Daily Archives: 2009/10/23

Dhaka one more time

Dhakan liikennetrilogia – viimeinen osa

The Fellowship Of The Wheels

Bangladeshin liikenne on jotain aivan muuta. Se ei ole liikennettä. Se on kaaosta, joka vain sattuu tapahtumaan tasahkoilla alueilla, jotka on päällystetty asfaltilla tai sitten ei. Kaaoksessa voima on valtaa ja vauhti valttia. Tervetuloa Bangladeshiin.

Tosiaan. Liikenneonnettomuuksia sattuu Bangladeshissa joka päivä. Nyt ei puhuta yhdestä tai kahdesta onnettomuudesta, vaan niitä sattuu jatkuvasti. Bangladeshin liikenteessä kuolee vuosittain käsittämätön määrä ihmisiä [LUKUMÄÄRÄ TÄHÄN]. Harva se hetki menee jossain bussi ojaan tai rekka kumolleen. Joskus käy tuuri, joskus taas Allah saa enemmän työtä. Päivittäin voi lukea lehdestä kuinka jossain on kaatunut bussi ja niin ja niin monta on kuollut ja niin niin monta on toimitettu sairaalaan. Ja lehdillähän on aina uutiskynnys, joten on turha odottaa, että se naapurikorttelissa rekan alle jäänyt riksa saa paljon palstatilaa. Pieniä ”onnettomuuksia” sattuu aivan koko ajan. Bussi ajaa bussin perään, riksa ajaa riksan perään (mikä muuten on aivan normaali tapa jarruttaa ko. laite), riksa ajaa bussin alle, bussi ajaa riksan ylle, jne… Näistä selvitään yleensä kipakalla sanailulla ja sillä että joku kampeaa sen riksan sieltä bussin lokasuojasta irti.

Onnettomuudet eivät olekaan mikään ihme, kun miettii mitä kaikkea liikkuu samoilla kapeilla tai leveillä teillä. Paitsi että tien leveydellä ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä. Leveämmälle tielle vain mahtuu enemmän autoja, busseja, polkupyöriä, riksoja, pieniä takseja, isoja takseja, mopoja ja jalankulkijoita. Pistetään sekaan vielä jokunen koira, useampi kili ja muutama lehmä niin kuvaelma on valmis.

Yleisin kulkuväline joka paikassa on polkupyöräriksa. Niitä löytyy lähes jokaisesta risteyksestä parhaimmillaan kokonainen armada. Sillä pääsee kätevästi lyhyitä matkoja, mutta vähääkään pidemmille matkoille on otettava moottorillinen kulkupeli. Seuraavana vaihtoehtona on moporiksa, joka on melko kätevä jopa ruuhkaisilla teillä, mutta ei mukavuudessa pärjää kuitenkaan takseille. Takseja on kuitenkin harvassa ja silloinkin lähinnä Dhakassa. Niitä tulee kahdessa tyypissä; pieni ja romuinen tai vähän isompi ja vähemmän klommoilla. Pienemmät ovat halvempia, mutta samalla myös epäilyttävämpiä eivätkä ole suositeltavia yöliikenteeseen. Välillä saattaa myös joutua harhailemaan jos kuski ei tiedä mihin pitääkään mennä. Isommat ovat lähes identtisiä kopioita naapurimaan Ambassadoreista ja edellyttävät eniten kupeen kaivamista, mutta tarjoavat sen ”something extra” sitä haluaville.

Poikittaiseen ja vertikaaliseen lähiliikenteeseen tarkan markan miehen valinta on paikallisbussi. Niitä tulee yhdessä tai kahdessa kerroksessa. Molemmat yhtä täyteen pakattuja, sisä- ja ulkoportaita myöten. Jos meinaa mennä yläkertaan, kannattaa katsoa tarkkaan että ei tarvitse jäädä pois ennen kuin vasta päätepysäkillä. Sen minkä säästää hinnassa saa maksaa takaisin henkilökohtaisen tilan kutistumisessa oman kehon muotoiseen avaruuteen, ja lisäksi matkan kestossa. Paikallisbussilla kulku on meinaan h-i-d-a-s-t-a. Keskivauhti vajaat kymmenen kilometriä tunnissa. Himpun verran nopeampaa siis kuitenkin kuin kävellen.

Jännintä kuitenkin kaikkien erilaisten kulkuvälineiden kirjossa on se, että ne kaikki ovat lähes täysin käyttökelvottomia ja varmin ja nopein tapa päästä paikasta toiseen on perinteinen apostolin kyyti. Ainakin lyhyillä matkoilla. Tosin maan pääkaupunki, Dhaka, on taasen sen verta iso, että lyhyitä matkoja ei oikeastaan ole. Dhakassa liikenteen kirjo aiheuttaa myös toisen ilmiön, joka puoltaa jalkapatikkaa jos ei ole kiire tai matka ei ole pitkä, nimittäin tajunnan ylittävät liikenneruuhkat. Ne eivät ole mitään pieniä ruuhkia vaan oikeita jumeja. Ja kun on jumi, on siellä kaikki samassa läjässä, sekä pienet että suuret. Tämä liikenteen puuroutuminen johtaa siihen, että kaupungin läpi ajaminen on täysin mahdotonta. Ei mahdotonta oikeasti, mutta kahden kilometrin matkaan voi hyvin joutua varaamaan vajaan tunnin. Todellinen syy paikallisbussienkin hitauteen on ruuhkat. On kuin yrittäisi tunkea metristä halkoa neulansilmän läpi. Eihän se mahdu.

Toisaalla maailmassa ruuhkia saatettaisiin yrittää hillitä rakentamalla ohitus- tai ylitysteitä tai sitten raiteilla kulkevia liikennevälineitä. Onnen arpa ei ole osunut Dhakalaisten pendelöijien kohdalle. Dhakasta ei löydy pikateitä eikä myöskään lähialueen raideliikennettä huolimatta siitä että kaupunkiin on saatu ahdettua lähestulkoon kaikki mahdolliset muut liikennevälineet. Miten olisi yksi metro? Tai edes raitiovaunu?

Yleensä isoissa kaupungeissa liikennettä ohjaavat liikennevalot, mutta Dhakassa asia menee jokseenkin päinvastoin. Ei sillä etteikö Dhakassa olisi liikennevaloja. Eikä sillä etteivätkö ne toimisi tai että ne näyttäisivät väärin. Niillä ei vain näytä olevan mitään virkaa. Ne vaihtuvat kaikessa rauhassa itsekseen punaisesta vihreään ja taas takaisin punaiseen liikenteen soljuessa ohi omassa tahdissaan. Risteykset eivät toki ole aivan täyttä anarkiaa, vaan valojen läsnäolosta huolimatta lähestulkoon jokaisessa risteyksessä seisoo poliisi, joka ohjaa liikennettä. Melko kätevää. Rakennetaan täysin toimiva automaattinen systeemi, jota kukaan ei siten noudata ja palkataan satamäärin liikennepoliiseja seisomaan metallitolppien korvikkeina ja viittilöimässä että kuka saa ajaa ja koska.

Pitkän matkan busseilla ei ole yleensä ongelmia ruuhkista, mutta matkanteko on muuten vain kohtuu hasardia. Jos kaupungin sisäisten linjojen vauhti ei päätä huimaa, niin ulkopuolelle suuntautuvilla linjoilla vauhtia sitten riittää. Aina kun tie on riittävän tasaista (ja se on lähestulkoon aina, katsokaa vaikka Bangladeshin korkeuserokaaviota jostain) ja tarpeeksi ehjää, painetaan menemään kaasu pohjassa. Kovat tilannenopeudet johtavat väistämättä joihinkin mielenkiintoisiin tilanteisiin. Välillä edessä saattaa olla vaikkapa lehmä, jolloin vedetään liinat tiskiin ja töötätään torvea kunnes eläin suostuu lähtemään pois. Pyöräriksoille ja pyöräilijöille sekä ihan vaan jalankulkijoille saa pelkkä torvi riittää ja pienemmät tienkäyttäjät saavat itse keksiä kuinka pääsee bussin kulkureitin alta pois. Toisinaan eteen tulee hitaampi auto/bussi/muu joka ei mitenkään hidasta matkantekoa sillä sen voi ohittaa oli tie kuinka leveä tahansa. Ohittaminen tietysti tehdään niin kovaa kuin vain mahdollista, jotta ehditään nipin napin vastaantulevan rekan alta takaisin omalle kaistalle. Välillä ei ehditä ja silloin mennään mukkelismakkelis.

Jos jotain busseissa on erinomaista, niin se on henkilökunta. Pääasiallisesti busseissa, sekä lähi- että kaukobusseissa, on töissä kolme ihmistä, joskus neljä; kuski eli bussin ohjaaja, rahastaja eli lippujen myyjä, konnari ja lippujentarkastaja, kolmas tyyppi (ja joskus myös neljäs tyyppi) eli yleinen huutaja, sisäänheittäjä, ulosheittäjä, tavaroiden ahtaaja, peruutustutka, pysäytysnappi ja yleinen varoitusääni sekä ohikulkeville että -seisoville.

Kuskit ovat erittäin tärkeitä, hyvät kuskit vielä tärkeämpiä. Jostain syystä niitä on osunut hämmästyttävän tiheästi Bangladeshiin, erityisesti Dhakaan. Maaseudulla kuskit ajavat kovaa, mutta yllättävän tarkasti lähestulkoon aina väistäen kaiken tiellä liikkuvan ja seisovan. Dhakassa bussit eivät liiku kovaa, mutta tilaa on vähän. Jollain ilveellä nämä julkiliikenteen trapetsitaileilijat onnistuvat venkslaamaan parikymmenmetrisen laatikkonsa jokaisesta pienestä aukosta mikä ilmaantuu täysin jumissa olevaan liikenteeseen. Joskus jopa liian pienestä, jolloin aukkoa maagisesti suurenee kun peltikoslat väistyvät tieltä.

Rahastajat ovat oma rotunsa. Rahastajat ovat ihmiskäärmeitä, jotka luikertelevat bussilastillisen matkustajia läpi keräten rahat ja jakaen liput. Vaihtorahat kulkevat mukavasti kädessä siisteissä nipuissa ja he tietävät jokaisen paikan matkan varrella ja hinnan niiden välillä.

Kolmannet tyypit ovat bussien liikenneverbaliikan mestareita. Sen lisäksi että he pysähdyksillä huutelevat ja houkuttelevat lisää matkustajia ja heittelevät matkatavarat katolle tai tunkevat ne sisään, on heillä hallussaan merkillinen koodikieli erilaisia koputuksia, taputuksia ja huudahduksia. Näillä kolmella eri merkillä saadaan bussi ja matkustajat ja ympärillä olevat toimimaan juuri halutulla tavalla. Bussin pysäytykselle ja lähtemiselle on omat äänensä. Ohikulkijoita varoitetaan omalla äänellä. Myös peruutustutkan toimi hoidetaan kätevästi läpsimällä bussin takaosan kattoon. Toisinaan autoissa on neljäs tyyppi, joka hoitaa samaa virkaa kuin kolmas tyyppi. Neljännet tyypit hyppäävät jossain vaiheessa kyytiin ja muuttuvat kolmansiksi tyypeiksi, kun edellinen kolmas tyyppi hyppää pois. Nämä jos jotkin ovat bussiliikenteen jokapaikanhöyliä.

The Two Rivers

Bangladeshille on siunattu lukematon määrä vesireittejä, joita ei ole jätetty hyödyntämättä. Voisi kuvitella joella olevan tilaa paattien rellestää, mutta luulo on väärä. Jos tiet olivat pullollaan jos jonkinlaista kulkupeliä, niin ovat myös vesipinta-alat. Niillä voi nähdä yhdellä silmäyksellä isoja parisataametrisiä tankkereita, satoja matkustajia vetäviä lauttoja, vähän pienempiä lauttoja, rahtialuksia, pienempiä rahtiveneitä, monen kokoisia purtiloita ihmisten raijaamiseen jokien yli, pieniä kalastuspaatteja, jollia ja soutuveneitä jos jonkinmoisia sekä kaikkea muuta mahdollista mikä vain sattuu kellumaan tai ainakin yrittää sitä.

Vesireittien isoimman kaliiberin ihmisraijaajat ovat monikerroksisia lauttoja, jotka kulkevat jokien varsilla olevien pienempien ja isompien kaupunkien välillä. Lautoilla matkustaa kirjaimellisesti monen kerroksen väkeä. Ylimmässä kerroksessa ja mukavimmissa, ilmastointilaitteella ja televisiolla varustetuissa hyteissä matkustavat parempiosaiset, keskiluokka sen sijaan joutuu tyytymään vaatimattomampiin, tuulettimellisiin hytteihin. Suurin osa laivasta kuitenkin täyttyy halpamatkustajista, jotka tekevät matkaa laivan kannella siinä tilassa minkä kukin onnistuu itselleen varaamaan. Usein tämä tarkoittaa juuri ja juuri makuupaikan verran tilaa.

Matkustusliikenteen bulkki tulee kuitenkin tulee ihan yksinkertaisesta lossiliikenteestä jokien yli. Pienet muutaman hengen soudettavat puupatit kuljettavat jatkuvana virtana ihmisiä joen töyräältä toiselle. Isommat samankaltaiset, mutta moottorilla kulkevat, kuljettavat jo monta kymmentä ihmistä sekä satunnaisen pyörän tai muun rahdin ylitse.

Vesilläkään ei ole aivan auvoista. Siellä, samoin kuten kuten teillä, määräytyy kulkuoikeus hevosvoimien mukaan. Isot lautat ja tankkerit eivät paljoa viis veisaa jos pari, kolme, kymmenen kalastajapaattia tai niiden verkot sattuu jäämään alle. Pitäisihän heidän nyt nähdä noin iso paatti ja mennä pois alta. Verkkoja ei muutenkaan ole kovin fiksua laittaa siihen kulkureitille.

Edes isoilla aluksilla ei ole täysin turvassa kymmenien tai satojen tonnien teräksen sisällä. Joka vuosi niitäkin sattuu uppoamaan ja muuttumaan leikkipaikaksi täkäläisille kaloille. Ottaen huomioon yleisesti tämän maailmankolkan keskimääräisen uimataidon, en pistäisi kovin vahvaa toivoa uutisille otsikoilla ”Lautta upposi, kaikki selvisivät rantaan”. Hämmentävää onkin, että monissa paikoissa missä vettä riittää yllin kyllin, sekä vieläpä veden päällä liikennettä, ei juuri kukaan alueella osaa uida.

Return Of The Rickshaw

Tuk-Tuk eli autoriksa, tuttavallisemmin pelkkä riksa – tuo pieni pyörillä kulkeva mopomoottorilla kiihtyvä laite, joka ei missään sivistyneessä maassa saisi ikinä lupaa edes tulla ajotien lähelle. Joskus ne ovat keltaisia, joskus ne ovat sinisiä, joskus pienempiä, joskus isompia, mutta aina ne ovat lähes samaan muottiin valettuja moottoroituja kopperoita.

Näin ei ole Bangladeshissa. Täällä riksa ei ole riksa. Täällä riksa on polkupyörä jonka taakse on laitettu katoksellinen koppi tai sitten vain puulava. Tai toisinaan metallikalterein varustettu häkki. Riksa ei täällä ole vain pelkkä yksinkertainen matkustajan siirtämiseen paikasta toiseen tarkoitettu väline. Täällä sillä hoidetaan kaikki tavarakuljetuksista postilaatikoiden tyhjentämisen kautta koulukyyteihin.

Riksojen monimuotoisuus onkin niiden yksi mielenkiintoisimpia kohtia. Koulujen lähellä saattaa nähdä useita riksoja joiden takaosa on metallikalterein aidoitettu häkki. Nämä ovat koulukuljetusriksoja, jotka on yleensä lastattu siisteissä koulupuvuissaan olevia lapsosia täpötäyteen. Kalterit pitänevät villeimmätkin kurittomat oppilaat aisoissa. Toinen erikoinen riksa on postiriksa, jonka takana taasen on metallikoppi, johon ladotaan postilaatikoista kerätyt kirjeet ja kortit.

Riksojen ympärillä käydään myös toisenlaista bisnestä. Kuten tälle osalle mannerta on tyypillistä, kaikki liikkuva koristellaan mielellään kiireestä kantapäähän. Riksat eivät ole poikkeus ja niiden ympärille on kehittynyt aivan oma taiteenalansa. Varsinkin Dhakasta löytyy paljon riksojen koristeluun erikoistuneita pajoja, jotka eivät vain yksinkertaisesti maalaa riksoja vaan luovat niistä taideteoksia, jotka ovat yhtä uniikkeja kuin Mona Lisa, joskin varsin paljon värikkäämpiä.

Polkupyöräriksat ovat ehkä ketterin väline liikkua pitkin välillä varsin kapeita Dhakan katuja, sillä ne pystyvät kulkemaan monesti sellaisia reittejä pitkin mitä muilla kulkupeleillä ei pysty kulkemaan. Tosin kadut saattavat olla toisinaan niin kapeita, että liikenne usein puuroutuu siihen pisteeseen, että riksat seisovat pitkissä jonoissa odottamassa ajoväylän avautumista. Isommilla kaduilla riksat pääsevät kulkemaan ketterästi tien laidassa, poissa moottoriajoneuvojen tieltä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että riksoilla vaikuttaa olevan lupa kulkea mihin suuntaan tahansa tietä huolimatta siitä mihin suuntaan kaistan oikeasti pitäisi kulkea.

Tuk-tuk ei ole puolestaan Bangladeshissa ole tuk-tuk eikä edes autoriksa. Täällä tuk-tuk on — hämmentävää kyllä – pieni vihreä koppero jota kutsutaan nimellä ”green baby taxi” tai nimellä CNG. Erityisen omituista, sillä kyseinen kuluväline ei mitenkään voi olla taksi, ei edes infantti sellainen. Myös moottorillisia riksoja tulee monessa maussa. Niitä löytyy pieniä (yhden perheen), isompia (ota mummot mukaan -malli) sekä extra pidennettyjä kahdella pitkittäisellä penkillä varustettuina (koko suku kerralla kyytiin -malli). Pienemmissä malleissa saattaa kuljettaja istua metalliverkkokopperon sisällä. Liekö sitten että kuskeja ryöstettäisiin vähemmän vai siksi että olisi helpompaa käydä ns. ”juoksuriksalla”. Myös posti kulkee toisinaan moottorilla. Ne ovat kuten lihasvoimamallisetkin, mutta hiukan isompia. Sen sijaan koulukyydit kulkevat vain testosteronin voimalla.

Nimitys CNG on vauvataksia selkeämpi, vaikka kuulostaakin ensi alkuun kryptiseltä. Se tulee nimittäin sanoista Compressed Natural Gas ja tarkoittaa suomeksi sanottuna sitä, että nämä kyseiset autoriksat kulkevat löpön sijaan kaasulla. Täällä suunnalla pallon kamaraa tuota luonnon omaa kaasua pulppuaa suoraan maan ytimestä. Se on siis aito luonnontuote, puhdas, ympäristöystävällinen, pakokaasuton ja halpa. Tätä samaa kaasua käytetään myös joissain busseissa, ja lisäksi lähestulkoon jokainen auto näillä seuduilla voi kulkea sekä kaasulla että fossiilisilla polttoaineilla. Tätä varten on rakennettu maanlaajuinen verkko tankkauspisteitä, joissa voi täyttää auton tai riksan perässä olevan kaasupullon suunnilleen yhtä nopeasti kuin bensatankinkin.

Tieliikenteen kaoottista luonnetta tuskin voi suositella siirrettäväksi mihinkään muuhun maailmankolkkaan, mutta jos jotain niin maakaasuautot (ynnä muut) ovat sellainen asia jonka voisi muualla ottaa opiksi Bangladeshin liikenteestä. Toki Bangladeshilla on luontainen lähde tuottaa paineistettua kaasua kulkupelien käyttöön, mutta kaasua käytetään myös muualla maailmassa vaikka kuinka paljon vain liesien tai talojen lämmitykseen. Jos asia saadaan toimimaan jossain niinkin sekavassa, takapajuisessa ja varattomassa maassa kuin Bangladesh, luulisi että sama voitaisiin saada toimimaan missä tahansa meidän ”sivistyneistä” valtiosta.