Lauantaiaamuna oli entistäkin aikaisempi herätys 4:45 junalle Patnasta Varanasiin. Paitsi että VR on näköjään ulkoistanut aikatauluongelmiaan Indian Railwaysille, ja juna tuli Patnaan vasta seitsemältä. Tai no, ehkä IR on vielä VR:ääkin pahamaineisempi myöhästelyn suhteen joten ulkoistamisen suunta onkin ehkä vähemmän perinteinen Intia-Suomi. Patnan asemalla oli luovuttu kieltämättä hieman masentavista kuulutuksista, joissa kerrotaan että juna se-ja-se “is now running late XX hours and YY minutes”. Sen sijaan kuulutuksissa mainittiin, jos juna lähti aikataulun mukaisesti. Imagonkohotuskampanjako mahtaa olla taustalla? Myöhässä olevista junista tiedotettiin vasta, kun ne olivat jossain aseman lähimaastossa. Varanasissa junien myöhästelystä puolestaan tiedotettiin, mutta sielläkin kerrottiin junan odotettu saapumisaika myöhässäoloajan sijaan; imagollisesti vähän positiivisempi lähestymistapa sekin.
Varanasia hotellin parvekkeelta
Varanasin juna kasvatti myöhästymispottiaan matkan varrella vielä parilla tunnilla, joten saavuimme perille vasta kahden jälkeen iltapäivällä aamukymmenen sijaan. Matkalla hotellille onnistuimme suututtamaan yhden autoriksakuskin, joka lupasi viedä meidät perille 30 rupialla muttei vienyt lähellekään ja vaati 150 rupiaa, sekä yhden kantajasedän, joka lähti johdattamaan meitä kohti guesthousea ja olisi niinikään halunnut tästä opastuksestaan palkkiota enemmän kuin laki sallii.
Pesutoimia ja istuskelua Ghatilla
Varsinkin Maijulla oli syviä ennakkoluuloja Varanasia kohtaan, ja osittain niistäkin johtuu, että tämä on ensimmäinen visiittimme tähän pyhistä pyhimpään kaupunkiin. Ennakko-oletus oli, että kaupunki on täynnä sekä paikallisia että länsimaisia hörhöjä, sen seitsemän sortin rojun ja rihkaman kaupustelijoita, piinaavia riksa- tai veneajeluiden tyrkyttäjiä, salavihkaisia hasiksenmyyjiä, itsepintaisia kerjäläisiä jne. jne. No on kai täällä kaikkea sitäkin, mutta ensikosketus oli kuitenkin yllättävän positiivinen ja oudolla tavalla jopa rauhallinen. Ehkä senkin takia, että joen ranta ja sille johtavat kapeat kujat ovat skoottereita ja mopoja lukuun ottamatta jalankulkijoiden ja lehmien valtakuntaa, ja mökäisyysaste näin ollen siedettävä. Suurimpia vaaroja ovat sokkeloisille kujille eksyminen sekä ennen kaikkea lehmänläjiin astuminen, niitä nimittäin riittää. Mutta kujat ovat tunnelmallisia ja värikkäitä, ja joenvarressa on ennemmin harras kuin kaoottinen tunnelma. Kiihkeimmillään tunteet olivat leveällä “rantapromenadilla” krikettiä pelaavien poikien joukossa. Lyhyellä kävelyllä ennen pimeän tuloa ei nähty yhtään joessa lilluvaa ruumista. Suurin osa vainajista kyllä itse asiassa tuhkataan, mutta ei pieniä lapsia eikä isorokkoon kuolleita, jottei suututettaisi isorokon jumalaa (!) Sitalaa. Hautajaisrovioita kyllä nähtiin ja lisäksi pantiin merkille valtavat polttopuuvarastot niiden pystyttämistä varten.
Polttopuita odottamassa asiakkaita
Mikon mielestä Gangesin vesi ei näyttänyt rannalta tarkasteltuna erityisen likaiselta. Maiju kielsi joka tapauksessa kaikki mielessä mahdollisesti häivähtävätkin ajatukset pyhään jokeen dippaamisesta. Kastautumisen Haridwarissa Gangesin yläjuoksulla männä reissulla saa luvan riittää. Toisaalta opaskirja kyllä kertoi jännittävän tiedon, että koleramikrobi ei Gangesin vedessä säilynyt elossa kuin kolme tuntia, siinä missä se tislatussa vedessä oli kunnossa vielä vuorokauden päästä. Kolera vaan ei taida olla ainoa epämiellyttävä asia mitä vedessä piileksii. Kiinnostavana tietona mainittakoon vielä, että jossain vaiheessa jokeen yritettiin istuttaa raadonsyöjäkilpikonnia poistamaan tuhkaamattomista ruumiista aiheutuvaa saasteongelmaa, mutta kilpparit katosivat eivätkä siis tarjonneet tilanteeseen pysyväisluontoista ratkaisua.
Hiustenleikkuuta Ghatin vieressä
Kaikkia näitä nippelitietoja aivoissamme prosessoiden varustauduimme sunnuntaina osallistumaan auringonnousun aikaan perinteiseen turistitoimintaan eli Gangesin-risteilyyn soutuveneellä eestaas kaupungin viertä. Mutta kas! Aamu valkeni… kirjaimellisesti. Viiden jälkeen ulkona oli täysin valkoista, niin että eiliset komeat maisemat hotellihuoneen parvekkeelta joen yli olivat vaihtuneet näkymään hädin tuskin parvekkeelta alas maahan asti. Ei siis veneretkeä ainakaan pariin tuntiin. Kun sumu ei myöhemminkään aamusta ollut juuri hälvennyt, lähdettiin vain kävelemään vielä pitkin poikin labyrinttimaisia kujia ja joenvartta kylpijöineen ja hautajaisineen. Opaskirjoissa oli varotettu, että kujilla eksyy helposti, ja se piti kyllä paikkansa, nimittäin yksikin väärä käännös saattoi johtaa siihen että kiersi ympyrää ja päätyi aivan muualle kuin kuvitteli. Rantaan päästyään on kuitenkin helppo suunnistaa, ja sinne pääsemiseksi on onneksi yksi takuuvarma kikka: seuraa vain ruumissaattuetta ja avot, pääset perille.
Mies ja lehmä kujalla. Molemmilla näyttää olevan kiire jonnekin. Ei minnekään.
Lehmä söi kadulla viereisen temppelin koristeista varastamansa kukkaköynnöksen.
Lauantai-illan ja sunnuntaiaamun perusteella veikkasimme saaneemme Varanasista kaiken mitä sillä on ainakaan meille tarjota, pakkasimme kimpsumme ja kampsumme ja suuntasimme taas juna-asemalle. Ei tosin vielä saman tien junaan vaan ensin tuktuk-kyydillä omatekoisen, tarkoittamattoman buddhalaispyhiinvaelluksemme seuraavaan kohteeseen eli Sarnathiin. Siellä Buddha piti ensimmäisen saarnansa (siinä missä Vaishalissa viimeisensä), ja täällä oli tarjolla myös toinen näytekappale Ashokan pylvästä. Pylväs, joka oli nähtävillä häkissä lukkojen takana useaan kappaleeseen hajonneena, oli Vaishalin vastaavaan verrattuna aikamoinen antikliimaksi. Tosin sen päällä on aikoinaan ollut komea neljän leijonan patsas, joka on nykyään kuvattuna Intian kansallistunnuksessa, ja joka oli nähtävillä viereisessä arkeologisessa museossa. Mitä tulee käyntikohteen varsinaiseen buddhalaisantiin, se oli melko geneerinen stupa – luostarinraunioita – temppeliraunioita – kombinaatio. Bangladeshissa näkemämme Paharpurin jälkeen nämä Intiassa tarjolla olevat kohteet eivät juuri säväytä. Menkää ihmiset muutenkin Bangladeshiin, se on hieno maa. Meiltä saa tarvittaessa vähän matkavaluuttaa mukaan. Ei sitä tosin siellä kauheasti edes tarvitse.
Sarnathin säälittävä Ashoka-pylväs
Dhanekh stupa. Sitä ei koskaan tehty valmiiksi.
Sarnathin Ashokapylvään päällä ollut leijonapatsas on alueen viereisessä museossa. Tässä kopio läheisessä puistossa.
Takaisin Varanasissa saatiin sopivat lähtöaggressiot aikaan tappelemalla autoriksakuskin kanssa Sarnathin-koukauksen sovitusta hinnasta sekä aseman yleisestä toimimattomuudesta, hälyisyydestä ja väenpaljoudesta (eli juuri niistä asioista joita oltiin Varanasista oletettu löytyvän). Onneksi meidät Bhopaliin kuljettava juna oli jo laiturilla valmiina ottamaan meidät uumeniinsa toiseksi parhaan luokan paikoille eli ilmastoituun 2A-makuuvaunuun vuodevaatteineen ja pedin eteen vedettävine verhoineen. Ja kuorsaavine ylipainoisine intialaismiehineen sekä jossain lattianrajassa piipittävine hiirineen…