Mumbai. Bombay. Kuinka vaan. Jostain käsittämättömästä syystä mutta aivan ehdottomasti yksi maailman parhaista kaupungeista, ainakin jos Maijulta kysytään. Suuri, meluisa, kuuma, kaoottinen, uuvuttava, shokeeraava, ahdistava? Kaikkea sitäkin, mutta Maijun Mumbaissa on säihkettä, loistoa, kimallusta ja glamouria. Suuri osa siitä, mikä kiiltää, on tietysti pelkkää kissankultaa, mutta harakka on yhtä kaikki lumoutunut.
Room with a view. Näkymä hotellihuoneen parvekkeelta.
Mumbaissa kukaan ei ole köyhä eikä kipeä. Paitsi tietysti kaikki ne köyhät ja kipeät, jotka kansoittavat kaupungin slummeja ja kadunvarsia. Mutta, kuten paikallinen ystävämme Amit (johon tutustuimme joitakin vuosia sitten sukellusreissulla Andamaaneilla) huomautti, Intiassa on paljon valtavan rikkaita kerjäläisiä, jotka tienaavat enemmän kuin hän – ja kyseessä on kuitenkin hyvin tienaava ylemmän keskiluokan tai alemman yläluokan edustaja. Pinta saattaa siis pettää toiseenkin suuntaan. Amit kertoi myös siitä, miten on olemassa kokonaisia perhekuntia, joille kerjääminen on sukupolvelta toiselle siirtyvä ammatti, eikä välttämättä suinkaan mikään viimeinen oljenkorsi johon tartutaan viimeisessä hädässä. Kerjäämiseen liittyy myös uskonnolliset ulottuvuutensa: almujen antaminenhan kuuluu islamin peruspilareihin, ja buddhalaisille sekä hinduille on tärkeää osoittaa nöyryyttä ja alentaa itsensä kerjäämällä matkalla kohti henkisiä korkeuksia.
Inhimillinen hätä on Intiassa tietysti valtaisaa, ja toisinaan tuntee olonsa aika sydämettömäksi, kun ei anna kerjäläiselle edes yhtä rupiaa vaikka olisi juuri tuhlannut satoja tai tuhansia rupioita ravintolaillalliseen tai tuliaisostoksiin. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatin on vain vaikeaa hyväksyä ajatusta, että kerjääminen voisi tarjota tien parempaan elämään. On siis helppo yhtyä Amitin linjaukseen: kerjäämisestä pitäisi saada niin kannattamatonta, että lapset pantaisiin ennemmin kouluun kuin kadulle kerjäämään, ja sitten aikuisina oikeisiin töihin. Rikkaiden länkkkärituristien ja intialaisten hyväntekeväisyyden väylä pitäisi olla joku muu kuin yksittäisten lanttien jakaminen kerjäläisille (joilta raha todennäköisesti päätyy muuhun kuin ruokaan, esimerkiksi kerjäläisringin isolle pomolle).
Tällaisilla pohdinnoilla saatiinkin kätevästi perustelut omalle toiminnallemme: yritettiin tehdä osamme elämällä leveästi ja pitämällä siten paikallisen talouden pyörät pyörimässä. Syötiin hyvin, tehtiin ostoksia, suhailtiin autoriksalla ja taksilla. Toisaalta myös etäisyydet ovat pitkiä eikä joukkoliikenne paikallisjunaa lukuun ottamatta ole turistille erityisen kätevä. Riksan ja taksin käyttäminen taas on melko edullista ja helppoa eikä yleensä vaadi suurempaa hinnasta vänkäämistä, vaan useimmat kuskit suostuvat käyttämään taksamittaria.
Mittarin lukeman tulkitseminen on tosin korkeampaa matematiikkaa, mutta elämää helpottaakseen Mumbain liikennepoliisi laatii tariffitaulukon, jonka perusteella voi näppärästi tarkistaa maksettavan summan. Yksi riski on tosin olemassa pahaa-aavistamattoman turistin pään varalle: peukaloidut taksamittarit, jollaiseen hitto vie onnistuimme törmäämään heti kaupunkiin saavuttuamme matkalla junalta guesthouselle. Oltiin etukäteen laskeskeltu matkan pituuden ja tariffitaulukon perusteella, että hintaa pitäisi kertyä n. 150 rupiaa, joten hälytyskellot alkoivat soida kun kuski alkumatkasta alkoi selittää että loppusumma on jotain 450 rupian luokkaa. Tiedettiin että moinen summa on ihan tähtitieteellinen kyseisestä matkasta, mutta perillä mittarin lukema tosiaan vastasi 390 rupiaa. Maksettiin kyllä, mitäpä muutakaan, mutta annettiin kuskin kyllä kuulla kunniansa. Olisi vielä pitänyt pyytää nimi ja taksin lisenssinumero ja uhkailla poliisille ilmoittamisella, mutta a ) oli väsähdys ja halusi päästä huoneelle ja b) kyse on taas suomalaisittain niin mitättömästä summasta, ettei edes periaatteen vuoksi jaksanut tapella enempää. Sitä paitsi ei edes voitu olla sataprosenttisen varmoja siitä, miten ja missä määrin mittari huijasi. Varmuus saatiin kyllä sunnunta-iltana, kun ajettiin melkein tuplasti pitempi matka, joka kuitenkin kustansi rehellisen kuskin kyydissä vain 280 rupiaa.
Muitakin ihmiskontakteja onneksi oli kuin vain taksikuskien kanssa. Lauantai-iltapäivää ja iltaa istuttiin Amitin ja tämän serkun (jonka nimeä ei noloa kyllä edelleenkään tiedetä vaikka ollaan oltu hänen vierainaan jo kahdella peräkkäisellä Mumbain-reissulla – eikä enää kehtaa oikein kysyä…) seurassa jälkimmäisen melko hulppeassa koko kerroksen asunnossa Palli Hillin hienostokerrostaloalueella. Kerjäämiskeskustelun ohella vaihdettiin matkakuululumisia ja -suunnitelmia, jutusteltiin niitä näitä kaikesta mieleen juolahtavasta (teenjuonnista uskontojen tyrkyttämiseen) ja syötiin pariin otteeseen. Molemmilla vierailuillamme Maiju on pystynyt syömään pelkkiä hiirenannoksia, viimeksi vatsataudin ja nyt kuumeilun ja kröhän hillitessä ruokahalua, joten emäntä epäilemättä kuvittelee että hänen tarjoamansa ruoka on Maijun mielestä pahaa. Vaikka se on oikeasti hyvää kotiruokaa! Mikko sentään piti kunniaa yllä ja söi reilusti. Vielä pahempi etikettivirhe oli, kun Maiju perisuomalaisittain(?) yritti esittää illalliskustannusten jakamista. Loukkaus ei kai kuitenkaan ollut kohtalokas, koska saimme kutsun takaisin taas seuraavalla Mumbain-visiitillä. Eiköhän sellainen taas ennen pitkää tule…
Bombay Bhel
Osa lauantai-illasta pyörittiin Khar Roadin lähiön vilkkailla ostoskaduilla näyteikkunoita ja ympärillä hyörivää väenpaljoutta katsellen. Sunnuntaina tehtiin oma varsinainen ostoskierroksemme Etelä-Mumbain turistoituneemmilla ostoskaduilla vakkarikaupoissamme ja käytiin tietysti myös pakollisella McAlooTikki-perunapihvipurilaisella.
Diskovalohevoskärryjä odottamassa asiakkaita Taj Palacen vieressä
Sunnuntai-illan kruunasi Mumbain vakio-ohjelmaan kuuluva käynti Taj Palacessa, paikallisessa perinteikkäässä hienostohotellissa, joka on niin hieno että sinne kehtaa mennä kuinka reissussa rähjääntyneenä tahansa eikä henkilökunnan ilmekään värähdä. Palvelu on aina ensiluokkaista, vaikka kävisi vain vessassa. Sielläkin on muuten oivallista asiakaspalvelua: jonkun ihmisen toimenkuva on avata vesihana ja ojentaa pyyhe käsien pesua ja kuivaamista varten. Mahtavaa työllisyyspolitiikkaa! Viimeisen illan kunniaksi päätettiin panna elämä risaiseksi ja käydä syömässä yhdessä hotellin ravintoloista, Masala Kraftissa, jossa tarjoillaan intialaista ruokaa himpun verran modernisoituna tai tyyliteltynä ja länsimaisella vivahteella (esim. osassa ruoista käytetään intialaisessa keittiössä perinteisesti tuntematonta oliiviöljyä). Alkupalasta, pääruoista lisukkeineen, jälkiruoista, yhdestä pienestä oluesta ja litran vesipullosta koostuva ateria kustansi kokonaiset 65 e. Intialaisittain tietysti järkyttävä summa rahaa mutta meikäläisittäin ihan oman rahan paikka vielä, eikä onneksi mitään pönötystä tai hienostelua myöskään. Ruoka oli oikein hyvää: selkeitä, simppeleitä makuja ja joitain kekseliäitä makuyhdistelmiä jotka toimivat hienosti – esimerkiksi paneer-juustoa pippurikastikkeessa, chili-oliivi-naanleipää ja masala chai creme brulee innovatiivisimmat mainitaksemme. Ei mikään paras ravintolaelämys ikinä tai edes Intiassa, mutta ehdottoman suositeltava kaikille jotka eksyvät Mumbaihin (jota luonnollisesti suosittelemme myös!).
Sokeriruokomehukoju. Vierestä saa ostaa myös chaatia.
Keskityttiin siis täysin häpeämättömästi ruumiin ravintoon ja materiaalisiin nautintoihin Mumbaissa, ja lähimpänä hengellisiä harrastuksia olivat kaksi Hare Krishnan hengessä valmistettua aamiaista. Vaan tulipa noita temppeleitä jo koluttua, buddhalaisia tosin pääasiassa, mutta vähän ekumeniaa kehiin hei. Krishnojen guesthousen huoneessa olevassa infossa tosin luki, että vieraiden odotetaan (“are requested”) osallistuvan palvelusmenoihin, joita pidettiin temppelillä kolmesti päivässä 04:30 alkaen. Epäilemättä olisi voinut olla ihan mielenkiintoista, tavallaan, mutta hirmu hankalat ajat ne olivat seremonioilleen keksineet, kun oltiin aina joko nukkumassa tai kaupungilla humputtelemassa. Ei sentään saatu toruja kun palattiin molempina iltoina vasta puoliltaöin, korkeintaan vähän pitkiä katseita. Mutta myös reippaat Hare Krishna -tervehdykset, totta kai, vastauksenamme edelleen epämääräistä mutinaa.
Varhain maanantaiaamuna alkoikin sitten jo kotimatka. Tuntuu että matka olisi ollut paljon pitempi kuin kaksiviikkoinen, kun ehdittiin nähdä ja tehdä niin paljon, mutta äkkiähän se kyllä hujahti ohi. Lentoyhtiönä oli tällä reissulla Turkish Airlines, jolla oli kovin pomppuista kyytiä mutta hyvää ruokaa ja laaja viihdetarjonta pitemmillä lennoilla. Istanbulin kenttää ei tosin oikein voi suositella välilaskupaikkana, jota Turkishia käyttäessä on kyllä melko hankala välttää. Jatkolentoa odotellessa saa kyllä ahtaa vatsaansa turkkiherkkuja kuten baklavaa ja mezejä, mutta itse lentoliikenne vaikutti kentällä todella huonosti organisoidulta. Jokaisella kuudesta lennostamme Istanbuliin tai Istanbulista (Mikon meno, Maijun meno ja molempien kotiinpaluu) oli jonkinlaista aikatauluhässäkkää, esimerkiksi ikuisuuden kestävää kiertelyä kentän yllä laskeutuessa tai kiitoradalle pääsyn odottelua noustessa. Helsinki-Vantaalle saavuttiin jälkimmäisestä johtuen melkein kaksi tuntia myöhässä. Vaikuttaa siis siltä, että Turkish Airlinesin ja Indian Railwaysin välillä on kuin onkin vaihdettu liikesalaisuuksia ja muistioita aikataulussapysymisstrategioista. Tosin Indian Railways tarjoaa koko lipun summaa takaisin jos juna on yli 3 tuntia myöhässä, mutta siihen liittyy jotain monimutkaisia sääntöjä joita ei oikein olla tajuttu. Mutta tarjoaa kuitenkin.
Jos jotain, niin Intian-matkailu ainakin kasvattaa myöhästelynsietokykyä ja opettaa joustavuutta aikataulujen suhteen. Ei siis oltu moksiskaan vaikka päästiin panemaan kiuas päälle hieman suunniteltua myöhemmin. Mutta kyllä se joustavuus äkkiä karisee ja tulevan talven liukkailla ja/tai loskakeleillä kirotaan kurjaa HSL:ää heti jos joudutaan odottamaan pysäkillä edes muutama ekstraminuutti… Tosin tänään Mikko meinasi unohtaa katsoa aikataulusta Ruoholahden pysäkillä että koskas se bussi oikein tulee ajatellen, että se tulee sitten kuin tulee. Tosin sitten muistui mieleen, että missä oikein ollaan ja mieli palasi takaisin länsimaiseen minuuttiaikatauluun. Ja katse bussien aikatauluun.
Släpärit antaneet lähes kaikkensa. Oikeasti nämä menis meillä vielä pari viikkoa ja intialaisilla puolisen vuotta.
Tämä matka alkaa olla paketissa, matkatavarat puolestaan kutakuinkin purettuna ja paikalleen (tai ainakin pyykkikoriin) pantuna (Mikon duffeli on vielä kyllä palaamatta Nepalista). Yksi Idän Ihme on muuten rajoitetun ajan nähtävillä vielä matkan jälkeen: Mikon mieletön seitsenviikkoinen parta pysyy paikallaan ensi viikonloppuun asti, tervetuloa siis kaikille perjantaisiin pikkujouluihin tarkistamaan uskomattoman vähäinen karvankasvu 😀