Still here

Hahhaa.. eipas mentykaan.

Jaatiinkin viela paivaksi tanne Kalkuttaan Maijun pyynnosta, jotta ehditaan tehda jotain ilman byrokratian tai muun asianhoitamisen hotkyamista. Tosin, eipa nyt ihan laakereilla lepaamista ole tamakaan paiva ollut.

Heti aamusella (eli about 9 aikaan) huristeltiin metrolla pidemmalle kuin koskaan ennen – huimat 4 pysakinvalia (kaikenkaikkiaan pysakkeja on 21). Perilla kapsyttelimme pienta katua pitkin joka oli tosiaan jotain muuta kuin nuo majapaikan lahella olevat “turistihelvetit”. Pienta kojua, vedettavaa riksaa, teemyyjaa, pesulla olevia ukkoja ja muuten vaan jokapaivaista hommaansa tekevaa tallaajaa pitkin ja poikin. Aivan mahtaa lahioseutua.

Lopulta kuitenkin piti jattaa rauhaisa sivukatu sikseen ja paatya homologistiikan maximaaliseen kulminaatiopisteeseen – Haora Bridgelle. Sita pitkin tallaa suuntaan taikka toiseen taikka molempiin tai ei kumpaakaan abouttiarallaa 100.000 autoa, pyoraa, riksaa, lehmaa, ukkoa, akkaa ja mullikkaa joka ikinen paiva. Ei siis mikaan ihan pieni liikenne kaaos se. Kylla se hiukan siina alkoikin jo lihakset olemaan kovilla, kun jonkun matkaa yritettiin uida siina ihmisvirrassa ylajuoksua kohti. No, ei se kylla ihan niin paha ollut, mutta kylla siina saattaa jo pakokauhusempaa alkaa hirvittamaan.

Yksi sillan muista anneista on sen alla. Nimittain siella myydaan kukkia seka kaikkea muuta. Sillan kupeesta pystyi katsomaan alas, kuina sadat ihmiset vilisivat kukkameren keskella kukkawallahien yrittaessa myyda kukkanauhojaan. Hammentavaa oli tosin asiassa se etta siina vieressa oli sellainen kasa, joka suoraan sanottuna naytti etta se oli juurikin sita itteaan tai ainakin roskia. Tama nyt ei sinansakaan ole hammentavaa taalla maassa, mutta se etta ihmiset istuivat siina paalla ja tama kasa oli laikitetty kukkakasoilla siella taalla. Valilla joku kavi heittamassa sinne lajan kukkia ja istui siihen viereen. Tieda sitten oliko kukat aseteltu siihen myyntia vai mita varten, mutta melko jannaa se oli.

Ihmisvilinan katselu alkoi melko nopeasti pistamaan elaman kuivaksi ja haimme sille kostuketta etelampaa. Metro kohti kaukaista etela-Kolkataa vei meidat lahes 4 kilometrin paahan ja yhdelle suurimmista (ainakin kooltaan) nahtavyyksista Kolkatassa. Victoria Memorial on sen nimi ja se koostuu valtavasta pytingista (joka ehka nayttaa joltain jenkki kongressilta tai valkoiselta talolta, ei oikein muista kummalta eika jaksa tarkistaa) seka sita ymparoivasta puistosta tekojarvineen. Talon huipulla komeilee opaskirjan mukaan 5 metrinen patsas, jonka pitaisi alhaalta nayttaa pienemmalta kuin kuvittelisi. Ei tullut kovin katsottua, joten ehka se pitaa paikkansa. Sisalla oli ensin alhaalla maalauksia ja jotain esineita, mutta alakertaan oli laitettu varsin kattava plajays Kalkutan historiaan Brittien saapumisesta lahtien. Tekstia ja kuvia ja tauluja oli vaikka muille jakaa. Voi, jos vain olisi ollut jaksamista lukea. Jalat seka vasymys seka jano alkoivat tehda tuhoaan ja oli pakko vetaytya informaatiokeitaan aarelta. Maiju oli kylla oikein positiivisesti yllattynyt siita, miten informatiivisesti ja samalla mielenkiintoisesti kaupungin historia oli pantu nayttelyyn esille. Kavijaystavallisyys kun ei yleensa ole niin kovassa huudossa takalaisissa museoissa.

Nalka alkoi kurnia ja pistaydyimme lansimaan antimien aarille, samoille missa Maiju kavi viisi vuotta sitten, silloin yksin. Menimme siis Pizza Huttiin. Tama oikeastaan siksi kun Maiju sai eraasta liikkeesta sinne -20% alennuskupongin, joka tottakai pitaa kayttaa. Oli kylla silti hyvaa.

Maha taynna pistimme viela yhden kohteen taman paivan agendaan. Taksi New Marketille oli tosiasia. New Market on Kolkatan suurin ja komein ostoskeskus. Oikeastaan en sanoisi komein, mutta ainakin se on iso. En tieda onko jo tullut mainittua, mutta on sanottu etta sielta on aikanaan saattanut ostaa ihan mita tahansa. Vaikka elefantin. Nyt ei tosin nakynyt elefantteja mutta kaikkea muuta kylla. Siella vain on rasittavia “ostosavustajia” jotka kayskentelevat ostoskori kadessa ja auttavat sitten loytamaan mita kukin haluaa ja kantavat tavarat mukavasti korissaan. Ongelma oli vain se etta heidan kaaliin ei mene se etta emme halua mitaan. Onneksi otimme agenttimoodin kayttoon ja karistimme kannoilta seka korimiehet seka muut “hello, you sir, come looke here my shoppe” henkilot. Ei sinallaan mitaan pahaa aikomusta niilla varmaankaan ole mutta, mutta… about 30 tuhatta kertaa “en halua yhtaan shaalia, korua, hajusteita, mausteita, mita lie ratteja tai rihkamaa” ei tuota minkaanlaista tulosta. Minkas teet, Incredible India ja sellasta. Jep. Nyt sitten taalla netissa.

Niin.. tulipa tuosta viimeisesta mieleen se eilinen postilahetys rumba. Tosiaan posotimme siina seiskan jalkeen taksilla kassialmoina paapostille pakettia lahettamaan. Luulisi etta se on helppoa, eiko? Mennaan postiin ja sitten sielta ostetaan laatikko, tavarat sisaan, nimi paalle, lappu taskuun ja *tsum* posti vilahtaa kotimaahan. Vaarin. Skenaario voisi toimia jos paikalle tulee ennen kello kolmea eika vasta 20 yli seitseman kun posti menee kahdeksalta kiinni.

Postiseta onneksi osaa auttaa. Kertoo etta tama kaveri (joka seurasi meita ulkoa sisalle) antaa meille laatikon, pakkaa sen ja sen sellaista. Kuulostaa hiukan epailyttavalta, mutta ei ole muitakaan oljenkorsia kaytettavana. Pihalla kaveri kaivaa jostain ihmeen kolosta “Customs clearance” lapun seka jonkun toisen minka tarkoitus ei oikein meille selvinnyt koskaan. Ne pitaa tayttaa kay kasky. Sitten jostain loytyy kulahtanut pahvilaatikko (taisi olla Marie-kekseja siina aikaisemmin), joka nayttaa silta etta se levahtaa ihan nailla nappaimilla ja siihen pitaisi romppeet saada. Ei nayta silta etta mahtuu. No, sitten sanottiin etta kamat kantoon ja perassa ja suunnattiin postin takapihalle ja sielta konttorin sille puolle missa asiakkaiden ei ole tarkoitus olla. Siella sitten esiteltiin yksi tavara kerrallaan jollekin postihenkilolle joka sitten hyvaksyi, etta sen voi lahettaa. Jep, tama on kirja, joo, tamakin on kirja, ja tama… tuohon rataan. Samalla meidan pakkausapumies jo sulloi tavaroita pahvilaatikkoon, johon ne eivat todellakaan nayttaneet mahtuvan. Jollain ilveella se kuitenkin ne sinne tunki, tosin siten etta nostettiin reunat laatikosta ylos ja kaivettiin vahan lisaa laatikkoa toisesta laatikosta kanneksi. Nayttaa meeelko epailyttavalta.

Sitten vasta se pakkaaminen alkoi. Ensin narua paalle, sitten teipataan paketti yli ja ympari ja reunat kanssa. Sitten koko komeus kaarittiin kankaaseen, jonka tama paketoija sitten ompeli umpeen joka saumastaan neula viuhuen. Tassa vaiheessa han rupesi kyselemaan kelloa. Minuutin yli kahdeksan. Minuutin yli siis siita kun posti meni kiinni. Nou hata. Lisaa ompelua vain ja tupla nopeudella. Luulisi paketin olevan silla selva, mutta ei. Viimeiseksi paketin ompelusaumat sinetoitiin suunnilleen 30 sinetilla. Ilmiomaisen huolellista tyota. Saisi moni muukin ottaa oppia tasta kuinka tyo tehdaan perusteellisesti. Tassa valissa Maiju on hatapaissaan yrittanyt tayttaa lomakkeita mista ei ollut mitaan hajua mita niihin pitaisi laittaa. Lopulta tuli joku postivirkailija hotkyamaan paketin kanssa ja saatiin kirjoitettua oikeisiin kohtiin vaaditut asiat. Sitten ei muuta kuin tiskille paketin kanssa. Siis edelleen vaaralle puolelle tiskia eli konttorin virkamiespuolelle. Rahat vaihtaa omistajaa ja paketti lahtee teille tietamattomille. 22 yli kahdeksan oli paketti valmis eika kukaan ollut kovin moksiskaan etta tultiin nain vaivaamaan yliajalla. Vahan vaan kyseltiin kuinka lamminta Suomessa on ja lopuksi vitsailtiin koko tasta pakettihaslingista etta “Incredible India”. Sellaista se postitus taalla miljardin hengen maassa.

Siinapa se. Huomenna uusi yritys vaihtaa maata seka valuuttaa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *