Siirtomaaromantiikkaa siipiratasaluksella

Olemme selviytyneet viidakon tuskaisesta kuumuudesta ja aisteja kiihoittavasta luonnon monimuotoisuudesta. Retki oli kerrassaan jännittävä, mutta olen helpottunut päästessäni villin luonnon keskeltä suhteellisen sivistyksen pariin pääkaupunki Dhakan diplomaattialueelle. Lähdimme pienestä, rähjäisestä Morrelganjin kylästä tänä aamuna ja pääsemme määränpäähämme huomenaamulla. Kuljemme siipiratasaluksella, joka vie meitä seitsemän solmun tuntivauhdilla eteenpäin pitkin Bangladeshia halkovia vesiväyliä.

Matkustamme luonnollisesti ensimmäisessä luokassa. Meillä on ihastuttavan valoisa, suhteellisen viihtyisä ja sähkölaittein – kuinka modernia! – viileänä pidettävä hytti. Se on täkäläisellä mittapuulla siedettävän siisti, tosin pesualtaasta nousi torakka – hyi kuinka kammoksunkaan noita inhoittavia rumiluksia! Sankarillinen mieheni pyydysti torakan ja heitti sen laidan yli mereen. Aivan oikein tuolle otukselle, siitäpähän oppii olemaan tunkeutumatta ylös ihmisten viemäreistä.

Aluksen miehistö yrittää tehdä parhaansa palvellakseen meitä asianmukaisesti, mutta huomaahan sen, etteivät he ole tottuneet eurooppalaisiin matkustajiin eivätkä oikein osaa käyttäytyä korrektisti ja arvomme mukaisesti. Heillä oli suurimman osan päivää yllään nuo kummalliset, pitkät lannevaatteet ja hihattomat aluspaidat, huivi tai mikä lie rätti olallaan. Vasta illan tullen he pukeutuivat kunnollisiin univormuihin, tosin vahinko oli jo tapahtunut ja käsitykseni aluksen tasosta saanut kolauksen. He eivät tietenkään puhu englantia muutamaa sanaa enempää, mutta aivan keskeisimmät perusasiat saadaan jollain tapaa selvitettyä. Täytyy sanoa, etten voi juuri ihmetellä maan kurjuutta ja köyhyyttä, kun sen väestöä ei edes opeteta puhumaan maailman valtakieliä.

Kapteeni sentään vaikuttaa olevan kohtuullisen sivistynyt herrasmies. Saavuimme laivalle jo eilen illalla pimeän jo laskeuduttua. Matkanjärjestäjämme oli kertonut meille, että voimme yöpyä laivalla jo edellisyön, mutta unohti kertoa, ettei täällä ole sähköjä ennen kuin tänä aamuna. Hytissämme olisi siis ollut pilkkopimeää ja sietämättömän kuumaa. Onneksi kapteeni tarjosi meidän käyttöömme oman hyttinsä ensimmäiseksi yöksi. Se oli tosin vain kurja pieni koppero, mutta sinne vaihdettiin kyllä puhtaat lakanat ja hytin ”mukavuutena” oli, että se oli varustettu generaattorin voimin pyörivällä tuulettimella. Se viilensi hyttiä miellyttävästi, mutta moskiitot olivat valitettavasti riesana pitkin yötä. Onnistuimme kuitenkin lepäämään joten kuten, ja tänään voi tietysti lepuuttaa oman hytin viileydessä ja rauhassa.

Tänään alkuillasta samainen kapteeni kutsui meidät komentosillalle seuraamaan hänen työtään. Saimme käydä aivan laivan keulassa asti pitkin huterin suojakaitein reunustettua kulkuväylää. Lisäksi minä sain tarttua rattiin… ei vaan ruoriin… ja ohjata laivaa hetken verran. Miten jännittävää!

Vaikutti aluksi siltä, että saamme nauttia ykkösluokasta kahden kesken, kuten olisikin mielestäni ollut soveliasta. Joitakin paikallisia nousukkaita näyttää liittyneen seuraamme, mutten usko että joudumme juuri olemaan kanssakäymisissä. Ainakaan toivoakseni; he kyllä yrittävät käyttäytyä sivistyneesti seurassamme, mutta ovathan heidän tapansa silti epähienostuneita ja jotenkin alkukantaisia. Eiväthän he edes osaa käyttää vesiklosettia oikein. Aivan kauhistuttaa ajatella, millaisessa kunnossa naistenhuone (jos sellaista edes olisi – tosiasiassa miehet ja naiset joutuvat käyttämään samoja mukavuuslaitoksia) on huomisaamuun mennessä.

Ensimmäisen luokan käytävän ulkopuolella laivan on hirvittävän meluisa, likainen ja täynnä ihmisiä. Kannelle on levittäytynyt valtava määrä matkustajia pelkät ohuet lakanat alustanaan. Korttia pelaavia miessakkeja, naisia nukkuvine lapsineen, siipikarjaa pienissä laatikoissa, kaikenkokoisia kasseja ja nyssäköitä… Olimme käyskentelemässä kannella juuri kun pysähdyimme erääseen satamaan, ja sekamelska oli päätä huimaava, kun osa ihmisistä yritti nousta pois kyydistä, osa taas päästä alukselle ja saada varattua itselleen kaistaleen kantta. Kaikki ovat hirvittävän kiinnostuneita meistä valkoihoisista ja tuijottavat meitä aivan suoraan, herkeämättä ja häpeilemättä, aivan kuin he eivät muka olisi nähneet eurooppalaista aiemmin. Onhan se toki mahdollista, mutta luulen, etteivät he vain osaa hillitä valistumatonta uteliaisuuttaan ja moukkamaista tirkistelynhaluaan. Erikoista, ottaen huomioon, että täkäläiset verhoavat omat naisensa päästä varpaisiin suojellakseen heitä vieraiden katseilta. Voisi siis kuvitella heidän osaavan kunnioittaa valkoisenkin naisen yksityisyyttä, mutta turha luulo!

Rahvaalla on mukanaan omat eväät tai sitten he ostavat purtavaa laivaa kiertäviltä kaupustelijoilta. Meille tarjoillaan onneksi ruokaa hyttimme ulkopuolella olevassa ilmastoidussa aulassa. Aamiaiseksi saimme mannermaisittain teetä, munakasta sekä paahdettua leipää appelsiinimarmeladin kera, mutta lounas ja illallinen käsittivät kummallisia ja perin tulisia ruokalajeja. Voi, miten kaipaankaan kotimaan pelkällä suolalla ja pippurilla miedosti maustettuja herkkuja!

Kaikista rasituksista ja hankaluuksista huolimatta matkassa siipiratasaluksella on myös oma viehätyksensä. Matkanteko on mukavaa, vaivatonta ja sopivan kiireetöntä. Aluksemme etenee juuri sopivaa vauhtia, jotta pystyy rauhassa katselemaan ohi lipuvia maisemia. Joenrannan näkymät ovat kerrassaan ihastuttavia: aurinko kimaltaa veden pinnassa, vihreät palmupuut reunustavat rantoja, vesipuhvelit laiduntavat rantaheinikossa, kalastajat kokevat verkkojaan pienten soutuveneidensä kyydissä. Kertakaikkisen viehättävää ja idyllistä! – Ja kuinka ikimuistoisen romantillista olikaan istua etukannella illan hämärtyessä ja tuulen vienosti puhallellessa, Bangladeshin-punaisen auringon laskiessa mailleen. Harmi vain, ettemme tuona kauniina iltahetkenä voineet edes pitää toisiamme kädestä, sitä kun pidetään täällä jotenkin siveettömänä. Kuinka eriskummallista!

Ehkäpä nämä ihmiset ovat lopulta onnekkaampia kuin ensinäkemältä vaikuttaisi. He elävät hyvin yksinkertaista, toisinaan puutteenalaistakin elämää, mutta vaikuttavat siitä huolimatta tyytyväisemmiltä ja iloisemmilta kuin me. Tämä johtuu luonnollisesti vain heidän vaatimattomasta – oikeammin sanoen olemattomasta – sivistyksestään ja siitä, etteivät he kerta kaikkiaan tiedä paremmasta. Ajatus jää joka tapauksessa mietityttämään. Teemmekö näille ihmisille suuremman palveluksen esittelemällä heille sivistyksen valon ja länsimaiset mukavuudet, vaiko sittenkin jättämällä heidät autuaaseen tietämättömyyteensä ja vaatimattomaan mutta onnelliseen oloonsa?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *