Meghalayan korkealta kukkulaseudulta ollaan laskeuduttu suuren Brahmaputra-joen halkomalle Assamin alangolle. Kukkulat kohoavat täälläkin, mutta vähän kauempana horisontissa. Etualan täyttävät riisipellot, metsiköt ja teeviljelmät, jotka poikkeuksellisesti sijaitsevat tasaisella maalla mäkien sijaan.
Reipashenkiset tutkimusmatkaajanne Maiju ja Mikko ovat jälleen olleet luontoelämysten äärellä. Tällä kertaa ollaan Kazirangan kansallispuistossa, jossa asustaa noin 2200 uhanalaista yksisarvista intiansarvikuonoa – yli kaksi kolmasosaa kaikista lajin edustajista maailmassa. Nähdäksemme näitä mahtavia, kömpelön näköisiä mutta tosiasiassa jopa 80 kilometrin tuntivauhdilla pötkiviä eläimiä olemme vierailleet kolmeen otteeseen puiston alueella sekä jeepillä että elefantin selässä.
Jeeppiajelut kestävät parisen tuntia ja niillä ajetaan pitkin valmiita hiekkateitä (ei siis mitään off-roadia) pahimmassa tapauksessa pitkässä letkassa. Puistoon kun saa ajaa vain tiettynä aikana päivästä ja tiettyjä reittejä pitkin, joten on selvää että ruuhkia syntyy. Se tietysti himmentää näiden ”safareiden” viehätystä melko paljon, mutta yllättävän paljon niillä silti näkee eläimiä. Yllättävää siksi, että luulisi villieläinten pelkäävän jo pelkkää moottorin pärinää, puhumattakaan intialaisturistien mölyämisestä (heille kun tuntuu olevan mahdotonta pysytellä hiljaa). Aika kiltisti eläimet kuitenkin pysyttelivät näkösällä ja välillä jopa melko lähellä, kunnes joko kyllästyttiin katsomaan niitä tai sitten joku erityisen mölyäväinen tapaus onnistui lopulta pelästyttämään ne pakosalle.
Mitä jeepistä käsin sitten pääsee näkemään? Ensinnäkin hienoja maisemia, taas kerran. Taustalla kohoavat vihreät kukkulat, heti tien molemmin puolin kasvaa korkeaa (norsunkorkuista, siitä nimitys norsun-)heinää, siellä täällä heinikosta kohoaa puita. Lintubongarille täällä olisi ilmeisesti tarjolla paljon katseltavaa. Me ei jakseta linnuista niin kamalasti intoilla, mutta pelikaaneja on ainakin ja jo Sundarbansissa nähtyjä adjutantteja. Ja pieniä vihreitä papukaijoja ja sen sellaista. Iänikuisia peuroja (hog- ja sambar-merkkisiä) löytyy melkein joka mutkan takaa, jos pieni liioittelu sallitaan. Vähän harvinaisempi näky ovat puhvelit, joiden väritys ja sarvet melkein erehdyttävät etäältä katsottuna sekoittamaan ne joko villielefantteihin tai sarvikuonoihin.
No entäpä sitten, saako näkökenttäänsä kumpaakaan näistä harmaista jättiläisistä? Jo vain, kumpaisiakin! Molemmilla jeeppisafareillamme bongattiin useita sarvikuonoja, jotkut hyvin kaukaa ja toiset vähän lähempää, osan yksittäin ja jokusen pienessä hajanaisessa ryhmässä. Toisella ajelulla nähtiin vartiotornista myös pari-kolme villinorsua, tosin melko etäältä. Onneksi on nykyään kohtuullinen linssi kamerassa, niin erottuu kuvasta sentään jotain…
Täällä, samoin kuin Sundarbansissa, ollaan vähän harmiteltu sitä, miten vähän pelkkää luonnon ja eläinten tarkkailua kaikessa rauhassa (ja hiljaisuudessa) kuuluu ainakaan normaaliin vierailuohjelmaan. Puistoon tehdään pari pikaista huviajelua, siinä kaikki – sinne ei voi jäädä yöksi tai ilmeisesti kovin helposti edes muutamaksi tunniksi vartiotorniin olemaan. Voi vain kuvitella, miten paljon eläimiä olisi mahdollista nähdä tornista tai vastaavasta tukikohdasta käsin, jos puistoon pääsisi ilman meluisia jeeppiletkoja.
Toinen keino alueella vierailemiseen ovat tunnin mittaiset elefanttisafarit aamuaikaan. Näistä norsuratsastuksista jäi hieman ristiriitainen fiilis. Aluksi touhu tuntui vähän tyhmältä: samoin kuin jeeppejä, myös norsuja on valtava lauma kyyditsemässä turisteja. Yhden ratsastusvuoron loputtua kyytiin vaihdetaan uudet turistit, eli on aikamoinen liukuhihnameininki.
Itse safari oli silti tosi hauska, ihan jo pelkästään siksi kun sai mennä keinuvalla norsukyydillä. Välillä kuljettiin korkean heinän keskellä ja se todella kohosi päiden korkeudelle ja ylikin vaikka oltiin norsun selässä. Toisinaan taas mentiin mudassa, josta lähti aika mahtava litinä ja lätinä kun painavat norsut talsivat yli. Norsuratsastuksen aikana näki paljon eläimiä ja ihan läheltä. Lajit ovat samoja kuin muulloinkin, eli peuroja, puhveleita ja sarvikuonoja, mutta jeeppiajeluihin verrattuna norsuilla pääsee todella paljon lähemmäs, parhaimmillaan (arviolta) vain 15 metrin päähän. Aika jännää oli saada katsella sarvikuonoja niin lähietäisyydeltä. Molemmissa, sekä norsuissa että sarvikuonoissa, on jotain ikiaikaista – majesteettinen koko, arvokkaan hidas liikehdintä, läpäisemättömän oloinen, panssarimainen nahka – jotain, mikä saa ne tuntumaan jonkin hyvin kaukaisen ajan jäänteiltä.
Tarkoitus oli mennä vielä uudestaan elefanttisafarille tänä aamuna ennen paluutamme Guwahatin kaupunkiin ja lähtöä sieltä eteenpäin kohti Darjeelingia. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun eiliseltä jeeppiajelulta palatessamme Mikko alkoi valitella huonoa oloa. Hotellilla otettiin kuumemittari esiin, ja se näytti 39 astetta. Vaihteeksi siis sairastamista ohjelmassa. Lääkäri tuli käymään heti illalla, oli sitä mieltä että kyseessä on pelkkä vilustuminen ja määräsi hoidoksi antibioottikuurin (jälleen kerran…). Myöhemmin illalla ja yöllä iski kuitenkin vielä ripuli, minkä takia päätettiin aamulla varmuuden vuoksi olla lähtemättä viiden tunnin bussimatkalle Guwahatiin.
Joudutaan nyt miettimään loppumatkan ohjelma koko lailla uusiksi. Ensi viikon alkupuoli oli tarkoitus viettää Sikkimin vuoristomaisemissa trekkaamalla, mutta fyysinen rasitus korkeassa ilmanalassa niin pian sairastamisen jälkeen ei taida olla kovin hyvä idea. Sääli, sillä oltiin jo odotettu tätä ohjelmanumeroa. Pitää yrittää keksiä jotain muuta tilalle – raportoidaan tilanteen kehityksestä ja uusista suunnitelmistamme heti kun on lisää kerrottavaa. Nyt Mikolla ohjelmassa lepoa ja toivottavasti pikaista tervehtymistä, Maijulla murehtimista ja ehkäpä jopa vähän töitä. Huokaus.