Junaseikkailuja ja rajanylityksiä

Muutaman kokeilullisen, teemallisen blogikirjoituksen jälkeen palaamme jälleen ruotuun ja normaaliin matkapäiväkirjoittamiseen, tykkäsitte tahi ette.

Ollaan jo päästy onnellisesti takaisin äiti-Intiaan, mutta vielä muutama jännä – yllättäen liikenteeseen liittyvä – Bangladeshin-kokemus odottaa kertomistaan.

Viikko sitten mentiin Dhakasta junalla Khulnaan, Sundarbansin-retken lähtöpisteeseen. Vähältä piti kuitenkin, ettei oltaisi menty, matka juna-asemalle kun meni aika hilkulle. Hotellilta oli sanottu, että asemalle kestää noin tunti, joten varattiin varmuuden vuoksi puolitoista tuntia matkantekoon. Ensin jouduttiin vähän aikaa etsiskelemään kyytiä, mutta hotellin edessä vakkaristi päivystävän riksakuskisedän avustamana saatiin vihdoin neuvoteltua kohtuuhintainen taksi (= pieni, ahdas ja lommoinen autonkoppero) asemalle.

Lähdettiin ajamaan, ja juututtiin hetken päästä ruuhkaan. Odotettiin, hivuttauduttiin hieman eteenpäin, jumituttiin, odotettiin, hivuttauduttiin, jumituttiin, odotettiin, hivuttauduttiin, jne. Tajusimme jossain vaiheessa, että kuski halusi jostain kumman syystä ajaa kaupungin halki keskellä ruuhka-aikaa. Samaa tietä haluavat ajaa kaikki muutkin dhakalaiset, meille edelleen käsittämättömäksi jääneestä syystä, sillä keskustan kiertäväkin tie olisi olemassa. Tunnissa oltiin edetty 2,5 km, kun asemalle oli vielä vajaa 10 kilometria matkaa jäljellä.

Alettiin tosissaan pelätä, että myöhästytään junasta. Viime hetkillä liikenne alkoi kuitenkin vetää ja toivomme heräsi. Kun junan lähtöön oli reilut kymmenen minuuttia, Maiju huomasi tien toisella puolella mahdolliseen rautatieasemaan viittaavan kyltin. Helpottavaa kyllä, kuskimme teki pian U-käännöksen oikeaan suuntaan – ja posotti sitten suoraan ohi mainitusta kyltistä. Hänellä ei mitä ilmeisimmin ollut hajuakaan siitä, minne olimme menossa ja/tai missä ko. päämäärä sijaitsi. Tässä vaiheessa nostimme pienoisen äläkän, joka hälytti paikalle muutaman avuliaan ohikulkijan. He neuvoivat kuskin ajamaan takaisin ja kääntymään juurikin kyltin osoittamasta risteyksestä. Mistään ei olisi tässä vaiheessa ehtinyt ajamaan oikealle kaistalle, joten vedettiin moottoritiellä vastaantulevien kaistan reunaa pitkin risteykselle ja siitä vihdoin viimein asemalle. Saavuimme perille vain minuutteja ennen junan lähtöaikaa, ja se lähtikin liikkeelle heti päästyämme kyytiin.

Junassa saimme ensin hyttiseurauksemme kolme merkittävää paikallista liikemiestä. Yksi heistä oli Fujin alueellinen pomo, toinen taas iso kiho Dhakan pörssissä. Keskustelimme heidän kanssaan Suomesta, Bangladeshista ja sen sellaisesta, mutta sitten saimme vetäytyä yksityiseen kahden hengen hyttiin uusien liikemiestuttaviemme avustamina. He esittivät meille kutsun aamiaiselle kanssaan seuraavana aamuna, mutta valitettavasti emme enää nähneet heitä asemalla perille saavuttuamme. Aika hassua on välillä täällä päin maailmaa, kun parhaimmissa luokissa matkustaessaan saattaa tavata kovinkin vaikutusvaltaista ja korkea-arvoista väkeä. Ja meillä on tietysti hirveän likaiset vaatteet ja reissussa rähjääntyneet kamppeet – välillä vähän nolottaa.

Viimeisenä Bangladeshin-aamuna (eli eilen) kohtasimme taas vaikeuksia juna-asemalle hankkiutumisessa. Tällä kertaa ei onneksi jumituttu ruuhkaan, vaan oikeastaan päin vastoin. Dhaka on melko hiljainen kaupunki aamukuudelta, mikä tarkoittaa myös sitä, ettei taksin tai moporiksan saaminen välttämättä ole aivan yksinkertaista. Liikennettä kyllä oli, mutta vain yksityisautoja tai varattuja baby taxeja, varsinaisia ei tietenkään näkynyt missään. Jälleen iski pieni pelko junasta myöhästymisestä, mutta lopulta saatiin napattua ison tien vierestä CNG ja päästiin huristelemaan asemalle hyvissä ajoin.

Junassa varauduttiin istumaan mukavasti seuraavat kolme-neljä tuntia. Puolivälissä matkaa (niin siis luulimme) tuli kuitenkin yllättäen hässäkkää paikoistamme, nimittäin eräs nuori mies väitti että paikat kuuluvat hänelle. Emme ensin hätkähtäneet, sillä omien paikkojen löytäminen tuntuu täällä päin maailmaa olevan kovin vaikea tehtävä (vielä enemmän muille kuin meille). Sitten kävi kuitenkin ilmi, että olimme menneet oikean aseman ohi jo puoli tuntia sitten. Ei ihme, sillä usein ei ollut mitään hajua minkä nimisillä asemilla pysähdyimme, eikä oikean aseman nimikään ollut se minkä luulimme sen olevan…

Jouduttiin köröttelemään tunnin verran väärään suuntaan, kunnes juna pysähtyi seuraavan kerran ja pääsimme pois kyydistä. Sitten vain uudet liput takaisin määränpäähämme. Asemalla oli töissä ihana vanha setä, joka otti huolehtiakseen meistä ymmärrettyään mitä oli tapahtunut. Hän vei meidät takahuoneeseen odottamaan junan tuloa, neuvoi mitä meidän pitää tehdä päästäksemme määränpääasemalta eteenpäin, saattoi meidät oikealle junavaunulle ja käski junan henkilökuntaan kuuluvan miehen katsoa peräämme…

Tähän koukkaukseen kului kolme tuntia ylimääräistä, mutta oli se melkein sen arvoista. Saimme nimittäin vielä kerran ihastella junan ikkunasta ohi vilahtavia Bangladeshin maisemia. Laiduntavia eläimiä, arkiaskareissaan puuhastelevia aikuisia, juoksentelevia lapsia… Ja ennen kaikkea vihreää, vihreää, vihreää ja vielä kerran vihreää maaseutua.

Tällä kertaa jäimme kyydistä oikealla asemalla ja suuntasimme sieltä Bangladeshin ja Intian väliselle rajalle. Rajan ylitys oli tuskaisen hidasta, kun molemmilla puolilla piti istua lukuisissa huoneissa näyttämässä passeja, joista sitten jäljennettiin samat tiedot kerta toisensa jälkeen. Oli maahantuloviranomaista, tullia, sikainfluenssakontrollia, poliisia ja rajavartiostoa. Parin tunnin byrokratiaruljanssin jälkeen pääsimme vihdoin onnellisesti Intian puolelle.

Nyt olemme Tripuran osavaltion pääkaupungissa Agartalassa. Tarkoituksenamme on katsastaa parin seuraavan päivän aikana vähän Tripuraa ja jatkaa sitten matkaa Assamiin (tiedoksi vaan Kimmolle ;).

Mikä sitten muuttui kun ylitimme rajan Bangladeshista Intian puolelle? Lukuintoiset ja/tai Intian-intoiluamme ihmettelevät voivat perehtyä asiaan seuraavassa viestissämme.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *