Viimeinen aamu Sodwanassa oli, jos ei nyt helpotuksen huokaus, niin ainakin mukava tunne taas uuden kokemisen toivossa. Suoraan sanottuna Sodwana Bay oli alkanut jo hieman ahdistaa, kun siellä ei tosiaan ollut oikeastaan mitään ja tunnelma oli muutenkin pysähtynyt tai vähintään ankea. Oli siis tervetullutta päästä taas eteenpäin. Edellisillan ja tämän aamun pieni valonpilkahdus oli tosin ollut muutamaa päivää aikaisemmin Graskopissa tapaamamme uusiseelantilaismies, joka oli sattumalta tullut tänne samaan paikkaan. Reittikin oli hänellä oli ollut samankaltainen kuin meillä eli hän oli tullut Swazimaan halki, vaikkei sentään ihan samoista paikoista. Oli mukavaa jutella taas jonkun kanssa jolla oli jossain määrin samankaltaisia intressejä ja matkasuunnitelmia kuin meillä.
Aamun ollessa vielä varhainen lähdimme kohti oNgoyen metsäaluetta. Matka alueen rajamaille sujui mitäänsanomattomasti, mutta viimeiset pari kilometriä aiheuttivatkin sitten tuskan hikeä koko rahan edestä. Jo etukäteen tiesimme, että viimeinen pätkä oNgoyen tiellä tulisi olemaan haastava. Aivan täysin vedenpitävää tietoa tien soveltuvuudesta ns. “normaaleille” autoille meillä ei ollut. Nelivetomaasturilla kyseinen pätkä ei olisi aiheuttanut minkäännäköisiä ongelmia. Jonkun aikaa sitten tienpätkälle on asennettu kapeat betoniset ajoradat, jotka mahdollistavat myös ei-nelivetoautojen pääsyn puistoon. Ainakin jollain tavalla… Heti alkuun täytyi ylittää joki, jossa oli pari naista pesemässä pyykkiä. Kun saimme heiltä tietä, ajoimme vesiesteen yli mutta karahdimme vastarannalla pahan kuuloisesti auton pohjasta tiehen. Kivet raapivat pohjaa, mutta mitään pahemman näköisiä vaurioita ei näkynyt ulospäin. Tämän jälkeen alkoivat sitten betoniradat. Niitä pitkin oli aika jännän tarkkaa ajamista, sillä jos olisi rengas lipsahtanut noin 40 cm leveiltä liuskoilta pois, ei sitä kaikin paikoin ehkä olisi saanut ajettua enää takaisin ylös. Pääsimme kuitenkin reitin loppuun ongelmitta huolimatta parista tiukemmasta kohdasta tien muotojen ja kivien takia. Urien jälkeen oli vielä lyhyehkö pätkä varsin pomppuista hiekkatietä ennen kuin saavuimme vartijan majalle. Ei kyllä tuommoista off-road ajamista ole tehnyt sitten missään aiemmin. Alkoi myös mietityttää, mitä olisi tehnyt jos vastaan olisi tullut toinen auto. Mutta onneksi ei tullut! Auton raapiminen kiviin herätti myös arvuuttelua, että onkohan tällä tai jollain aikaisemmalla pompputiellä sittenkin mahtanut autoon tulla jotain vauriota ja joudutaanko maksamaan autosta lisämaksu tai vahinkomaksu tai miksi sitä nyt sitten sanotaankaan. Vaan se jäänee nähtäväksi.
Vielä jaksaa virnistää, kun on reitin päällä eikä tartte vielä kiivetä
Vartijan mökillä meitä oli vastassa mukavan oloinen mies, joka osasi ohjeistaa meidät sisään puistomaksuja varten. Pian ilmeni, että hän ei puhunut juuri ollenkaan englantia vaan vain zulua. Tästä kielimuurista huolimatta saimme täytettyä oikeat kohdat lapuista ja maksettua huimat R10 per nuppi päivämaksua. Hieman hankalampaa oli saada hänet ymmärtämään että halusimme olla alueella yötä. Lopulta kuitenkin käsitys telttailusta oli selvä molemmille osapuolille ja meille viittelöitiin vartijan majan edessä olevaa nurmikkoa. Siihen laitoimme sitten teltan pystyyn ja pystyssä oleva peukalo zulumieheltä vahvisti, että olimme toimineet oikein.
oNgoye Forest Reserve on pääasiassa lintuharrastjien käytössä, sillä lintulajiston täällä pitäisi olla erittäin runsas. Lintubongailun lisäksi kiipeilyaktiivit ovat aktiivit huomanneet paikan potentiaalin ja muutama kiipeilykallio onkin varustettu vaadittavin ankkurein ja pultein. Teltan pystytyksen jälkeen lähdimme katsastamaan josko kallioilla olisi vielä iltapäiväksi jotain kiivettävää. Lopulta sovelias kallio löytyi, vaikka ilmeisesti vasta mukaan ottamiemme ohjeiden kirjoittamisen jälkeen pystytetyt aidat aiheuttivat hieman hankaluuksia. Palasimme teltalle nauttimaan pikaisen lounaan ja lähdimme sitten kokeilemaan kiipeilyreittien laatua.
Maiju kiipeää eikä näytä tekevän tiukkaakaan
Ehdimme kiivetä vain pari reittiä ennen pimeän saapumista, mutta ne olivat mukavaa ja leppoisaa kiipeilyä. Myös maisemat taustalla olivat upeat ja näkyipä kalliolta aina merellekin asti. Kun taustalla soi vielä urkuharmoonigospel luultavasti alhaalla laaksossa olevasta kirkosta, niin tunnelma oli kokonaisuudessaan varsin hieno.
Saavuimme auringon laskun aikaan takaisin leiriin ja syömään. Samoihin aikoihin pölähti paikalle myös toinen vartija ja yksissä tuumin molemmat vartijamiehet osoittivat elekielellä ja muutamalla hassulla englanninkielen sanalla meille paikan mistä saisi vettä sekä vessan. Melkoisen mukavaa oli kuulla, että ei tarvitsisikaan mennä asioimaan johonkin pellon kulmaan kaivettuun kuoppaan. He myös kertoivat huonolla englannillaan, mistä heidät löytäisi illalla tai yöllä jos tulisi mitään ongelmia. Hieman myöhemmin tuli ensin tapaamamme vartija viittilöimään että alueen portti on yön ajan lukossa ja avattaisiin taas aamulla. Hän palasi vielä kolmannen kerran elehtimään, että jos tulee myrsky niin pitää mennä talon luokse suojaan. Ainakin luulemme, että hän tarkoitti tällaista puhaltelulla ja käsien huitomisella elehdityllä kovan tuulen imitaatiollaan. Ei voi tosin aivan varmasti tietää. Huolehtivaisten vartijoiden poistuttua yöpuulleen aloitimme itse lettukestien pitämisen. Aina pitää tietysti olla lettutaikinajauhepussi mukana jos on pidempään telttailemassa! Lettujen kylkiäisiksi oli tarjolla niin aamiaispöydästä takavarikoitua mansikkahilloa, kahviloista saatuja sokeriannospusseja kuin kaupasta bongattua purkitettua passionhedelmää, joista etenkin viimeinen oli todella hyvää. Mansikkahilloletut toimivat tosin oikein hyvin viskihörpyn (Grant’s) kanssa. Sekin on pakollinen telttaretkeilyvaruste.
Mikko laskeutuu alas onnistuneen nousun jälkeen
Seuraavan päivän aloitimme kiipeämällä pari lyhyempää reittiä Baboon Rockiksi nimetyllä kalliolla ennen aamiaista. Kiipeily oli edelleen mukavan leppoisaa, eikä stressannut liikaa. Aamiaiselle palasimme leiriin, jossa oli pari naista haravoimassa pihan neulasia kasoihin. He viittelöivät meille että eivät saa haravoitua teltan kohdalta, joten laitoimme sen kasaan. Tai näin me asian taas tulkitsimme. Aamiaisen jälkeen menimme vielä yhdelle kalliolle hetkeksi kiipeämään. Täällä olikin sitten hieman tiukemman oloisia reittejä greidiinsä nähden, mutta kaikkiaan oNgoye tarjosi huomattavasti paremman ja mukavamman kiipeilykokemuksen kuin Sabie taannoin.
oNgoyen maisemat olivat ehkä tähänastisen matkan hienoimmat ja niitä olisi voinut parantaa vain lisäämällä vielä muutaman leijonan ja seepran ja norsun edessä aukeaville kummuille. Ihailtiin ja kuvailtiin näkymää aikamme, mutta sitten piti taas lähteä eteenpäin kohti Kloofin kaupunkia. Paluumatka oNgoyen puistosta pois oli melkolaillla yhtä jännittävä kuin tlomatkakin. Vaikka nyt oli tiedossa pahimmat paikat, stressihieltä ei silti voinut välttyä. Hätäännystä aiheutti lisäksi kapeilla ajourilla vastaantulevat moottoripyöräilijät, jotka tosin pystyivät väistämään meidät hieman kaistojen ulkopuolelta. Itsellämme ei olisi ollut mitään tilaa väistää oikeasti mihinkään. Aivan lopuksi vielä vastaan tuli joen ylityksellä maastoauto, joka antoi kyllä oikein hyvin tietä meille. Sydämentykytyksiä riitti vaikka pahemmilta tilanteilta vältyttiin. Ei tosin oikein osaa edes arvata mitä olisi tehnyt jos ko. maasturi olisi tullut vastaan vain minuuttia aiemmin. huh. Loppujen lopuksi oli tuo paikka oli kyllä sen rytyytyksen arvoinen, mutta uudelleen en kyllä niin sanotusti tavallisella autolla kyseistä matkaa ajaisi. Mieluummin kävelisin sen pari kilometriä jalkapatikassa, kuin hermoilisin auton hajoamista pomppuihin ja kiviin.
oNgoyen maisemat olivat todella hienot. Tällaista maisemaa löytyy harvalta suomalaiselta kiipeilykalliolta.
Loppumatka seuraavaan määränpäähämme Kloofiin oli vähemmän tapahtumarikas. Matkalla ostimme iltajälkiruoaksi ananaksia tienvarrelta sekä teimme pienen (puolentoista tunnin) koukauksen Pietermartzburgiin ostamaan opaskirjasen viimeiseen kiipeilykohteesemme, Eagle Mountainiin, viikon päästä. Kun pääsimme perille majataloomme, oli jo aurinko laskenut, mutta ehdimme silti hieman ihailla puutarhan nurkan näköalatasanteelta Kloofin kanjonia. Mikko oli löytänyt meille Kloofiin huoneen maailman sympaattisimman eläkeläispariskunnan pitämästä bed & breakfastista. “Huone” tarkoitti tosin tässä tapauksessa valtavan kokoista yläkerran huoneistoa, joka oli putipuhdas ja sievästi laitettu. Vaikkei ole missään kovin kamalissa murjuissa majoituttukaan, niin Sodwana Bayn sukellusmökkerön ja oNgoyen telttailun jälkeen oli aika luksusta päästä näin mukaviin – ja keskiluokkaisiin (?!) – oloihin.
Kloofin vaatimaton asumus. Neliöitä oli varmasti enemmän kuin meillä omassa kodissa.
Ilta vietettiin nautiskellen olostamme. Haimme kyliltä take away -sushia ja thai currya, kävimme lämpimässä suihkussa ja lopulta kuukahdimme matkan mukavimpiin sänkyihin. Aamulla meitä odotti emäntämme Barbaran laittama reilu aamiainen, jonka jälkeen oli valitettavasti jatkettava taas matkaa (ei tosin ennen kuin saatiin keskustella Intian-kokemuksistamme isäntiemme kanssa, Barbaran mies Mike kun kuulemma haaveilee sinne matkustamisesta). Välipysähdys Kloofissa oli ollut todella mukava ja isäntäväkemme tosiaankin erittäin herttainen (tyyliin tuntuivat kuin omilta isovanhemmilta ja olivat adoptoineet pari koiraa slummista, eli aloimme heti miettiä mitä luurankoja mahtaakaan olla kaapissa…), ja osasyynä oli se että kyse oli aikamoisesta hienostoalueesta. Siellä oli tien varressa luksuslukaalia toisensa perään ja elo niissä varmasti hulppeaa. Vastapainona olivat toisaalta korkeat aidat, sähkökäyttöiset portit, naapurivartiostot ja räksyttävät vahtikoirat. Joten vaikka paikka tuntui ensin ihan paratiisilta, niin varmaan siellä oleskelu kävisi pitemmän päälle aika ahdistavaksi suomalaiseen turvallisuuteen ja vapauteen tottuneelle.
Aamiaisen jälkeen suuntasimme läheisille kiipeilykallioille Kloofin kanjonissa. Ensimmäinen spotti ei tuottanut tulosta, sillä täkäläinen trädipaikka ei oikein tahtonut löytyä ja laskeutuminen kallion päältä tietämättä tarkemmin mihin ei oikein houkuttanut. Puolen tunnin harhailun jälkeen ajelimme autolla toiseesn spottiin, jossa piti olla pultattuja kiipeilyreittejä. Muutaman minuutin ajelun ja parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen olimmekin yhden halkeaman laidalla josta tiesimme reittien nousevan. Ainoastaan alasmenopaikka oli hakusessa. Taas ehdimme harhailla hyvän tovin sekä harkita laskeutumista alas köydellä kunnes paikalle sattui puistoalueen vartija joka näytti meille kohdan josta kiivetä alas. Eipä olisi tuota kohtaa osannut ilman opastusta löytää, sen verran hasardilta se näytti. Sieltä banaanipuiden lomasta kuitenkin löytyi hieman seikkailullinen polku alas kiipeilyreittien alkuun.
Kloofin kalliossa oli enemmän mistä pitää kiinni. Alueen kivi on jännästi halkeillut neliskulmaisiksi laatikoiksi monista paikoista.
Varsinainen kiipeily, se vähä mitä ehdittiin tehdä, oli taas varsin mukavan chilliä ja leppoisaa. Ei turhaa panikointia vaan mukavaa lomakiipeilyä. Pari reittiä ritti tällä kertaa ja jo siitä sai kuvan siitä, millaista kiipeäminen alueella olisi. Mukavaa. Vapaata. Rauhaisaa. Päivän edetessä jouduimme lähtemään pois vaikka kivaa kiivettävää olisi riittänyt useammaksikin kerraksi. Kauniin vehreät kanjonimaisemat saivat jäädä myös taakse koska meidän oli jo aika siirtyä toisenlaisiin, enemmän vuoristoisiin, maisemiin.