Sinne ja takaisin … eli Cherrapunjeen elävät sillat

Aurinko teki taivaltaan taivaan halki porottaen suurimmalla keskipäivän liekillään, kun Mrido ja Mai aloittivat retkensä ylhäältä Cherrapohjan mäeltä alas laaksoon. Aamu oli alkanut varsin komeasti kiesiajelulla halki kukkuloiden Shillakonnusta Cherrapohjaan. Päivän tärkeimmän aterian eli toisen aamiaisen viimeiset muruset putoilivat suunpielistä, kun he nostivat reppunsa selkään. Mai kaivoi taskustaan piipun, täytti sen parhaalla Cherrapohjan pehkulla ja sytytti sen. Matka saattoi alkaa.

Mäki vyöryi uhmakkaana alla karvaisten jalkojen. Polku taittui jyrkempään laskuun ja muuttui sammalenpeittämäksi portaikoksi, joka voi olla vain ja ainoastaan ikivanha. Kuka lie onkaan nämä portaat tänne rakentanut, he ihmettelivät, mutta vain hetken verran, sillä ohi lipuva viidakko vei huomion mennessään ja jokainen polun mutka toi aina uudet maisemat esiin. Sirkat sirittivät huumaavasti, pikkulinnun kokoiset perhoset lentelivät heidän ympärillään, ja puussa kahisteli pörheäturkkinen orava.

Yhä alas jatkui matka yli polkujen, yli purojen, yli nummien, yli ruohoaukeiden. Askeleet oli asetettava tarkoin, sillä kiveys oli liukas ja osa askelmista irrallaan. Välillä karvajalat olivat vähällä livetä, mutta kävelysauvoistaan tukea ottaen Mrido ja Mai laskeutuivat hiljalleen yhä alemmas laaksoon.

Yhtäkkiä jostain heidän takaansa kuului ääni. Mrido ja Mai hätkähtivät ja syöksyivät piiloon läheisen puun juurakon alle. ”Se on laulua”, sanoi Mai. Todentotta, ääni oli laulua ja se tuli alati lähemmäs. Nyt se oli jo aivan lähellä ja saattoi kuulla kuinka se meni:

Hoi, Olen Cherradil,
Tom Cherradil olen vain.
Kuule neito metsien,
kun laulun sulle laulelen.

Yli puron juokset hyppien,
vain harvoin taakse katsoen.
Kaunein oot sä näillä main,
ei vertaa löydy lain.

Hoi, Olen Cherradil,
Tom Cherradil olen vain.
Kuule neito metsäin,
on laulu loppu näin.

”Hoi. Mitäs on metsä meille tuonut?”, kuului ääni aivan heidän yläpuoleltaan. Mrido ja Mai katsoivat ylös peloissaan ja näkivät parrakkaat kasvot, jotka eivät heidän helpotuksekseen kuuluneet metsän peikolle. Ei metsän peikko moista lauluakaan osaisi laulella. Tuskin peikot osaavat edes laulaa. ”Olemme vain retkellä, oi arvon herra”, vastasi Mrido. ”Emme aio mitään pahaa”, jatkoi Mai. Karvainen kasvo heidän yläpuolellaan katsoi sivulle, katsoi toiselle, katsoi sitten kumpaistakin miettien. ”Hoi. Ette pahalta näytäkään, ette peikoilta laisinkaan”, hyrähti Cherradil, ”Ei peikoilla tänne olekaan asiaa, hoi. Ei ole asiaa. Hoi”.

Mrido ja Mai nousivat varovasti pois juurakon alta. ”Hoi. Miksi sillan alle menneet olette, peikot ne siellä vain pesivät”, kummasteli Cherradil. Mrido ja Mai katsoivat ihmeissään toisiaan. ”Sillan alle? Emme tienneet että tässä on silta”, sanoivat he yhteen ääneen. Silloin he vasta kääntyivät ympäri ja huomasivat sillan ensi kertaa.

Ja millainen silta se olikaan! Se ei ollut silta jollaisia on totuttu näkemään Shillakonnussa, saatikka edes Cherrapohjassa, vaikka väki onkin varsin omalaatuista siellä. Ei ollut siinä kiven kiveä, ei tiilen tiiltä, ei laudan lautaa. Työkaluilla ei tällaista siltaa saa aikaan. Silta kaartui juuri heidän piilopaikastaan lähtien koko joen yli ja se oli kokonaan juurakkoa. Juurakkoa sikin sokin, pitkin poikin, ympäri ämpäri, ilman päätä, ilman häntää. Se kasvoi suoraan puusta. Ei, ei puusta. Se OLI puuta, mutta ei lautaa, ei lankkua, vaan ihka elävää puuta. Valtavan puun valtavat juurakot kurottivat rannalta toiselle. ”Puun täytyy olla ikiaikainen”, mietti Mrido mykistyneenä.

”Hoi. Vain vanha Siltakumipuuhan se siinä. Jo kymmenen polvea se kurottanut virran yli on. Ei ikiaikainen, vain parisatavuotinen”, luritteli Cherradil. ”Ei Siltakumipuu anna pahan kulkea, yli juurakon, yli virran”. ”Hoi. Keitäs nämä eessäni muuten ovatkaan? Eivät peikkoja ole lain, ei tonttujakaan vain, kertokaas ken olette ja suitsain?”. ”Olemme Shillakonnusta”, aloitti Mai. ”Retkellä olemme. Emme tienneet että täällä asuu joku”, jatkoi Mrido. ”Kerroimme keitä me olemme, mutta emme kuulleet sinun kertovan kuka sinä olet”, kysyi Mai. ”Hoi. Minä Cherradil olen vain, Tom Cherradil on kutsumain”, myhäili Cherradil. ”Olette tulleet pitkälle Shillakonnusta, pienet karvajalat, pitkälle olette pötkineet. – Jos ylitse aiotte, niin menkää vain. Ette pahoilta näytä, tunnu lain.”

”Kiitos, Tom Cherradil, menemme yli ja leiriydymme sinne yöksi, jos se teille sopii”, kysyi Mrido. ”Hoi. Menkää, olkaa levollisin mielin. Siellä ei peikot, möröt kulje ensinkäin. Vanha Siltakumipuu ei salli niiden ylitseen käydä.”, lauleli Cherradil jo hypellessään pitkin joenvartta eteenpäin. Mrido ja Mai kuuntelivat hetken, kun Cherradilin laulu vaipui jo metsän uumeniin ja lähtivät tarkkaan astellen sillan yli. Joen toiselle puolelle he pystyttivät leirinsä, söivät myöhäisen lounaan sekä aikaisen illallisen ja nauttivat vielä pesälliset pehkua. Kirkkaan tähtitaivaan vartioidessa he vaipuivat jäsenet kolottaen mutta mieli seikkailun virkistämänä unten maille.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *