Adrenaliinia, adrenaliinia 1/2


Warning: mysql_get_server_info(): No such file or directory in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Warning: mysql_get_server_info(): A link to the server could not be established in /home/paakari/travel.wuokko.org/public/wp-content/plugins/xml-google-maps/xmlgooglemaps_dbfunctions.php on line 10

Viimeiset pari päivää ovat olleet täynnä adrenaliinia nostattavaa toimintaa niin maassa, meressä kuin ilmassakin. No, ei nyt sentään meressä, mutta vedessäkin ollaan päästy lillumaan.

Edellisaamu alkoi sumuisessa Graskopissa, josta lähdettiin laiskasti liikkeelle odotellen sumun hälventymistä. Aamun ollessa jo lähempänä puoltapäivää saatiin itsemme liikkeelle, tosin matkaväsymyksen yhä ummistaessa silmiä. Sumu oli silloin jo häipynyt ja  sää oli siten otollinen ensimmäiselle extreme-elämykselle.

Suuntasimme vähän matkan päässä olevalle bed & breakfeast -paikkalle, ei tosin yöpymään eikä syömään tällä kertaa. Majoituslaitos tarjoaa edellämainittujen lisäksi myös jännempää toimintaa. Paikka sijaitsee syvän jyrkänteen reunalla, jonka yli on viritetty vaijereita. Näiden vaijereiden varaan on pykätty paikan erikoisuus – Big Swing. Se on varsin vakuuttavan kokoinen viritelmä joka tarjoaa ensin 68m vapaapudotusta rotkoon ja sitten melkoisen keinun heti perään. Tätä meidän oli tarkoitus mennä kokeilemaan. Olimme käyneet paikalla jo eilen illalla, mutta pimeä ja muut hommat renkaan hajoamisen takia alkoivat painaa päälle joten siirsimme sen siten tälle päivälle. Kerättyämme tarpeeksi rohkeutta ja kaivettuamme kuvetta olimme valmiit pukemaan valjaat ylle ja astumaan rotkoon. Ensin tosin saimme kokeilla vaijeriliukua rotkon yli lämmittelyksi. Se oli ihan mukavaa ja antoi jo hieman esimakua seuraavan päivän aktiviteetista. Lämmittelyjen jälkeen oli vuorossa pieni loikka  mutta suuri pudotus… Olimme päättäneet hypätä tandemina, jotta kumpikaan ei voi sitten jänistää h-hetkellä 🙂 Kun työntekijä oli ensin kokeillut laitteet kertalleen ja meidät oli kiinnitetty köysiin, ohjattiin meidät lähtötasanteen reunalle. Kantapäät piti asettaa reunan yli – pudotusta alla oli yli 100m – ja sitten tarvitsi vain koukistaa polvia ja nojata taaksepäin. WiiiiiiiiiiiiiiiiiiiIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!

Big Swing

Big Swing näköalaravintolasta käsin. Tuolta vastapäisen kallion päältä hypättiin ja heilahdettiin melkein tälle puolelle ja lopulta laskeuduttiin alhalla näkyvälle tasanteelle.

Siinä karisivat hyvin unihiekat silmistä. Itse pudotus oli melko nopeasti ohi. Sen pitäisi kestää vain 2,5 sekuntia, mutta paljoa ei siitä ehtinyt havainnoida. Kun maisemat ja kalliot vieressä vilahtivat ohi, alkoi köysi yhtäkkiä kiristyä ja alettiinkin singahtaa rotkon toiseen päähän suuressa kaaressa. Heilahduksia kesti hyvän tovin ja ehdittiin katsella niiden aikana maisemiakin, kunnes vauhti alkoi hidastua ja kaaret pienentyä. Tarpeeksi vauhdin asetuttua meidät laskettiin alhaalla olevalle tasanteelle. Päästyämme sinne meidät irroitettiin köydestä ja alas laskettiin säkissä meille silmälasit joita ei luonnollisestikaan voinut pitää päässä hypyn aikana. Ne olivatkin aika tarpeen sillä matka takasin ylös oli noin kymmenen minuutin kapuaminen liukkaita ja heiluvia puuportaita pitkin. Hypyn jälkeen saimme hakea vielä todistukset hypystä toiselle puolelle rotkoa kyhätystä näköalaravintolasta.

Hyppelyn jälkeen suuntasimme etelään kohti seuraavaa toimintaa. Pysähdyimme puolen tunnin ajelun jälkeen Sabien vesiputousten parkkipaikalle aivan samannimisen kaupungin laidalla. Täältä joen uurtamasta uomasta tiesimme löytyvän jonkunlaisen kalliokiipeilypaikan ja lähdimme sitä katsastamaan. Sieltähän niitä reittejä löytyi sekä pari muutakin kiipeilijää jotka kertoivat jotain reiteistä. Haimme samoin tein autolta tarvittavat kiipeilyvermeet ja painelimme takaisin kallioiden alle. Meillä ei ollut tässä vaiheessa vielä mitään käsitystä millaisia oikeasti ovat Etelä-Afrikassa käytettävät reittien vaikeusasteet verrattuna meikäläisiin ja aloitimme melkoisen helpolla reitilä. Mikko pisti reippaasti kiipeilytamineet niskaan ja lähti viemään köyttä ylöspäin. Parin ensimmäisen pultin jälkeen tosin tuli jonkinmoinen tenkkapoo, kun ei yhtään ymmärtänyt mihin reitti oikein meni. Ei auttanut muu kuin nöyrästi perääntyä ja laskeutua takaisin maahan. Tästä ei vielä sisu täysin sulanut vaan yritettiin vielä viereistä reittiä, hieman vaikeampaa vaikeusasteen mukaan, mutta selkeämmän näköistä. Tälläkin reitillä alkoi aikamoinen kuumotus pukata ylempänä niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Reitti oli hieman negatiivinen eli päälle kaatuva ja kallion yläosaan aurinkokin mahtui paistamaan tehden siitä varsin hikisen. Sielläkin piti sitten ottaa hieman tuumaustaukoa, mutta lopulta sieltä löytyi jokin kohta mistä pääsi rimpuloimaan kallion päälle. Viimeistään nyt oli kuitenkin jo into jatkaa laantunut. Päätettiin että eiköhän tämä nyt ollut tässä kun molemmilta reiteiltä oli tullut ns. “turpaan” vaikka vaikeusasteen puolesta niiden olisi pitänyt mennä ihan mennen tullen meiltä molemmilta. Pantiin pillit pussiin ja tavarat reppuun ja paineltiin takaisin autolle pitemmittä puheitta.

Kiipeilyä Sabie Gorgessa

Kiipeilyä Sabie Gorgessa. Tässä Mikko oikeastaan kyllä laskeutuu alas.

Autolla totesimme liikkeemme varsin fiksuksi sillä matka Swazimaahan, jonne meidän oli tarkoitus ajaa illaksi, olikin pidempi kuin olimme kuvitelleet. Olisimmekin rajalla navigaattorin mukaan vasta vähän ennen puolta seitsemää eli taas oli tiedossa pimeässä ajoa, sillä rajalta oli vielä jonkin matkaa itse majapaikkaamme. Jonkun tovin ajettuamme meille iski pieni epäilys että mahtaakohan meillä olla sittenkaan kaikki tarvittavat asiakirjat mukana. Matkaoppaasta iski silmään Maijulle että tarvitaan lupakirje autovuokraamolta, jotta saamme viedä auton Etelä-Afrikan rajojen ulkopuolelle. Sitähän ei sitten löynyt mistään Avikselta saatujen papereiden joukosta, vaikka moneen kertaan oli kerrottu ja sanottu ja kirjoitettu että ollaan menossa Swazimaahan. Ei muuta kuin puhelua Avikselle, josta sanottiin että ei hätää, menette vain mihin tahansa heidän toimipisteeseensä ja saatte lapun sieltä. Olimme onneksi juuri ajaneet yhden lentokentän ohi jossa olisi tällainen konttori. Koukkaus takaisin kentälle siis. Vaikka matka ei ollut kovin pitkä, niin kokonaisuudessaan siihenkin tuhraantui lähes tunti ylimääräistä. Koko homman olisi voinut tosiaan estää tarkistamalla, että ko. lappu oltiin saatu alunperin, mutta eipä sitä osannut tietenkään kysyä ja vaatimalla vaatia, vaan oletti että he antavat meille tarvittavat asiakirjat. Tästä sitten lähtettiin posottamaan kohti Swazimaan rajaa pimeän laskiessa ylle. Ajomatka pitkin mutkaisia, mäkisiä ja pilkkopimeitä teitä, joilla nopeusrajoitus on käsittämättömät 100-120 km/h, oli aika kuumottava ja voidaan hyvin laskea ekstreme-elämykseksi nro 3.

Lupalappu autolle

Tällainen lappu pitää olla mukana jos aikoo mennä rajan yli Swazimaahan vuokra-autolla

Kello oli hiukan vaille kahdeksan kun lopulta päästiin Swazimaan rajan yli. Rajamuodollisuudet olivat onneksi oikeastikin vain muodollisuuksia ja nopeasti ohi. Hauska yksityiskohta oli, että passintarkastaja antoi leimat lyötyään tiskinsä takaa Swazimaan matkailuesitteen. Vähän toista kuin yleensä niin yrmyt rajavartiolaitoksen edustajat. Rajan toisella puolen tuli myös iloisena yllätyksenä teiden kunto sekä vielä suurempi ihmetyksen aihe eli valaistu tie. Etelä-Afrikan puolella emme vielä moista ihmettä olleet nähneet ja oli huomattavasti mukavampi ajaa valaistulla tiellä, joka vielä kaiken lisäksi oli varsin hyvässä kunnossa (niin ikään naapurimaahan verrattuna). Niin sitä ennakkoluulot karisee, omissa ajatuksissa kun oli mieltänyt Swazimaan ennemmin takapajulaksi jossa on vain pahaisia kärrypolkuja.

Beehive

Beehive eli perinteinen savimaja sisältäkäsin. Olkikatto ja kaikki.

Matkan varrelta oltiin soitettu myös Swazimaan majapaikkaamme, Mlilwanen luonnonpuistossa sijaitsevaan leiriin. Tiedettiin, että puiston portit ovat kyllä auki vuorokauden ympäri, koska puistossa ei ole kissapetoja vaan vain vähemmän vaarallista eläinasujaimistoa, mutta emme olleet varmoja olisiko paikalla myöhään illalla enää ketään joka voisi päästää meidät mökkiimme. Puhelimessa meille kuitenkin vakuutettiin, että saisimme katon pään päälle iltamyöhäänkin. Portinvartija käski meidän ajaa eteenpäin ja kertoi, että leirissä olisi “a green man like me” jolla olisi mökin avain. Ajettiin varovasti pimeässä pitkin nyt jo enempi kärrytietä kunnes vihdoin edessä näkyi valoa. Sieltä löytyi myös tämä vihreä tai siis vihreään pukeutunut mies, joka hurraa hurraa saattoi meidät korkeakattoiseen mökkiimme lepuuttamaan pitkän päivän rasituksista.