Koneen aaressa Kalkutan kuulumisia kirjoitteleepi Maiju, vahan niin kuin viime kerralla kaupungissa ollessa. Talla kertaa Mikko ei onneksi ole vuoteenomana, vaan katsastamassa intialaisten LP-levyjen tarjontaa eraassa musiikkikaupassa lahikadulla.
Kalkutan kaupunki on talla visiitilla tehnyt yllattavankin hyvan vaikutuksen. Ilmapiirissa on jotakin rennon rauhallista ja sympaattista, mika on hivenen hammentava piirre tallaisessa metropolissa. Ihmiset ovat tosi ystavallisia, kohteliaita (esim. antavat tieta seka meille etta toisilleen, mika on Intiassa jokseenkin poikkeuksellista) ja avuliaita (seka apua pyydettaessa etta ihan pyytamattakin). Liikennetta tietysti riittaa, ruuhkat seisovat ja torvet raikaavat, mutta silti saattaa keskella paivaa osua isolle tielle hetkella, jolloin mistaan suunnasta ei tule yhtaan ajoneuvoa – erikoista! Myos toimivia liikennevaloja ja suojateita loytyy ja niita kaytetaan ihan yleisesti. Jollakin tapaa Kalkutta tuntuu tutulta ja turvalliselta, jotenkin lansimaiselta. Tai tarkemmin sanottuna, intialaiselta kaupungilta lansimaisin maustein ja ehdottomasti niin, etta naiden lansimaisten mausteiden kohderyhmaa eivat ole turistit vaan takalaiset, alemmasta keskiluokasta eteenpain. Enka myoskaan tarkoita valttamatta pelkastaan lansimaisia ravintola- tai vaatekauppaketjuja, vaan ylipaataan kaupungin tunnelmaa ja toimintaa. Ehka kyse on vuosikymmenten takaa kumpuavasta brittilaisesta perinnosta, ehka kaupungin kultturellista ilmapiirista ja asukkaista, tai sitten niiden yhdistelmasta. Voi kuulostaa kliseiselta ja epauskottavalta, mutta Kalkutassa tosiaan tuntee ihan vaan yleisesta ilmapiirista olevansa kulttuurikaupungissa.
Samaan tapaan Mumbailla on oma tunnelmansa: se on taynna kimallusta ja glamouria, mutta samalla siina on myos tiettya kovuutta. Kalkutta sen sijaan tuntuu hieman nukkavierulta mutta kovin mukavalta ja viihtyisalta. Siita taitaa kovaa kyytia olla tulossa Maijun suosikki intialaisista metropoleista!
Tama edella mainittu intialaisuus lansimaisin maustein kylla tarkoittaa, muun muassa, loistavia shoppailumahdollisuuksia, mika on luonnollisesti ilahduttanut allekirjoittanutta. Kaikenlaista kivaa vaatetta sun muuta olisi tarjolla, ja edulliseen hintaan. Vahan taytyy tietysti hillita osteskelua tassa vaiheessa matkaa, mutta ollaan suuntaamassa tanaan paapostille, josta olisi tarkoitus lahettaa sukellusrompetta ynna muuta mukaan tarttunutta ylimaaraista kotiin pain.
Shoppailun lomassa ollaan ehditty kiitettavasti kiertelemaan siella sun taalla kaupungilla. Metrollakin on matkustettu, taalta kun loytyy kohtuu kateva ja ihan toimiva versio aiheesta. Huristeltiin silla muutama pysakinvali kaydaksemme Indian Coffee Houselle, josta viimetalvisella Keralan matkallamme ostettiin kotiin hyvaa kahvetta. Tama retki kasitti valtavan maaran edestakaisin ramppaamista, kun eksyskelimme ja etsiskelimme oikeaa sivukatua noin tunnin ajan mita erilaisimpia laaketieteellisia apuvalineita ja kylpyhuonekalusteita (jannittava yhdistelma) myyvien kauppojen reunustamalla tiella. Kahvila loytyi lopulta, mutta pahoittelut, kaikki kotona odottavat kahvihiiret: taalta ei saanut ostaa lainkaan kahvia ulos.
Kaupungin nahtavyyksista on katsastettu Indian Museum, South Park Street Cemetery ja Asiatic Society. Museo oli hauska sekamelska fossiileja (esim. jonkun mammutin ja norsun esi-isan jaanteet), luurankoja, taytettyja elaimia, formaldehydiin sailottyja kaloja, hyonteisia, kivia, antropologista aineistoa ja arkeologisia kokoelmia. Pakko sanoa (anteeksi humanistiystavat) etta luurangot veivat voiton ihmistieteellisista kokoelmista kiinnostavuudessa. Hautausmaa puolestaan oli tunnelmaltaan erikoinen pikku paikka. Se on peraisin 1700-luvun loppupuolelta, ja haudattuna on tietysti britteja. Heille on sitten pystytetty erikokoisia rapistuvia hautakivia ja -muistomerkkeja, jotka tata nykya ovat sammalen ja osa etanoidenkin peitossa. Opaskirjan mukaan haudattuna on mm. nainen, joka kuoli syotyaan liian paljon ananaksia. Me emme tosin loytaneet kyseista hautaa, kun emme jaksaneet tihrustaa niita tarpeeksi tarkkaan.
Suurin Asiatic Societyn tarjoama elamys oli visiitin vaatima byrokratia. Rakennuksen eri kerroksissa piti kirjoittaa vieraskirjaan nimet, yhteystiedot, kaynnin tarkoitus jne. Toimistokerroksessa piti menna jonkun sedan huoneeseen, esittaa hanelle henkilollisyystodistukset ja odottaa hetki ennen kuin saatiin lupa vierailullemme. Tassa vaiheessa saimme astua sisaan kirjastoon, missa piti viela kirjastonhoitajalta hankkia lupalippulappunen, jotta saimme katsella kirjaston kokoelmia kortistosta… Kaynnin lopuksi sai viela vierailla pienella museo-osastolla, missa esiteltiin paikan varsinaisia aarteita eli eri puolilta Aasiaa peraisin olevia harvinaisia vanhoja ja uudempia kasikirjoituksia. Naytteilla oli myos kiveen hakattu Asokan edikti. Arkistomaisella, byrokratian tayttamalla, vanhoja asiakirjoja sisaltavalla ymparistolla oli selvasti rauhoittava vaikutus Maijun vatsaan (joka on vahan oikutellut viime paivina), silla ennen kayntia siihen sattui kovasti muttei enaa sen jalkeen.
Byrokratiaa on koettu myos Bangladeshin viisumien hakemisen tiimoilta. Ollaan kayty lahetystolla kertaalleen eilen (viemassa hakemukset), kerran tanaan (lahettilaan “haastattelussa”, jossa ei tosin kysytty yhtaan kysymysta, katsottiin vain hakemukset lapi ja pyydettiin rahat) ja viela pitaisi lahtea lahetystolle hakemaan valmiit viisumit. Huoh. Mutta nailla nakymin otetaan heti huomenna suunta kohti Bangladeshia. Ihan jannaa nahda miten maa eroaa Intiasta, vai eroaako mitenkaan. Vahan surullista lahtea Kalkutasta, mutta lompakko taitaa olla tasta kehityssuunnasta ihan iloinen!