yltäkylläisestä elämästä herkullisen ruoan, hyvän juoman, ylellisten vaatteiden ja kauniiden tavaroiden muodossa. Kaiken tämän voi halutessaan kokea vaikka vain parissa viikossa.

Kaikkea edellä kuvattua on vieläpä tarjolla useissa eri hintaluokissa, joten voi itse päättää, paljonko mistäkin haluaa maksaa. Tätä päätöstä voi myös vaihdella miten milloinkin huvittaa: ensin voi käydä tuhlaamassa tuhansia rupioita ostoksilla ja sitten tapella riksakuskin kanssa kymmenestä rupiasta. Nälän voi sammuttaa parillasadalla paikallisen keskiluokan suosimassa ravintolassa tai muutamalla kymmenellä kadunvarressa. Yösijakseen voi valita parikymmentä euroa maksavan ilmastoidun hotellihuoneen tai sitten muutaman euron hintaisen vaatimattomamman asumuksen.

Epäjohdonmukaista? Jopa kaksinaamaista? Ehkäpä, mutta Intiassa on melkein pakko heittäytyä maan omintakeiseen markkinatalouden muotoon ja päättää mitä haluaa ja mihin hintaan. Tämän jälkeen hinnasta on vielä neuvoteltava myyjän/tarjoajan kanssa ja muistettava, että hänellä on aina mahdollisuus kieltäytyä myymästä, jolloin dilemmasta halu VS hinta tulee entistä polttavampi.

Joka tapauksessa oleellinen osa Intian monimuotoisuuden kokemusta on, että sen kokee eri hintaluokissa ja sulkee korvansa sosiaalisen omatunnon soimaavalta ääneltä. Sitä paitsi, vaikka länsimaisella matkaajalla olisikin periaatteessa varaa tasokkaimpiin hotelleihin (tosin huippuhotelleihin ei saa Kämpin hinnoilla edes lakanoita), hyviin ravintoloihin ja yksityiskuskeihin, niin kyllä kai paikallisen pienyrittäjyyden tukeminen on myös – tai jopa erityisesti – sosiaalisesti oikeudenmukaista. Vaikka maksetut hinnat saattaisivat tuntua naurettavan ja jopa epäreilun alhaisilta, niin maassa maan tavalla ja hintatasolla… Suuresta osasta palveluita turisti toisaalta pulittaa, tietäen tai tietämättään, valkoisen miehen lisää. Tämä lienee reilua niin kauan, kuin turistien maksamat korotetut hinnat eivät vaikuta inflatorisesti myös paikallisten maksamiin hintoihin. Toisaalta juuri tästä syystä riksakuskin kanssa kannattaa välillä tapella mitättömistä summista: jotta he eivät totu siihen, että turisteilta saa aina kynittyä moninkertaisia hintoja, ja jotta hinnat eivät lopulta nouse hallitsemattomasti myös paikallisille.

HELPPOUS

Väitetään, että Intian-matkailussa olisi jotain erityistä kestävyyttä ja sietokykyä vaativaa. No jaa, kyllähän se ennemmin tai myöhemmin käy henkisesti voimille, mutta ihan käytännön tasolla Intiassa matkustaminen on valtavan helppoa, jos siis vain onnistuu pysymään tolkuissaan.

– Kieli –

Ehkä keskeisin Intiassa matkustamista helpottava tekijä on kieli. Ei, ei mikään niistä 22 virallisesta alueellisesta kielestä tai 1600 murteesta, vaan tietysti englanti. Tuo nykymaailman lingua franca kukoistaa Intiassa edelleen brittien siirtomaavallan perintönä. Intiassa esimerkiksi ilmestyy päivittäin lukuisia englanninkielisiä sanomalehtiä, joiden lukijakunnan pääosa lienee paikallisia eikä suinkaan maassa asuvia tai matkustavia ulkomaalaisia. Hindistä on jo pitkään yritetty tehdä valtaisan maan ensisijaista yhteistä kieltä, ja kuulemamme mukaan projekti alkaa hiljalleen edetä. Silti on edelleen yleistä, että malayalaamia puhuva keralalainen ja urdua puhuva kashmirilainen kommunikoivat keskenään mieluummin englanniksi kuin hindiksi.

Kuten jo jossain aiemmassa sivukommentissa mainittiin, englanti hallitsee usein myös katukuvaa, sillä suuri osa liikkeiden nimistä ja niiden kylteistä on englanniksi (ja mahdollisesti lisäksi paikallisella pääkielellä). Tämä auttaa liikkumista, sillä varsinaisten tienviittojen puutteesta huolimatta pystyy yleensä suunnistamaan melko kätevästi kyltteihin kirjoitettujen osoitteiden perusteella. Junalla matkustamista puolestaan helpottaa se, että asemien nimet lukevat (pienempiä paikkakuntia kenties lukuun ottamatta) sekä paikallisittain että englanniksi. Suurimmilla rautatieasemilla myös aikataulut ym. opasteet (vaikkapa lipunmyyntiin, infotiskille, station managerille) lukevat aina englanniksi.

Englannin ylivaltaa Intiassa ei tietenkään pidä liioitella. Tilastojen mukaan vain murto-osa intialaisista puhuu englantia, mutta ottaen huomioon että maassa on miljardi asukasta, tuo murto-osakin tuntuu matkaajasta melko usealta, melkeinpä jokaiselta vastaantulijalta. Vastaantulijasta sitten riippuu, millaiset hänen englannintaitonsa ovat, mutta yleensä ainakin auttavat. Ja sehän riittää. Riksakuskien ja kaupustelijoiden kanssa tuntee tosin välillä puhuvansa aivan eri kieltä, kun kieltosana ”Ei” vaikuttaa heistä ilmaisevan mitä suurinta kiinnostusta tarjottua palvelusta tai tavaraa kohtaan…

Englannintaidot eivät tietenkään jakaudu tasaisesti sen enempää sosiaalisesti kuin maantieteellisesti. Syrjäkylissä englannilla tuskin pötkii kovin pitkälle, suurkaupungeissa taas monilla yhtään paremmin toimeen tulevilla englanti on kotikielenä. Luonnollisesti myös turistien suosimissa kohteissa englanti on ainoa kieli mitä tarvitsee. Näissä paikoissa kieltä opitaan, jos ei kouluissa, niin sitten turisteilta, ja kielirepertuaari saattaa yltää jopa muutamaan sanaa saksaa, ranskaa tai espanjaa. Suomea ei onneksi osata vielä muualla kuin Goan aurinkorannoilla (Stockmannin laatu, Anttilan hinta!).

Englannintaitojen sosiaalinen jakautuminen tulee selvästi esille intialaisessa junassa ja sen eri luokissa. Kakkosluokan täyteen ahdetuissa vaunuissa keskustelut jäävät hyvin lyhyiksi tai välillä pelkäksi elehtimiseksi. Toisaalta myös parhaimmissa luokissa saattaa matkustaa vaihtamatta montaakaan sanaa muiden matkustajien kanssa. Tämä ei johdu englannintaitojen ruosteisuudesta, ei toki, vaan siitä että yläluokkaisempi väki haluaa pitää tietyn etäisyyden joko kohteliaisuudesta tai (ehkä todennäköisemmin) silkasta kiinnostuksen puutteesta. Keskitasoisissa vaunuissa matkatessa pääsee puhumaan eniten paikallisten kanssa – siellä kun kanssamatkustajat ovat sekä tarpeeksi uteliaita että tarpeeksi kielitaitoisia jututtamaan turisteja.

Nämä junakeskustelut saattavat olla keskenään hyvin samankaltaisia (kotimaa, nimi, aviosääty, lasten olemassaolo, ammatti, palkkataso, kännykän malli/hinta), mutta jo tällaisessa rupattelussa voi tulla esille mielenkiintoisia asioita täkäläisestä elämästä ja kulttuurista. Aina silloin tällöin Intian-matkoilla tulee käytyä myös ”oikeita”, merkityksellisiä keskusteluita, yleensä tietysti parhaiten koulutettujen ja toimeentulevien intialaisten kanssa, jotka elävät hyvin samanlaista elämää kuin me itse. Tällaiset tapaamiset ja tuttavuudet tekevät matkustamisesta vähemmän yksinäistä, kiinnikkeetöntä paikasta toiseen seilaamista ja nousevat usein yksiksi reissujen kohokohdiksi nähtävyyksien ja muiden elämyksien rinnalla.

Voi sanoa, että Bangladeshissakin ihmiset olivat ehkä parasta mitä maalla oli tarjota, mutta järkevä ajatustenvaihto onnistui ainoastaan kerran (junassa tapaamiemme liikemiesten kanssa). Muuten sitten ihmiset hurmasivat ystävällisyydellään, avuliaisuudellaan ja hymyilevyydellään – hyvin arvokkaita ominaisuuksia kaikki, mutta kielimuuri esti ainakin näin lyhyellä visiitillä tutustumasta kehenkään sen enempää. Eipä sillä että tämä olisi vain bangladeshilainen ilmiö, saattaahan joskus olla vaikeaa vaikkapa vain Etelä-Euroopassa löytää ihmisiä, joiden kanssa voisi käydä järkevää, merkityksellistä keskustelua englanniksi. (Ja totta kai, saa syyttää vain itseään, jos ei puhu paikallista kieltä – mutta juuri tästä syystä Intia englanninpuhujineen on niin erityinen paikka.)

– Suvaitsevaisuus –

Intia on vetänyt puoleensa matkustajia iät ja ajat. Niinpä maassa ollaan jo ehditty tottua turisteihin ja heidän kummallisuuksiinsa. Tottumus ei tosin tarkoita turtumusta, ja yleensä matkaaja saa osakseen lasten huutoja ja hymyjä sekä aikuisten (erityisesti miesten) intensiivistä tuijotusta. Joka tapauksessa turisteihin ja heidän tapoihinsa suhtaudutaan yleensä hyvin suvaitsevaisesti ja avarakatseisesti. Intiassa on toki monenlaisia sopivaisuussääntöjä, joita matkaajankin on hyvä yrittää noudattaa, mutta harvoinpa kukaan tuntuu ottavan nokkiinsa jos niin ei aina tee tai osaa tehdä. Matkaajat saavat siis poiketa täkäläisistä tavoista, ainakin jos niitä ei tieten tahtoen suoraan loukkaa.

Harvoin esimerkiksi tuntuu, että omalla pukeutumisellaan aiheuttaisi Intiassa pahennusta, vaikkei se paikallisittain katsoen osuisikaan ihan kohdilleen. Toisaalta on myös tosi helppoa yrittää pukeutua (ja ylipäätään käyttäytyä) ainakin sinne päin, jolloin kaikki ovat tyytyväisiä ja tuijottamisen määräkin voi kenties hieman vähentyä. Mutta jos kuumuus ja auringonpaiste tekevät mahdottomaksi pitkiin housuihin ja kaapumaiseen paitaan verhoutumisen, niin paljaan ihon paljous (shortsit, hihaton toppi naisella) ei juuri hätkähdytä, etenkään jos ollaan rantakohteessa tai suurkaupungissa. Ovathan intialaiset sitä paitsi tottuneet hyvin niukasti puettuihin Bollywood-elokuvien sankarittariin…

Turisteihin tottuneisuuden ohella, tai ehkäpä ensisijaisesti, suvaitsevaisuuteen vaikuttanee intialainen kulttuuri. Pääuskonto, joka sallii yhtä hyvin satoihin miljooniin jumaliin uskomisen kuin ateismin, ei voi olla kovin jäykkä ja kurinalainen. Intiassa ja intialaisissa, uskontoon katsomatta, on kaiken kaikkiaan niin valtavaa vaihtelua ja värikkyyttä, ettei mistään yhtenäiskulttuurista voi olla puhettakaan. Nimenomaan tästä maan historian ja kulttuurin ikiaikaisesta monimuotoisuudesta kumpuaa tiettyä toleranssia erilaisuutta kohtaan: sitä saatetaan ihmetellä, mutta se hyväksytään silti.

– Tarjonta –

Intian-matkaajien pääosa ei suinkaan tule Israelista tai edes Euroopasta kokonaisuudessaan, vaan Intiasta. Maan sisäisen turismin volyymi on valtava, eikä moni syrjäisempikään paikka ole jäänyt kokonaan paitsi näistä matkustajavirroista. Tämä tarkoittaa, että lähes kaikkialta löytää jonkinlaisia turisteille suunnattuja palveluita, vähintään kaikkein vaatimattomimman tasoisia. Tästä tarjonnan runsaudesta puolestaan juontuu kaksi seurausta, edullisuus ja seikkailujen mahdollisuus.

Intia on, kuten yllä jo sivuttiin, todella edullinen maa matkustaa jos vain niin haluaa. Paikallisilla suunnatuilla kulkupeleillä liikkuminen ja heille suunnatuissa hotelleissa yöpyminen ja ravintoloissa syöminen on länsimaisittain puoli-ilmaista. Intialaismatkaajien määrä pitää yllä runsasta tarjontaa, mikä puolestaan pitää hinnat kurissa ja hinta-laatu-suhteen kohdallaan. Esimerkiksi Bangladeshissa tilanne oli sikäli hieman toinen, että siellä oli vaikeampaa löytää halpoja mutta silti kelvollisia syömä- ja yöpymispaikkoja, jotka taas Intiassa tulevat kaikille reppureissaajille tutuiksi.

Sellaisissa paikoissa, joissa käy lähinnä länsimaisia turisteja, hinnat ovat kautta linjan tuntuvasti korkeammat. Mutta heti jos pystyy matkustamaan tällaisiin kohteisiin huippusesongin ulkopuolella, hinnat putoavat rajusti. Yhtälö on kaiken kaikkiaan hyvin yksinkertainen: samalla rahalla, jolla Euroopassa matkustaisi pari viikkoa, pärjää Intiassa oikeissa paikoissa, oikeaan aikaan helposti pari kuukautta. Ja jos vaan työolot antavat myöten, niin tottahan pitempi matka on aina parempi, eikö?

Tarjonnan runsaus mahdollistaa myös seikkailemisen, sillä minne tahansa meneekään, ei koskaan jää täysin tyhjän päälle ilman minkäänlaista majapaikkaa, syöttölää tai viime kädessä kulkuneuvoa jolla päästä pois. Useimmissa turisteja kiinnostavissa paikoissa valinnanvaraa on pilvin pimein. Näin ollen matkaaja ei ole täysin riippuvainen opaskirjoista ja niiden suosituksista (joilla on valitettavan usein kielteinen vaikutus kirjassa mainittujen paikkojen tasoon ja hintoihin). Vaikkapa majapaikkaa etsiessään voi suunnata alueelle, jolla opaskirja kertoo olevan hotelleja, ja mennä sitten vaikka opaskirjassa mainitun paikan naapuriin… Tai miksei siihen mainittuunkin, jos se vain on kelvollinen eikä ole tuplannut hintojaan.

Bangladeshissa tuntui usein, että on täysin avuton ilman opaskirjaa ja siellä lueteltuja hotelleja, ravintoloita, kauppoja ja nähtävyyksiä. Jos ei tiennyt tarkkaan, mitä etsii ja mistä, oli aika orpo olo. Intiassakin saattaa välillä olla helpointa vain mennä ”by the book”, mutta silloin kun olo on tarpeeksi itsenäinen ja seikkailunhaluinen, voi opaskirjasta ottaa vain summittaiset koordinaatit ja katsoa mitä vastaan tulee. Matkamme alkuvaiheessa reissasimme jonkin aikaa kokonaan ilman opaskirjaa, ja hyvin selvittiin siitäkin. Hyvällä tuurilla saattaa törmätä mitä mahtavimpiin (tai sitten kamalimpiin, mutta sekin on osa matkustamisen ihanuutta) elämyksiin, ihmisiin, löytöihin ja seikkailuihin – juuri siihen Incredible Indiaan jota mainoslauseet markkinoivat, mutta joka, poikkeuksellista kyllä, on todella olemassa.

Olikohan siinä vastausta kylliksi… Jos nyt kukaan jaksoi lukea tänne asti.

Junaseikkailuja ja rajanylityksiä


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Muutaman kokeilullisen, teemallisen blogikirjoituksen jälkeen palaamme jälleen ruotuun ja normaaliin matkapäiväkirjoittamiseen, tykkäsitte tahi ette.

Ollaan jo päästy onnellisesti takaisin äiti-Intiaan, mutta vielä muutama jännä – yllättäen liikenteeseen liittyvä – Bangladeshin-kokemus odottaa kertomistaan.

Viikko sitten mentiin Dhakasta junalla Khulnaan, Sundarbansin-retken lähtöpisteeseen. Vähältä piti kuitenkin, ettei oltaisi menty, matka juna-asemalle kun meni aika hilkulle. Hotellilta oli sanottu, että asemalle kestää noin tunti, joten varattiin varmuuden vuoksi puolitoista tuntia matkantekoon. Ensin jouduttiin vähän aikaa etsiskelemään kyytiä, mutta hotellin edessä vakkaristi päivystävän riksakuskisedän avustamana saatiin vihdoin neuvoteltua kohtuuhintainen taksi (= pieni, ahdas ja lommoinen autonkoppero) asemalle.

Lähdettiin ajamaan, ja juututtiin hetken päästä ruuhkaan. Odotettiin, hivuttauduttiin hieman eteenpäin, jumituttiin, odotettiin, hivuttauduttiin, jumituttiin, odotettiin, hivuttauduttiin, jne. Tajusimme jossain vaiheessa, että kuski halusi jostain kumman syystä ajaa kaupungin halki keskellä ruuhka-aikaa. Samaa tietä haluavat ajaa kaikki muutkin dhakalaiset, meille edelleen käsittämättömäksi jääneestä syystä, sillä keskustan kiertäväkin tie olisi olemassa. Tunnissa oltiin edetty 2,5 km, kun asemalle oli vielä vajaa 10 kilometria matkaa jäljellä.

Alettiin tosissaan pelätä, että myöhästytään junasta. Viime hetkillä liikenne alkoi kuitenkin vetää ja toivomme heräsi. Kun junan lähtöön oli reilut kymmenen minuuttia, Maiju huomasi tien toisella puolella mahdolliseen rautatieasemaan viittaavan kyltin. Helpottavaa kyllä, kuskimme teki pian U-käännöksen oikeaan suuntaan – ja posotti sitten suoraan ohi mainitusta kyltistä. Hänellä ei mitä ilmeisimmin ollut hajuakaan siitä, minne olimme menossa ja/tai missä ko. päämäärä sijaitsi. Tässä vaiheessa nostimme pienoisen äläkän, joka hälytti paikalle muutaman avuliaan ohikulkijan. He neuvoivat kuskin ajamaan takaisin ja kääntymään juurikin kyltin osoittamasta risteyksestä. Mistään ei olisi tässä vaiheessa ehtinyt ajamaan oikealle kaistalle, joten vedettiin moottoritiellä vastaantulevien kaistan reunaa pitkin risteykselle ja siitä vihdoin viimein asemalle. Saavuimme perille vain minuutteja ennen junan lähtöaikaa, ja se lähtikin liikkeelle heti päästyämme kyytiin.

Junassa saimme ensin hyttiseurauksemme kolme merkittävää paikallista liikemiestä. Yksi heistä oli Fujin alueellinen pomo, toinen taas iso kiho Dhakan pörssissä. Keskustelimme heidän kanssaan Suomesta, Bangladeshista ja sen sellaisesta, mutta sitten saimme vetäytyä yksityiseen kahden hengen hyttiin uusien liikemiestuttaviemme avustamina. He esittivät meille kutsun aamiaiselle kanssaan seuraavana aamuna, mutta valitettavasti emme enää nähneet heitä asemalla perille saavuttuamme. Aika hassua on välillä täällä päin maailmaa, kun parhaimmissa luokissa matkustaessaan saattaa tavata kovinkin vaikutusvaltaista ja korkea-arvoista väkeä. Ja meillä on tietysti hirveän likaiset vaatteet ja reissussa rähjääntyneet kamppeet – välillä vähän nolottaa.

Viimeisenä Bangladeshin-aamuna (eli eilen) kohtasimme taas vaikeuksia juna-asemalle hankkiutumisessa. Tällä kertaa ei onneksi jumituttu ruuhkaan, vaan oikeastaan päin vastoin. Dhaka on melko hiljainen kaupunki aamukuudelta, mikä tarkoittaa myös sitä, ettei taksin tai moporiksan saaminen välttämättä ole aivan yksinkertaista. Liikennettä kyllä oli, mutta vain yksityisautoja tai varattuja baby taxeja, varsinaisia ei tietenkään näkynyt missään. Jälleen iski pieni pelko junasta myöhästymisestä, mutta lopulta saatiin napattua ison tien vierestä CNG ja päästiin huristelemaan asemalle hyvissä ajoin.

Junassa varauduttiin istumaan mukavasti seuraavat kolme-neljä tuntia. Puolivälissä matkaa (niin siis luulimme) tuli kuitenkin yllättäen hässäkkää paikoistamme, nimittäin eräs nuori mies väitti että paikat kuuluvat hänelle. Emme ensin hätkähtäneet, sillä omien paikkojen löytäminen tuntuu täällä päin maailmaa olevan kovin vaikea tehtävä (vielä enemmän muille kuin meille). Sitten kävi kuitenkin ilmi, että olimme menneet oikean aseman ohi jo puoli tuntia sitten. Ei ihme, sillä usein ei ollut mitään hajua minkä nimisillä asemilla pysähdyimme, eikä oikean aseman nimikään ollut se minkä luulimme sen olevan…

Jouduttiin köröttelemään tunnin verran väärään suuntaan, kunnes juna pysähtyi seuraavan kerran ja pääsimme pois kyydistä. Sitten vain uudet liput takaisin määränpäähämme. Asemalla oli töissä ihana vanha setä, joka otti huolehtiakseen meistä ymmärrettyään mitä oli tapahtunut. Hän vei meidät takahuoneeseen odottamaan junan tuloa, neuvoi mitä meidän pitää tehdä päästäksemme määränpääasemalta eteenpäin, saattoi meidät oikealle junavaunulle ja käski junan henkilökuntaan kuuluvan miehen katsoa peräämme…

Tähän koukkaukseen kului kolme tuntia ylimääräistä, mutta oli se melkein sen arvoista. Saimme nimittäin vielä kerran ihastella junan ikkunasta ohi vilahtavia Bangladeshin maisemia. Laiduntavia eläimiä, arkiaskareissaan puuhastelevia aikuisia, juoksentelevia lapsia… Ja ennen kaikkea vihreää, vihreää, vihreää ja vielä kerran vihreää maaseutua.

Tällä kertaa jäimme kyydistä oikealla asemalla ja suuntasimme sieltä Bangladeshin ja Intian väliselle rajalle. Rajan ylitys oli tuskaisen hidasta, kun molemmilla puolilla piti istua lukuisissa huoneissa näyttämässä passeja, joista sitten jäljennettiin samat tiedot kerta toisensa jälkeen. Oli maahantuloviranomaista, tullia, sikainfluenssakontrollia, poliisia ja rajavartiostoa. Parin tunnin byrokratiaruljanssin jälkeen pääsimme vihdoin onnellisesti Intian puolelle.

Nyt olemme Tripuran osavaltion pääkaupungissa Agartalassa. Tarkoituksenamme on katsastaa parin seuraavan päivän aikana vähän Tripuraa ja jatkaa sitten matkaa Assamiin (tiedoksi vaan Kimmolle ;).

Mikä sitten muuttui kun ylitimme rajan Bangladeshista Intian puolelle? Lukuintoiset ja/tai Intian-intoiluamme ihmettelevät voivat perehtyä asiaan seuraavassa viestissämme.

Siirtomaaromantiikkaa siipiratasaluksella


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Olemme selviytyneet viidakon tuskaisesta kuumuudesta ja aisteja kiihoittavasta luonnon monimuotoisuudesta. Retki oli kerrassaan jännittävä, mutta olen helpottunut päästessäni villin luonnon keskeltä suhteellisen sivistyksen pariin pääkaupunki Dhakan diplomaattialueelle. Lähdimme pienestä, rähjäisestä Morrelganjin kylästä tänä aamuna ja pääsemme määränpäähämme huomenaamulla. Kuljemme siipiratasaluksella, joka vie meitä seitsemän solmun tuntivauhdilla eteenpäin pitkin Bangladeshia halkovia vesiväyliä.

Matkustamme luonnollisesti ensimmäisessä luokassa. Meillä on ihastuttavan valoisa, suhteellisen viihtyisä ja sähkölaittein – kuinka modernia! – viileänä pidettävä hytti. Se on täkäläisellä mittapuulla siedettävän siisti, tosin pesualtaasta nousi torakka – hyi kuinka kammoksunkaan noita inhoittavia rumiluksia! Sankarillinen mieheni pyydysti torakan ja heitti sen laidan yli mereen. Aivan oikein tuolle otukselle, siitäpähän oppii olemaan tunkeutumatta ylös ihmisten viemäreistä.

Aluksen miehistö yrittää tehdä parhaansa palvellakseen meitä asianmukaisesti, mutta huomaahan sen, etteivät he ole tottuneet eurooppalaisiin matkustajiin eivätkä oikein osaa käyttäytyä korrektisti ja arvomme mukaisesti. Heillä oli suurimman osan päivää yllään nuo kummalliset, pitkät lannevaatteet ja hihattomat aluspaidat, huivi tai mikä lie rätti olallaan. Vasta illan tullen he pukeutuivat kunnollisiin univormuihin, tosin vahinko oli jo tapahtunut ja käsitykseni aluksen tasosta saanut kolauksen. He eivät tietenkään puhu englantia muutamaa sanaa enempää, mutta aivan keskeisimmät perusasiat saadaan jollain tapaa selvitettyä. Täytyy sanoa, etten voi juuri ihmetellä maan kurjuutta ja köyhyyttä, kun sen väestöä ei edes opeteta puhumaan maailman valtakieliä.

Kapteeni sentään vaikuttaa olevan kohtuullisen sivistynyt herrasmies. Saavuimme laivalle jo eilen illalla pimeän jo laskeuduttua. Matkanjärjestäjämme oli kertonut meille, että voimme yöpyä laivalla jo edellisyön, mutta unohti kertoa, ettei täällä ole sähköjä ennen kuin tänä aamuna. Hytissämme olisi siis ollut pilkkopimeää ja sietämättömän kuumaa. Onneksi kapteeni tarjosi meidän käyttöömme oman hyttinsä ensimmäiseksi yöksi. Se oli tosin vain kurja pieni koppero, mutta sinne vaihdettiin kyllä puhtaat lakanat ja hytin ”mukavuutena” oli, että se oli varustettu generaattorin voimin pyörivällä tuulettimella. Se viilensi hyttiä miellyttävästi, mutta moskiitot olivat valitettavasti riesana pitkin yötä. Onnistuimme kuitenkin lepäämään joten kuten, ja tänään voi tietysti lepuuttaa oman hytin viileydessä ja rauhassa.

Tänään alkuillasta samainen kapteeni kutsui meidät komentosillalle seuraamaan hänen työtään. Saimme käydä aivan laivan keulassa asti pitkin huterin suojakaitein reunustettua kulkuväylää. Lisäksi minä sain tarttua rattiin… ei vaan ruoriin… ja ohjata laivaa hetken verran. Miten jännittävää!

Vaikutti aluksi siltä, että saamme nauttia ykkösluokasta kahden kesken, kuten olisikin mielestäni ollut soveliasta. Joitakin paikallisia nousukkaita näyttää liittyneen seuraamme, mutten usko että joudumme juuri olemaan kanssakäymisissä. Ainakaan toivoakseni; he kyllä yrittävät käyttäytyä sivistyneesti seurassamme, mutta ovathan heidän tapansa silti epähienostuneita ja jotenkin alkukantaisia. Eiväthän he edes osaa käyttää vesiklosettia oikein. Aivan kauhistuttaa ajatella, millaisessa kunnossa naistenhuone (jos sellaista edes olisi – tosiasiassa miehet ja naiset joutuvat käyttämään samoja mukavuuslaitoksia) on huomisaamuun mennessä.

Ensimmäisen luokan käytävän ulkopuolella laivan on hirvittävän meluisa, likainen ja täynnä ihmisiä. Kannelle on levittäytynyt valtava määrä matkustajia pelkät ohuet lakanat alustanaan. Korttia pelaavia miessakkeja, naisia nukkuvine lapsineen, siipikarjaa pienissä laatikoissa, kaikenkokoisia kasseja ja nyssäköitä… Olimme käyskentelemässä kannella juuri kun pysähdyimme erääseen satamaan, ja sekamelska oli päätä huimaava, kun osa ihmisistä yritti nousta pois kyydistä, osa taas päästä alukselle ja saada varattua itselleen kaistaleen kantta. Kaikki ovat hirvittävän kiinnostuneita meistä valkoihoisista ja tuijottavat meitä aivan suoraan, herkeämättä ja häpeilemättä, aivan kuin he eivät muka olisi nähneet eurooppalaista aiemmin. Onhan se toki mahdollista, mutta luulen, etteivät he vain osaa hillitä valistumatonta uteliaisuuttaan ja moukkamaista tirkistelynhaluaan. Erikoista, ottaen huomioon, että täkäläiset verhoavat omat naisensa päästä varpaisiin suojellakseen heitä vieraiden katseilta. Voisi siis kuvitella heidän osaavan kunnioittaa valkoisenkin naisen yksityisyyttä, mutta turha luulo!

Rahvaalla on mukanaan omat eväät tai sitten he ostavat purtavaa laivaa kiertäviltä kaupustelijoilta. Meille tarjoillaan onneksi ruokaa hyttimme ulkopuolella olevassa ilmastoidussa aulassa. Aamiaiseksi saimme mannermaisittain teetä, munakasta sekä paahdettua leipää appelsiinimarmeladin kera, mutta lounas ja illallinen käsittivät kummallisia ja perin tulisia ruokalajeja. Voi, miten kaipaankaan kotimaan pelkällä suolalla ja pippurilla miedosti maustettuja herkkuja!

Kaikista rasituksista ja hankaluuksista huolimatta matkassa siipiratasaluksella on myös oma viehätyksensä. Matkanteko on mukavaa, vaivatonta ja sopivan kiireetöntä. Aluksemme etenee juuri sopivaa vauhtia, jotta pystyy rauhassa katselemaan ohi lipuvia maisemia. Joenrannan näkymät ovat kerrassaan ihastuttavia: aurinko kimaltaa veden pinnassa, vihreät palmupuut reunustavat rantoja, vesipuhvelit laiduntavat rantaheinikossa, kalastajat kokevat verkkojaan pienten soutuveneidensä kyydissä. Kertakaikkisen viehättävää ja idyllistä! – Ja kuinka ikimuistoisen romantillista olikaan istua etukannella illan hämärtyessä ja tuulen vienosti puhallellessa, Bangladeshin-punaisen auringon laskiessa mailleen. Harmi vain, ettemme tuona kauniina iltahetkenä voineet edes pitää toisiamme kädestä, sitä kun pidetään täällä jotenkin siveettömänä. Kuinka eriskummallista!

Ehkäpä nämä ihmiset ovat lopulta onnekkaampia kuin ensinäkemältä vaikuttaisi. He elävät hyvin yksinkertaista, toisinaan puutteenalaistakin elämää, mutta vaikuttavat siitä huolimatta tyytyväisemmiltä ja iloisemmilta kuin me. Tämä johtuu luonnollisesti vain heidän vaatimattomasta – oikeammin sanoen olemattomasta – sivistyksestään ja siitä, etteivät he kerta kaikkiaan tiedä paremmasta. Ajatus jää joka tapauksessa mietityttämään. Teemmekö näille ihmisille suuremman palveluksen esittelemällä heille sivistyksen valon ja länsimaiset mukavuudet, vaiko sittenkin jättämällä heidät autuaaseen tietämättömyyteensä ja vaatimattomaan mutta onnelliseen oloonsa?

Viidakkokirja


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Päivä 1 – Perjantai 16.10.

Kello 08 tasan nostimme ankkurin ja aloitamme tutkimusmatkan tuntemattomille vesille. Tavoitteenamme on löytää huhujen mukaan suurin kissaeläin tällä mantereella – Bengalin tiikeri. Lähdemme navigoimaan pitkin joenuomia, joita reunustavat alkuperäisasukkaiden kalastusveneet ja majat. Villieläimistä ei vielä ole tietoa. Varmuuden vuoksi palkkaamme mukaan muutaman paikallisen asukkaan oppaaksi retkelle sekä turvallisuudestamme huolehtimaan pari aseistettua vartijaa.

Matka on jatkunut koko päivän eteenpäin kohti Bengalinlahden suunnatonta aavaa. Vaara saattaa piillä jokaisen niemen takana, joten pidämme vahtia lähes tauotta mahdollisten uhkien varalta. Vesi lipuu rauhallisesti – jopa pelottavan rauhallisesti – ohitsemme auringon noustessa kohti zeniittiään.

Tasan kello 03 iltapäivällä saimme ensimmäiset havainnot lähestymisestämme kohti päämääräämme. Bengalinlahti kaartuu näköpiiriimme ja aukenee kohti etelää kuin valtava ammottava kita. Ankkuroimme itsemme joen suulle ja jatkamme tutkimusta lähiseutuun jalan.

Löydämme ilmeisesti paikallisten alkuasukkaiden käyttämän polun jota lähdemme seuraamaan piittaamatta siitä mitä vaaroja meitä siellä saattaa odottaa. Lähes samantien saamme yhteyden villin viidakon armottomaan luontoon, sillä tiemme katkaisee kaksi polulle asettautunutta peuraa. Ne kuitenkin pelästyvät retkikuntaamme ja lähtevät pakoon. Ilmeisesti nämä yksilöt olivat varoittaneet myös lajitovereitaan, sillä näemme isomman lauman samoja villieläimiä poistuvan alueelta syvemmälle synkkään viidakkoon. Joudumme katsomaan askeleemme tarkkaan, sillä polkua reunustavat lukemattomat ravut joiden lajia emme tunne emmekä halua ottaa turhia riskejä näin lähellä päämääräämme. Lähes tunnin viidakossa samoamisen jälkeen saavumme takaisin rantaan, jossa pidämme välttämättömän lepotauon kaikista viidakon vaaroista saadun adrenaliinin poistamiseksi. Päivä alkaa kääntyä jo ehtoopuolelleen ja teemme viisaan päätöksen olla jatkamatta tutkimusmatkaa enää tänään ja palaamme rantaa pitkin takaisin aluksellemme. Bengalintiikeri odottaa edelleen jossain metsän uumenissa.

Havaittu: vesikäärme, peura, rapu, kana, hyppykala, haukka, perhonen

Päivä 2 – Lauantai 17.10.

Aamunkoitteessa retkikuntamme lähtee soutuveneellä syvemmälle mangroverämeikköön kapeammaksi ja kapeammaksi käyviä vesireittejä pitkin. Tavoitteenamme on löytää sopiva maihinnousupaikka, josta pääsemme jatkamaan tutkimusmatkaamme yhä syvemmälle metsän siimekseen. Samalla tarkkailemme ympärillämme avautuvaa, luonnon ääniä kuhisevaa viidakkoa veneen turvasta käsin, jotta saamme muodostettua paremman käsityksen siitä, millaisia vaaroja saatamme maissa kohdata. Ei tietoa kissaeläimistä. Näemme vilaukselta kuningaskobran sekä lukemattoman määrän lintuja.

Tuskaisen hikisen retken jälkeen palaamme takaisin alukselle ravitsemaan ruumiimme, jonka jälkeen uskaltaudumme tunkeutumaan tutkimattomaan viidakkoon aamulla löytämästämme jalkautumispaikasta käsin.

Kuin salama kirkkaalta taivaalta tulee etujoukoilta viesti, että edessä on nähty jotain epäilyttävää, mahdollisesti juuri se mitä olemme tulleet etsimäänkin. Ruohikon keskeltä erottuu jotain oranssia. Se liikkuu. Viidakon valtias, yli sadan sielun kohtalo joka ikinen vuosi, vain viiru silmäkulmassa ennen kuin et tunne enää mitään. Lataamme aseemme ja hiivimme lähemmäs samalla tarkkaillen joka suuntaan. Oksakaan ei rasahda allamme eikä yksikään korsi taitu. Pelkomme, ja samalla toivomme, osoittautuu kuitenkin turhaksi sillä havainto osoittautuu vain peuraksi, mahdollisesti samaksi yksilöksi jonka näimme eilen. Pettymyksen katkeroittamana jatkamme matkaa yhä syvemmälle kohti tuntematonta.

Rapistunut mielialamme saa virkistyksen, kun yllättäen viidakko antaa myöten ja saavumme autiolle rannalle. Käytämme tilaisuuden virkistää myös kehoamme peseytymällä Bengalinlahden aallokossa. Ilo ei voi tosin jatkua pitkään sillä havaitsemme vesivarantojemme huvenneen lähes olemattomiin ja joudumme aloittamaan matkan takaisin aluksellemme. Paluumatkalla emme saa uusia havaintoja, ei oikeita ei vääriä. Havaitsemme kuitenkin merkillisen korkean rakennelman, joka herättää mielenkiintomme.

Heti kun olemme saaneet täydennettyä muona- ja juomavarastomme, lähdemme uudestaan viidakkoon. Nyt kohteena aikaisemmin havaitsemamme korkea rakennelma. Saavuttuamme sen luokse nousemme sen huipulle ja aloitamme väijytyksen. Tiedämme, että eläimet eivät haista tai näe meitä yhtä helposti kun olemme maata korkeammalla. Toivomme on huipussaan. Vain hetken kuluttua näköpiiriimme saapuu peuroja, niitä seuraten lisää peuroja, jotka uskaltautuvat aivan likelle. Yhtäkkiä kuulemme aivan läheltämme pensaikosta ääniä. Tämä pensaikko, kuulemamme mukaan, on nimetty etsimämme kissapedon mukaan, sillä se saattaa naamioitua sen kätköihin erittäin hyvin. Suorastaan tärisemme jännityksestä pensaikon suhinan lähestyessä sen reunaa. Vielä metri. Sitten. Pensaikosta pilkottaa pää. Ei se pää jota odotimme, mutta valtavan liskon pää. Se on suurin lisko minkä olemme ikinä nähneet. Emme kuitenkaan saa nauttia sen seurasta kauaa, sillä se piiloutuu nopeasti uudestaan pensaikon kätköihin. Huolimatta suurista toiveistamme ja odotuksistamme, ei tuntikausien väijytys yläilmoissa tuota muita tuloksia. Olemme olleet poissa jo liian kauan. Palaamme takaisin alukselle.

Yritämme vielä hämärän laskeutuessa päästä kanavia pitkin viidakkoon, mutta rantautuminen on mahdotonta. Kuitenkin tarkkaavaiset silmämme havaitsevat toisella rannalla valtavia jälkiä, joiden kokoisia tiedämme vain yhden eläimen pystyvän jättämään. Lähestymme rantaa mieli korkealla. Jäljet ovat tuoreita ja varmistumme niiden tekijästä. Mutta. Jäljet eivät johdakaan pois rannasta vaan suoraan veteen. Käännymme ja lähdemme tutkimaan vastapäistä rantaa. Ilomme on suurin, kun löydämme jäljet, jotka johtavat takaisin viidakkoon. Vain hetkeä aikaisemmin tästä on kulkenut kissapedoista pelottavin, ahnein ihmissyöjä päällä maan.

Ilon hetket muuttuvat tuskaksi, kun havaitsemme rantautumisen olevan mahdotonta tästä kohtaa. Olemme vain hieman jäljessä, mutta kuitenkin liian kaukana. Etsimme turhautuneena kohtaa, josta voisimme nousta maihin, mutta sitä ei löydy. Yö painaa päälle. Yö, Bengalin valtiaan aika, aika jolloin metsästäjä muuttuu metsästettäväksi. Riski olisi liian suuri. Joudumme kääntymään takaisin. Viidakon ruhtinas saa tällä erää meistä voiton. Tämä ekspeditio on päättynyt.

Havaittu: Kotka, kunigaskobra, peura, perhonen, lisko, delfiini, kuningaskalastaja, haukka, tiikerin jäljet

———————————

Yllä olevaan kuvaukseen on lisätty jännitystä ja seikkailuhenkeä mielikuvituksen avulla. Tosiasiassa Sundarbansin reissumme on ollut leppoisa ja rauhallinen, ajoittain jopa tylsyyteen asti. Olemme jakaneet laivan kahden norjalaisen sekä neljän hollantilaisen kanssa, ja paatin henkilökunta on pitänyt huolta siitä, että olomme on ollut mahdollisimman (turhankin) mukava. Ruokaa on tarjottu massiivisissa määrin aivan alituiseen, ja jopa vene- ja kävelyretkillämme mukana on ollut joku vain kantamassa kassillista keksejä ja hedelmiä. Todelliseen seikkailun tai edes luontoretken makuun ei lyhyillä retkillämme ole oikein ehtinyt päästä, ja jo tämän kokoinen ryhmä onnistuu tehokkaasti pelottamaan eläimet pakosalle, myös silloin kun kaikki muistavat pysytellä hiljaa. Olemme silti päässeet näkemään jonkin verran mangroveviidakon eläimiä ja erityisesti komeita lintuja sekä saaneet kuunnella ympärillemme levittäytyvän luonnon ääniä, esimerkiksi lintujen sirkutuksen ja rääkymisen moninaisuutta ja gekkojen ”e-oota”.

Ilmeisesti suurin osa Sundarbansin kansallispuistossa kävijöistä haluaa käynniltään ensisijaisesti mukavuutta ja lepuutusta, eikä niinkään varsinaisia luontoelämyksiä. Näin ollen paikan päällä tehtävät retket syvemmälle metsään ovat olleet valitettavan köykäisiä pikavisiittejä. Metsässä yöpyminen ei ole sallittua, mikä luonnollisesti vähentää mahdollisuuksia nähdä eläimiä joko aamunkoitteessa tai iltahämärissä, juuri niinä ajankohtina kun ne olisivat liikkeellä. Mikko kinusi meille eilen iltapäivällä oman yksityisretken vartiotorniin, jossa vietimme kahden kesken pari tuntia ympäristöä silmä kovana tarkkaillen. Tämän parituntisen aikana saimme parhaat näköhavaintomme villieläimistä, sillä ne eivät livahtaneet välittömästi karkuun vaan niitä saattoi tornin suojista rauhassa tarkkailla. Meidän suosituksemme näiden retkien järjestäjille olisi siis: vähemmän mukavuuksia ja laivalla loikoilua, enemmän luonnon tarkkailua kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Jo pelkkä metsän äänimaisema on nimittäin kokemisen arvoinen.

…ssshhh… tiikerit nukkuu


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

(luetaan oikein hiljaisella aanella)

Hiljaa, hiljaa hiivitaan, kohta Sundarbaanin yossa. On viidakkokansa potkollaan, vain kalastajat raataa tyossa. Jos tuuri on, niin kohdataan, ei turha reissu varmaankaan. Hei, tiikerit, delfiinit, krokot ja mangrovet – Mikko ja Maiju ja Sundarbans!

Tultiin aamulla Khulnaan takaisin. Suunnitelmana oli lahtea huomenna Sundarbansin kansallispuistoon retkelle, mutta heti kun astuimme taasen Guide Toursin toimistoon alkoivat salamat ja suunnitelmat sinkoilla paattomasti. Vaihdettiin paivia ja retkea ja lauttaa ja vaikka mita ja nyt lahdetaankin jo tana iltana. Tasta illasta lahtien on mita luultavammin radio- ja nettihiljaisuus aina ensi viikon tiistaihin saakka. Vaikka ei sita tieda mita kaikkea tuolla viidakossa on. Ehkapa siella on tiikkereita pitamassa nettikahvilaa jossain niemennokassa.

Palataan. Tiistaina. Pitakaa. Peukkuja. Tiikereita. Varten.

The Rickshaw Driver Strikes Back


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Jalleen lisaa liikenne-elamyksia taskussa. (Kaytiin kattomassa myos ruman pinkkia palatsia, mutta ei edelleenkaan mitaan mainitsemisen arvoista Dhakan nahtavyyksista. Niin ja Hindu Streetia, opaskirjan mukaan Dhakaa kuvauksellisimmillaan. Mika tahansa kadunpatka missa tahansa Intiassa voittaa 6-0 varikkyydessa ja kiinnostavuudessa.)

Tanaan ollaan jo ajeltu kahdella uudella liikennevalineella, paatilla ja riksalla. Paatti oli pieni puukanootti oikeastaan, hiukan leveampi sellainen. Silla huristeltiin pitkin Brahmaputraa etta suhina kavi kun rahtilaivat vetivat vieresta urku auki.

Riksa eli riksa tai rikshaw tai tuk-tuk tai kuten taalla sanotaan CNG tai “green baby-taxi”. Hiukan pistaa mietityttamaan miksi tuollaiselle universaaleille sanoille kuin tuk-tuk tai rikshaw pitaa keksia jokin uusi sana joka ei kerro mika se on. Meinaan itse ainakin luulin etta nuo vauvataksit on jotain ihan oikeita autoja vain pienia sellaisia. Tanaan sitten selvisi etta eikun ne onkin noita teiden turmioita, jotka tekevat leijonanosan kaikista kolareista 60 pituuspiirin tallapuolen (menikohan se oikeinpain), eli tuk-tukeja. Ne vain taalla kulkevat kaasulla mista nimitys CNG. “Green Baby Taxi” on ihan mysteeri vaikka ne onkin vihreita. Takseja niista ei saa vaikka kuinka yrittaisi kasvattaa.

Erityismaininta riksoista: taalla koulukyydit hoidetaan polkupyorariksoilla joiden taakse on laitettu metallihakki, jossa lapset kivasti lukkojen taakse laitettuna saavat riehua koko koulumatkan ilman pelkoa etta lentelevat pitkin poikin teita tai mantuja. Eilen nahtiin myos sellainen kun lapset olivat pitkin mantuja kun kouluriksa oli nurinniskoin kumollaan tiella ja lapset tokkuroissaan vieressa. Ei kuintenkaan henkilovahinkoja. Syy: rengas irti. Todellinen syy: ADHD-lapsia kyydissa (tai ainakin niin Mikko luulee).

Hop, hop, nyt menoks juna-asemalle.