Morjens.
Kolkatan viimeiset tunnit jaivat kertomatta edellisissa viesteissa. Tassa ne tulee.
Lahdimme viimeisen illan (Kalkutassa ja ennen kuivaa muslimimaata) yksille olusille laheiseen Oly Pubiin, paikalliseen instituutioon, jonka alakertaan vain miehet saavat menna. Meidan ei tarvinnut kuitenkaan ruveta maskeeraamaan Maijua, silla pubillla on myos silmanruokaa hakeville ylakerrassa sukupuolirajoitukseton osasto. Kun olimme jo oikeastaan lahdossa pois, poytaamme lyottaytyi pari paikallista herrasta, koska baari oli niin taynna. Muutama sana vaihdettiin siina aluksi, mutta sitten taisi rikkoontua jaa molemmilla osastoilla ja saimmekin aikaan varsinaisen jutturiihen. Toinen herroista paljastui paikalliseksi nayttelijaksi ja toinen ohjaajaksi. Lopulta juttua riitti niin paljon etta aika venyi yli pilkun. Pilkku tuli noin kello 22:30, mutta sen jalkeen sai jaada juomaan rauhassa juomansa, seka erikoista kylla, sai alkaa tupakoida sisalla. Ilmeisesti tuon tupakoinnin taustalla on jokin lakisaateinen homma etta baarin ollessa avoinna ei saa juoda, mutta heti kun se suljetaan saa alkaa tuprutella. Lopulta nukkuman meno venyi pitkalle puolen yon, mutta onneksi oli aikainen heratys aamulla niin ei tarvinnut turhaan kayttaa aikaa nukkumiseen.
Aamulla pienen krapulan siivittamana otimme paikallisjunan Bangladeshin rajan lahelle ja sielta taitettiin riksalla loppumatka aina rajalle asti. Perilla oli joka puolella kymmenittain rahanvaihtajia, jotka halusivat etta tulemme vaihtaman rahat heidan pisteeseensa. Huonolla kurssilla tietenkin. Tama johtuu siita etta Bangladeshiin Intian rupioiden vieminen on rajoitettua. Tiesimme taman, mutta emme oikein tienneet sita etta missa menee raja ja kuinka tarkkaa se oikeasti on. Lopulta Intian tullin pisteessa ei oikein sitten muu auttanut kuin kayda vaihtamassa loput rupiat pois. Ei tosin niin huonoon kurssiin kuin jotkut tarjosivat, etta jokin lohtu sentas. Muuten byrokratia oli suhteellisen helppoa seka talla etta tuolla puolen rajaa. Piti tayttaa joitakin papereita, vilauttaa passia paikassa jos toisessa, mutta lopulta ei oikeastaan mitaan tavaroita tarkastettu. Oltaisiin voitu tuoda vaikka mita tanne rajan yli. 🙂
Rajan jalkeen kohtasi lahes uusi maailma. Ainakin kulkupelien suhteen. Siina missa Intiassa katuja tayttaa moporiksa, ei taalla Bangladeshissa tunnuta moisesta edes tiedettavan. Toki Kalkutassa on polkupyorariksoja (ja muuallakin) seka ihmisvoimin vedettavia riksoja, mutta silti suurin osa kulkupeleista on moottorilla kulkevia. Taalla ei oikeastaan ole muita kuin polkupyorariksoja, joko sellaisia istuimellisia (tyyliin kiinamalli) seka yksinkertaisempi malli joka oikeastaan on vain puulevy pyorilla. Siis pelkka levy. Siihen istutaan, pinotaan tavarat ja yritetaan pysya kyydissa. Voisi kuvitella niiden olevan epamukavia, mutta ainakin meidan mielesta nuo puulevyriksat ovat paljon parempia, varsinkin jos on yhtaan tavaraa mukana, saatika sitten pari rinkkaa. Niiden kanssa kun on ihan mahdoton mahtua istuimelle, vaikka paikallisia niihin nayttaa sopivan ihan helposti kokonaisen perheen verran.
Eilisen iltapaivan kaantyessa jo ehtoopuolelle kuljimme parilla eri bussilla loppupisteeseen Khulnaan. Saimme heti tuta opaskirjojen mainostaman vieraanvaraisuuden, silla kaikki halusivat huolehtia siita etta paasemme oikeaan bussiin, jaamme oikeassa paikassa pois, seka etta tavarat kulkevat mukavasti mukana. Jalkimmaisella bussimatkalla lipunmyyjamies jopa nosteli reput kuskin taakse turvaan. Ja kaikki aivan vilpittomasti, ilman mitaan kasien ojennusta tippien toivossa.
Khulnassa ainoa tavoite oli jarjestaa retki Sundarbansin kansallispuistoon. Lopulta se jarjestyi, mutta emme lahde aivan viela vaan vasta ensi viikolla. Jarjestelyssa oli melkoinen saataminen, silla niita retkia ei talla hetkella ollut kauheasti tarjolla. Yhden tusinan ihmisen retkueeseen jo kertaalleen tungimme itsemme mukaan, mutta asiat eivat aina mene niin yksinkertaisesti. Haimme jo etumaksurahaa automaatilta, mutta ei tarvittu kuin vain Mikon vessareissun verran aikaa, kun kuultiin etta koko retki jostain syysta peruuntuikin. Mutta ei hataa, nyt on retki tiedossa ja hyva sellainen. Siita sitten enemman kun paastaan lahemmas lahtoa.
Kun saatiin Sundarbansin retki lyotya lukkoon ja pahkattya muukin Bangladeshin-osion ohjelma kuntoon, olikin jo aika hankkia majapaikka ja “aamiaista”. Emme tosiaan olleet syoneet muuta kuin vahan keksia ja pari pienta pussia sipseja koko paivana. Lisaksi, lieko jostain kesa-ajasta tms. johtuen, on aika taalla Bangladeshissa 1,5 tuntia edella Intian aikaa eika vain puoli tuntia kuten olimme kuvitelleet, joten alkoikin olla jo melko myoha. Lopulta kun saimme hotellista yosijan ja lahdimme etsimaan syomista, naytti kello jo melkein yhdeksaa illalla. Kaiken lisaksi ei ollut ollenkaan yhta helppoa loytaa syomispaikkaa kuin Intiassa (varsinkin kun toinen ravintoloista joita olimme etukateen katsoneet olikin kiinni), silla kasvissyonti ei ole taalla erityisen kovassa huudossa, mutta lopulta loysimme kohtuullisen ruokapaikan eraan paikallisen uuden tuttavamme avulla.
Taalla tulee tosiaan viela herkemmin kuin Kalkutassa joku ohikulkija kysymaan etta mita etsimme tai minne haluamme menna, ja neuvojen lisaksi he lahtevat yleensa saattamaan perille asti kysellen ja jutellen samalla sen verran kuin englanninkielen taidot antavat myoten. Tama ylla mainittu uusi ystavamme antoi parin minuutin tuttavuuden jalkeen yhteystietonsa, jotta voimme ottaa haneen yhteytta jos kohtaamme mita tahansa ongelmia Bangladeshissa ollessamme, kutsui meidat luoksensa asumaan sitten kun palamme Khulnaan Sundarbansin retken yhteydessa (hanen aitinsa voisi kuulemma tehda meille kasvispoperoa), tarjosi teeta ja oli kaikin puolin kovin onnellinen siita etta olimme nyt tulleet hyviksi ystaviksi. Ystavien kesken ei muuten hanen mielestaan kuulu sanoa kiitos tai anteeksi, silla ystavat ymmartavat toisiaan ilmankin. Saapi nahda tartummeko tarjoukseen majoituksen suhteen vai vieko matka muualle. Meille jayhille suomalaisille tama takalainen ylitsepursuava ystavallisyys on valilla jopa vahan liikaa, eika ihan olla myoskaan totuttu tallaisien pikaystavyyksien solmimiseen…
Herttaisia nama takalaiset joka tapauksessa ovat, ja kovin ihmeissaan ja innoissaan meidat nahdessamme. Turisteja ei kovin paljoa taida taalla liikkua (emme ainakaan viela ole nahneet yhtakaan muuta lankkaria), mika on tietysti lahtokohtaisesti mahtavaa mutta aiheuttaa valilla myos ongelmia, kun oikeastaan mitaan ei ole valmiina ja helposti tarjolla vastaamaan turistien tarpeisiin. Tanaan saavuttuamme Rajshahin kaupunkiin kohtasimme taman turistittoman kulttuurin eraan huonon puolen. Saimme etsia majapaikkaa hyvan tovin, silla parista mita olimme ajatelleet ei ollutkaan sitten yhta ainutta huonetta vapaana. Muka. Emme ihan osta selitysta etta hotelli (saatika kaksi) joissa ei nayta olevan mitaan liikennetta mihinkaan suuntaan voisi jostain syysta olla taynna. Arvelemme hotellin olleen “taynna” siksi etta olimme ulkomaalainen pariskunta, sellainenhan saattaa olla siveettomasti olematta naimisissa. Taalla ei jossain paikoissa katsota hyvalla sita, etta edes naimisissa olevat mies ja nainen olisivat hotellissa samassa huoneessa, ja joissain paikoissa ei naisia majoiteta ollenkaan. Toivottavasti jatkossa emme kohtaa ihan samanlaisia ongelmia, ne kun alkavat nopeasti arsyttamaan. Jos majoitusongelmat jatkuvat eika ruokahuoltokaan ole kasvinsyojan kannalta laheskaan samaa tasoa kuin pari sataa kilometria oikeastaan mihin suuntan tahansa, tulee se valitettavasti laskemaan Bangladeshin pisteita meidan silmissa, huolimatta kaikista muista iloisista ja mukavista asioista mita taalla on parin paivan aikana jo kokenut.
Ykkosena naista hyvista puolista olisi varmaan tuo paljonpuhuttu ystavallisyys, avuliaisuus ja rehellisyys. Matkaajan kannalta taalla on sikali huoletonta olla, ettei olematon turismi ole viela ehtinyt luoda kaiken maailman tyrkkyjen (jotka tyrkyttavat hotellia, riksaa, huivia sun muuta rattia, jne) ammattikuntaa tarpeettomine palveluksineen. Taalla sen sijaan jopa riksakuskit saattavat olla rehellisia, mika on ko. ammatin edustajissa ollut meille lahes tuntematon piirre. Voi vain hypata kyytiin ja olettaa etta maaranpaassa ollaan ainakin kohtuu samaa mielta reilusta maksusta.
Bangladesh on myos edullinen paikka matkustaa, melkeinpa Intiaakin edullisempi, tosin pakkaa vahan sekoittaa Intian laajempi skaala majoituksen ja ruoan laadun ja siten myos hinnan suhteen. Ensimmaisen yon yovyimme tosi halvalla, mutta karsimme (varsinkin Maiju) siita taas kutiavien otokanpuremien aiheuttamana unettomuutena. Lisaksi Maiju sattui huomaamaan, kun joku (hotellin yovahti? Joku muu asiakas?) hiippaili keskella yota huoneemme ulkopuolella, tyonsi katensa ikkunametallien lapi ja alkoi siirtaa verhoa paastakseen kurkkimaan sisaan huoneeseen oikein kunnolla. Tai sitten varastaakseen jotain, kuka tietaa. Huuto tietysti karkoitti taman hairikon, ja verhokin pysyi loppuyon koskemattomana. YOK allotys silti. Naista kokemuksista viisastuneina paatimme elaa loppuajan Bangladeshissa leveasti – tanaan otettiin siis ilmastoitu huone (ilmastointi = vahemman/ei ollenkaan otokoita) TV:lla, puhtailla lakanoilla, saippualla, WC-paperilla sun muulla hompotyksella varustettuna. Maksamme tasta luksuksesta kokonaiset 8,5 euroa…
Bangladeshissa on hyvaa myos rauhallinen, letkea ilmapiiri – kukaan ei tunnu turhan paiten hotkyilevan mihinkaan. Ihmisia, liikennetta ja melua tuntuu olevan huomattavasti vahemman kuin isoveli-Intiassa, eika noilla polkupyorariksoilla kerta kaikkiaan saa luotua sellaista melun, pakokaasujen ja yleisen kaaoksen sekamelskaa johon Intiassa tormaa miltei kaikkialla. Maa on bussin ja junan ikkunasta nayttanyt myos kovin kauniilta: riisi- ym. peltoja, lammikoita, palmuja, banaanipuita riittaa silmankantamattomiin. Oikean mielikuvan saatte kun ajattelette Pohjanmaata mutta korvaatte peruna- ja viljapellot kirkkaan vaaleanvihrealla riisilla ja kuuset ja koivut trooppisemmilla puulajikkeilla.
Huomenna ja ylihuomenna spurtataan lapi lahiseudun historialliset nahtavyydet. Kuvien perusteella on hienoja juttuja luvassa, kerrotaan sitten ensi kerralla etta tayttivatko ne korkeat odotuksemme.