Monthly Archives: September 2009

Happy people, happy carpet

Intian-kesakoti Bundissa jai siis eilen illalla taakse. Lahto majapaikasta venyi vahan viime tinkaan, ja kun korottelimme riksalla aseman pihaan, laiturilla seisoi jo juna lahtovalmiina. Akkia siis reput selkaan ja juoksuksi, mutta juna lahti jo puksuttamaan eteenpain kun paasimme laiturille. Sen verran ehdittiin silti nahda, ettei se sittenkaan ollut meidan juna, vaan joku muu. Oikea juna saapui vasta tunnin myohassa. Ihan turhaan juostiin siis!

Raj ja J.P. pitivat meille seuraa junaa odotellessa, ja lisaksi saimme matkakumppanin viisikymppisesta saksalaisnaisesta. Bundin vaen mukaan meidan olisi pitanyt viela jaada, Rajin mielesta meidan olisi pitanyt viipya kokonainen vuosi, mutta niin vain juna tuli ja kuskasi meidat eteenpain. Vaan niinhan se on, etta taytyy lahtea voidakseen taas tulla takaisin, eiko?

Junamatka kului mukavasti saksalaistadin kanssa keskustellessa. Puhuttiin Intian ihanuudesta ja kamaluudesta seka toisesta maailmansodasta, muun muassa. Pidettiin pienimuotoinen Suomen historian oppitunti, luonnollisesti, kun kerran tatia tuntui kiinnostavan 😉

Aamulla oltiin vahan ennen seitsemaa perilla Agrassa ja lahdettiin juna-asemalta suoraan kohti Agra Fortia, jota tulimme paa-asiassa talla kertaa katsomaan. Taj Mahal on jo niiiiin nahty… Taalla kannattaa nahtavyydet katsastaa aina niin aikaisin aamulla kuin mahdollista, koska silloin on a) viileampaa b) vahan tai ei yhtaan turistilaumoja nahtavyyden luona = omissa matkakuvissa. Mekin valtettiin sopivasti kaikki isot haslingit esimerkiksi opastarjokkaiden suhteen, koska menimme linnoitukseen ennen hetkea myohemmin alkavaa turistirumbaa ja todennakoisesti raivokasta opastus- sun muuta tyrkytysta.

Moguliarkkitehtuurin mallikkaimpiin esimerkkeihin kuuluvassa linnoituksessa on kaytetty rakennusmateriaaleina punaista hiekkakivea seka valkoista marmoria, joista on sitten vasatty jos jonkinlaista pikkutarkoin kaiverruksin koristeltua pylvaikkoa, hallia ja kaytavaa. Hieno ja vaikuttava paikka kaiken kaikkiaan, varsinkin kun ollaan nahty linnoitukseen sijoittuva “historiallinen” elokuva Jodhaa Akbar, joka nimensa mukaisesti kasittelee linnoituksen rakennuttanutta keisari Akbaria vaimoineen.

Fort Wikipediassa: http://en.wikipedia.org/wiki/Agra_Fort . Ei tartte sitten Villen tai muidenkaan valittaa tarkemman informaation puutteesta 😉 (Koska Wikipediahan on aina oikeassa ja kertoo kaiken oleellisen…)

Linnoituksen katsastettuamme lahdimme etsimaan jostakin ruokaa. Aikansa maaniteltuaan meidat sai kyytiinsa polkupyorariksaa ajava seta, joka kertoi voivansa kuskata meita ympari Agraa vain kymmenella rupialla tunti. Ajattelimme, etta kuski on ehka helpoin vaihtoehto loytaa sopiva ruokapaikka, ja hanen kuskaamanaan saimmekin vatsat tayteen helposti ja vaivattomasti. Ruoan jalkeen kuskiseta pyysi saada vieda meidat katsomaan muutamaa turisteille suunnattua kauppaa (marmoria, nahkaa, hopeaa, mattoja, vaatteita ja yleissalaa olisi ollut tarjolla). Jutun juoni oli siina, etta meidan ei tarvinnut ostaa mitaan, vaan kuski sai rahaa siita, etta han pelkastaan vei meidat ko. kauppoihin kunhan vain viivyimme niissa tarpeeksi kauan. Meilla ei oikeastaan ollut muutakaan tekemista ja aikaa taytyi tappaa jokunen tunti, kun nahtavyyksia ei oikein jaksa paivan kuumimpina tunteina kierrella, joten suostuimme ostoskierrokseen. Homma toimi suunnitelman mukaan, tosin viimeisessa paikassa seta muistutti etta meidan pitaa olla oikein oikein hitaita, jotta kayntimme on tarpeeksi pitka ja han saa palkkionsa. Mutta ilmeisesti kaikki olivat kierroksen paatyttya kohtuu tyytyvaisia. Kuski sai rahansa ja me saimme ajankulua seka lopulta kyydin sinne minne halusimme. Normaalisti ei ehka voi suositella tallaista toimintaa kovin mielekkaana, eika noita kauppoja muutenkaan, mutta eipa tasta talla kertaa koitunut harmia kenellekaan, paitsi ehka myyjille jotka eivat saaneet kaupattua meille mitaan kovasta yrityksesta huolimatta. Miksihan ne muuten aina mainostavat, etta just looking, no buying… Mita jarkea muka on edes katsoa jos ei osta, kysynpa vaan. No, itepahan sanovat joten ei sitten osteta. HA.

Nyt alkaa pikkuhiljaa olla aika jatkaa matkaa eteenpain ja katsastaa viela nk. Baby Taj eli Taj Mahalin harjoitusversio seka itse Taj takapuolelta, Yamuna-joen yli nahtyna. Sitten taas takaisin juna-asemalle ja kohti seuraavaa stopoveria. Ensimmainen kolmesta perakkaisesta yojunayosta takana, mutta seuraava etappi mennaan toiseksi parhaassa luokassa joten siella kylla kelpaa matkustaa. Suihkuunkin paastaan jo reilun kahden vuorokauden kuluttua, JEI!

Let’s off road again

Tervehdys kaikki valtion leivissa olevat seka muutkin joilla on aikaa lukea meidan jorinoita.

Kuume laskee ja matkakuume nousee vai miten se Maiju sen laittoikaan? Ehkapa juuri noin. Nyt ei sniikattu langattomaan nettiin joten joudutte karsimaan kirjainten a ja a seka o ja o erottelusokeudesta. Harh, harh..

Tana aamuna zero kuumetta, vahan porua eli viela se eilinen “energiajuoma” jaksaa potkia sisuskaluja. Asken kaytiin tosin hakemassa nappeja joilla lahti kolme vuotta sitten Maijun vuoristopahoinvointikin suitsait ja tamanhetkisesta olosta ne ovat paatellen toimivat myos minulle 🙂

Eilinen viimeinen ilta oli mukavanleppoisaa lepoilua ja hengailua pihassa ja puutarhassa kera satunnaisesti portista rymistelevien lehmien (ne osaavat oikeasti tulla siita metalliportista ihan omin nokkinensta) ja Rajin kitaranrampytysten. Pelailtiin peleja ja kuunneltiin musiikkia, kun oltiin vihdoin saatu minilaparille imutettua oikeat softat. Esiteltiin sivussa Rajille meidan reittiakin, mutta ei se oikein malttanut kuunnella mika on aika tyypillista takalaisille. Kysyvat ensin jotain ja sitten kun alkaa kertoa niin ei jaksakaan kuunnella ja rupeaa tekemaan jotain muuta. Naiset varmaan huomaavat tata samaa tosin meilla kotimaassakin, eiko? 😉

Hassua on myos se, etta miten tietamys asioista vaihtelee henkilosta toiseen tai sen mukaan onko kyseessa oman maan vai ulkomaan asia. Toisinaan tuntuu, etta ihmiset eivat tunne ollenkaan milta maailma nayttaa oman maan rajojen ulkopuolella tai edes sen oman kylan. Siis nain geografisesti. Jotkut taasen tuntevat oikein hyvin missa esim Suomi on, jos se nyt on jokin meriitti. Oman maankaan tuntemus ei valilla tunnu hatkahdyttavan, esim ihan sellaiset perustiedot etta missa on Kalkutta, Delhi, jne. Tosin koulutustaso ei varmaan ole myoskaan mikaan paatahuimaava vaikka taalla mennaan Rajin mukaan kouluun jo kaksivuotiaana. Ainakin heidan esikoisensa on nain tehnyt ja lukeekin jo ilmeisen sujuvasti ja kirjoittaneekin. Ei oikein selvinnyt onko kyseessa ns. “oikea” koulu vai esim esikoulu tai tarha, mutta ilmeisesti siella jotain opetusta kuitenkin on. Vai kuinka paljon on Suomessa 5 vuotiailla tai hiukan nuoremmilla kotilaksyja? Tama kyseinen prinsessa on taalla oloaikamme aikana muistaakseni jokapaiva tehnyt jotain laksyja ja lueskellut aapista tai vastaavaa aaneen. Eilen tosin oli ollut kait jotain pienta vastentahtoa ilmassa ja han oli kuulemma jo aamusta sanonut “en halua menna tanaan kouluun” ja niin edes pain.

Se nayttaisi patevan taallakin etta naisten, jotka haluavat menestya elamassa, tulee olla koulutettuja ja fiksuja. Tai ainakin yrittaa kovasti. Tassa meidan kyseisessa isantataloudessa nayttaisi tama ainakin toteutuvan silla vaikuttaisi etta Neema tuntee paljon enemman asioita kuin Raj. Esim Rajilla ei ollut mitaan hajua etta missa tai mita ovat Andamaanien saaret eika se tuntunut menevan perille etta “joo, ne ovat Intiaa” vaikka pariin kertaan sanottiin. Neema sen sijaan tiesi jopa sen etta sinne tarvittiin lupa, jotta paasee kaymaan. Ensimmaisena paivana taidettiin kuulla myos etta neema on kaynyt tietokone-kursseilla jonkun aikaa. Hiukan hamaraksi jai oliko kyseessa kuinka pitka opetus, mutta ainakin jossain vaiheessa puhuttiin 3 kuukaudesta ja siita etta olisi menossa jatkossakin. Ehkapa Elepant Stablella on jossain vaiheessa ihka oikeat nettisivut 🙂 Muutenkin on tuntunut etta Neema puhuisi varmasti oikein hyvaa englantia jos vain saisi useammin tilaisuuden puhua. Tosin eilisiltana minun mentya jo lepuuttelemaan Maiju oli yrittanyt vastailla Neeman kysymykseen “paaseeko Suomesta junalla Bundiin?” mutta ei oikein ollut muistanut miten ja missa se reitti kulkee.

Illan hienoin juttu – aika varmasti ainakin Maijun mielesta – oli kun Neema piirsi taas hennatatuoinnin Maijun kateen. Siina se nyt sitten nokottaa pari seuraavaa viikkoa ja mikas on nokottaessa kun on niin komea.

Siinapa se ilta kutakuinkin oli. Nyt on aika lahtea pakkaamaan ja Maiju menikin jo. Juna lahtee 10 vaille kuusi. Hei hei.

P.S. Ville, et varmaan noin arkistohemmona ole osannut jo kaivaa Bundin Fortista enempaa tietoa mutta tasta sita kuitenkin loytyy http://en.wikipedia.org/wiki/Taragarh_Fort ja http://www.royalorienttrain.com/rajasthan/forts-palaces/taragarh-fort.html

P.P.S. Niille jotka jaivat miettimaan sita kysymysta, etta paaseeko Bundiin junalla Suomesta. Vastus on kylla. Viimeinen patka itaisessa Iranissa Bamista Zehedaniin saatiin valmiiksi viime kesakuussa, mutta ilmeisesti matkustajaliikenne ei ole viela alkanut vaikka olisi jo pitanyt. Matka-aika semmoiset pari-kolme viikkoa. Silla sitten ensikerralla 🙂

Perinteistä Bundia

Tervehdys taas!

Kuten Mikko jo pari päivää sitten kirjoittelikin, täällä Bundissa kaikki on kuin ennenkin. Ollaan nautittu Neeman maailman parhaasta ruoasta ja chaista, hikoiltu mäen päälle linnoitukseen kivutessa ja siellä kierrellessä, istuttu iltaa isäntä-Rajin ja ”brother-cousin” J.P.:n kanssa (Mikko on taas käynyt jälkimmäisen kanssa kauppaa musta, tällä kertaa vaihdokkina kameli), juotu äidin joulukakun taikinalle maistuvaa herkkulassia ja tehty varovaista tuttavuutta 5-vuotiaan Ayushin (eli isäntäväen tyttären kanssa, joka viimeksi oli juuri tuloillaan) kanssa. Niin ja käyty lääkärissä, luonnollisesti.

Mikko on perinteiseen tapaan kuumeessa, ilmeisesti se on joku juttu täällä Bundissa. Lämpöä on onneksi ollut enimmillään 38,5 joten ei suurempaa hätää. Viimekertaisesta (5 päivää sairaalassa Kalkutassa, kun kuumeilua oli jatkunut pari viikkoa) viisastuneena päristeltiin heti tänään aamusella Rajin ja Neeman veljen, Bindun motskarikyydillä lääkäriin. Siellä ei kauaa nokka tuhissut, kun lääkärisetä kysyi muutaman kysymyksen, katsoi kieltä ja kuunteli keuhkoja. Sitten vaan apteekista läjä (ei tosin mitenkään Tiibetin-lääkitykseen verrattava) lääkkeitä ja kipulointiin soveltuvia nesteitä. Yksissä juomatörpöissä on mm. tauriinia, elektrolyyttejä ja potaskaa (eli kaliumia). Se näköjään röyhtäyttää kovin. (Joo. Yksi purkki oli ok, toisen kun veti niin meni ihan hapoille. Niin hapokasta, niin hapokasta ja vieläkin on vähän paha olo.)

Tarkoitus oli jatkaa huomenna matkaa parin pysähdyspaikan kautta Kalkuttaan, josta meillä on lennot Andamaaneille torstaiaamuna. Katsotaan nyt vielä, mikä on vointi ja tietysti myös, meneekö täältä Kalkuttaan järjellisiä suoria yhteyksiä myöhemmin. Jo ennen Mikon kuumeilua erityisesti J.P. keksi kyllä valtavan määrän syitä, miksi emme voi mitenkään lähteä täältä niin pian. Ensi viikolla vietetään kuulemma hänen synttäreitään ja kuukauden päästä häitä, joihin molempiin meidän on välttämättä osallistuttava. Viime kerralla piti meidän lähtöä seuraavalla viikolla olla samaisen henkilön kihlajaiset, joten suhtaudumme juttuihin hienoisella varauksella. Ei sillä, etteikö itsekin mielellään viipyisi pitempään, täällä on kyllä oikein mukava olla. Mutta kunhan oikea kuume laskee, niin matkakuume varmaan taas nousee, ja alkaa tehdä mieli päästä taas eteenpäin.

Paljon olisi myös sellaista nähtävää, joka jäi väliin viime kerralla ja taitaa jäädä nytkin. Kaupungin lähistöllä (n. 70 km säteellä) olisi vaikka mitä enemmän tai vähemmän kiintoisaa. Tänään oli tarkoitus lähteä katsomaan mm. vesiputousta ja muinaisia kalliomaalauksia (jotka ovat löytyneet sitten viime visiittimme), mutta tulikin sitten lepopäivä. Ihan hyvä ehkä jättää nähtävää seuraavallekin kerralle…

Eilen illalla päästiin sentään retkelle kaupungin ulkopuolelle, kun lähdettiin 15 km päähän apinatemppelille. Matkat huristettiin Rajin ja Bindun moottoripyörien kyydissä. Välillä vähän hirvitti, kun turvallisuusnäkökohdat ovat täällä vähän mitä ovat (esim. harva näyttää kuulleen kypärien olemassaolosta), mutta onneksi tiet olivat hyvässä kunnossa ja kuskit turvallisia. Temppelin kutsumanimi tulee luonnollisesti sitä kansoittavista apinoista. Ne eivät onneksi olleet hyökkäilevimmästä päästä, mutta yrittivät kyllä rohkeasti ottaa kontaktia kun huomasivat että mukana oli syötävää. Osa siitä oli tarkoitettukin apinoille (täkäläinen tapa, jota ei voi oikein ymmärtää… Ensin annetaan apinoille pähkinöitä ja sitten ihmetellään että miksi niistä tulee röyhkeitä. Hmm.), osa sen sijaan uhrattavaksi kukkien ja suitsukkeiden kera. Apinoiden lisäksi temppelillä olivat erityistä luonnon kiveen muovaamat jumalkuvat, ainakin Ganesh ja ilmeisesti myös Shiva, sekä pienen kiven onkalon sisällä roikkuvat ”utareet” (olivat ainakin aidon malliset), joista on kuulemma tullut maitoa.

Paluumatkalla jänskätti välillä vielä vähän enemmän kuin mennessä, sillä alkoi jo melko nopeasti pimentyä. Onneksi paikalliset lehmät ovat suurimmaksi osaksi valkoisia ja näkyvät siksi hyvissä etuvaloissa, ne kun olivat jo kasaantuneet tai kasaantumassa tien pieleen yötä viettämään. Lopuksi vielä vedettiin joku ihme kaupunkikiertoajelu (jonka funktio jäi meille epäselväksi) pitkin kaupungin kapeita kujia. Se oli melkein kuin yhdestä päristely-Bollywood-leffasta eli Dhoomista, eli kohtuullisen vauhdikasta mutta hauskaa.

Sananen vielä linnoituksesta, joka vartioi ylhäältä kukkulalta kaupunkia. Kuten jo viimeksi ihmettelimme, hiljalleen rapistuvassa, laajassa linnoituksessa saa kiipeillä ja kuljeskella täysin vapaasti. Seuraa saa apinoista ja lepakoista. Pitäisi ehkä historioitsijana olla surullinen siitä, ettei linnoitusta ole juuri kunnostettu eikä siitä pidetä parempaa huolta, mutta täysin itsekkäästi (tulevista sukupolvista piittaamatta) täytyy sanoa että paikka on hurjan kiinnostava ja jännittävä juuri tuollaisenaan. Eikä siellä pääsisi puoleenkaan niistä paikoista joissa nyt voi yksin seikkailla, jos siitä tehtäisiin tavanomainen turistinähtävyys. (Voidaan Villen kanssa joskus jatkaa pohdintaa aiheesta syvällisemmin 😉

Tällaista nyt tältä erää, tiedotellaan lisää joko pitkällä kaavalla tai sitten lyhyemmillä kännykkäviesteillä. Ei tarvinne olla huolissaan meidän voinnista, tämähän on ihan tuttua jo! Ja yleensä on riittänyt yksi sairastaminen per matka, joten ihan hyvä että tauti iski heti näin kärkeen. Sitä paitsi, vasta tässä normaalissa Intian-olotilassa – eli siinä että Mikko sairastaa ja Maiju on muuten vaan tuskastunut kuumuuteen ja hikoiluun (heh) – aletaan vihdoin tajuta että ollaan taas reissussa.

PS. Tekstissä on ääkköset koska nettipaikasta löytyi langaton yhteys, jota tässä hyödynnetään omalla miniläppärillä.

Pikapäivitys Bundista

Elossa ollaan, mutta kaupungin nettiyhteydet ei. Kuulumisia tarkemmin kunhan data taas kulkee. Terkkuja!

It’s good to be back at home!

Viiden vuoden jalkeen kaikki on yha niin kuin ennenkin. Tai ei kaikki, mutta kaikki oleellinen on. On kuin kotiin olisi tullut.

Aamuisesta junasta selviydyttyamme etsimme kasiimme majapaikkamme isannan joka loytyi – mistas muualta – elefanttien parkkipaikalta. Pihassa meita oli vastassa isantamme Raj ja hanen vaimonsa Neema, jotka yha viiden vuoden jalkeenkin muistivat meidat. Teemme naemma aika lahtemattomia vaikutuksia 😉 Neema muisti viela Mikon nimenkin ja sen etta olimme Suomesta. Raj viela kaivoi vanhoja kuvia jotka olimme heille lahettaneet. Ai, ai, kylla siina kelpasi juoda Neeman luultavasti ehka maailman parasta chaita.

Teekupposten ja jutustelun jalkeen paastiin suihkuun sitten maanantain. Hiukka oli paassyt hikea tarttumaankin tuossa parin paivan aikana. Ei kylla ollut pollonpaa paasta myos omaan vessaan nain vaihtelun vuoksi 🙂 Myos sanky oli paivalepiin aika kova juttu ja hampaiden pesukin oli aika kiva kokemus.

Pienen siistiytymis tauon jalkeen saatiin pienta valipalaa eli Aloo Parathaa Neeman tekemana. Voin muuten sanoa etta oli hyvaa. Ei ihan ne pakastelatyt mita oli viime lauantainakin tarjolla paase tahan. Jotenkin varmaan nyt pitaa keksia jokin ovela juoni miten ei sita ruokaa tarjottaisi ihan nyt niiin sika paljon sitten illalla. Ei sita voi jattaa syomattakaan kun on niin hyvaa. Ei voi, ei.

Ruokailun jalkeen lahdettiin katselemaan onko se kyla viela saman nakoinen, mutta ihan aluksi poikettiin ottamaan yhdet legendaarisen hyvat Sathi Lassit, saframi-pistaasi-kardemumma-jne-lassit. Hyvaa oli ja se muuten on semmoista tavaraa etta pitaa oikeastaan lusikoida. Ei tuu pillista lapi se. Ja se kylakin naytti ihan entiseltaan, mita nyt joitain cafe/ravintolaa ja pari nettipaikkaa on tullut ja sellasta. Bazaarilla kaytiin pyorahtamassa ja katsahtamassa sellaista tankkia. Ei siis mitaan tankki-tankkia (joku voi nyt sitten laittaa sen tankki-vitsin tahan valiin niin ei tartte itse) ja tank niin kuin vesitankki joka on siis iso allas.

Eilisillasta viela sen verran, etta blogpostauksen jalkeen lahdettiin kapsimaan asemalla, mika varmasti on juuri sita mita kaikissa opaskirjoissa suositellaan; pimeassa, yksin, tuntemattomassa paikassa… Lopulta otettiin sitten kuitenkin polkupyorariksa parille viimeiselle kilometrille kun noiden riksakuskien ahdistelu alkoi kayda jo hiukka vaaralliseksi kun ajoivat melkein pain. Ihan vaan houkutellakseen kyytiin tai jotain. Yrita siina sitten kavella kun tulee mopo- ja polkupyorariksaa molemmista puolista pahki. Ei sielta ois kylla vahan matkan paasta ilman kyytia paasytkaan, kun tosiaan sita vetta siella tuli ja yksi sillanalus oli sillanalusen sijaan jarvi. Asemalla sitten vietettiin aikaa teeta siemaillen kahvilassa, joka bongattiin ja sen jalkeen laiturilla nokottaen. Pelattiin jatsia ja unoakin, siihen asti kunnes nuokahtelu alkoi hairita pelia. Ei toki hairinnyt ne about 20 ukkoa jotka kokoontu siihen meidan ymparille toljottamaan hulluja ulkomaalaisia jotka pelaavat korttia. Niin… parin viime yon kolmen-neljan tunnin younet alkavat pikkuhiljaa potkia takaisinpain.

Ja Anna-Maijalle tiedoksi, slabarit on ostettu. Ainakin jonkinmoiset kun taalta ei oikein saanut kunnollisia. Otetaan sitten myohemmin toiset paremmat.

Tassa talla kertaa tammoista. Nyt pitaa lahtea ettei Maiju syo kaikkea mun illallista 😀

Terveisin,

Once again lapsykkamies, Mikko

Hare Krishna, Hare Rama jne.

Ensimmainen Intian-paiva alkaa olla lopuillaan. Kaikki on tuntunut kovin tutulta (jopa turvalliselta?) – herttaisen uteliaat ihmiset, omalaatuiset hajut, vahvat ja herkulliset maut, arsyttavat riksakuskit ja muu liikenteen kaaos… Intia kaikkine ihastuksineen ja vihastuksineen siis.

Aamulla paineltiin suoraan koneelta juna-asemalle ja ensimmaisella junalla toisella luokalla Mathuraan, yhteen seitsemasta pyhasta kaupunista. Ei silla etta niita olisi vain seitseman, mutta nuo seitseman ovat jotenkin nyt sitten enemman pyhia kuin muut. Tallakertaa sattui juna jossa ko. luokan vaunut olivat lahes tyhjillaan joten ei jouduttu hattuhyllylle kuten joskus aikanaan.

Perilla Mathurassa oli hienoisia orientoitumisongelmia, silla yrittaessamme jarkeistaa mukaan otettavan tavaran maaraa jatimme pois paksun Intian-opaskirjan ja otimme mukaan vain pari ohkaisempaa tiettyyn alueeseen keskittyvaa opusta. Ongelma on vain siina, etta nyt matkan alkuvaiheessa ollaan viela seuduilla, joita nuo mukaan ottamamme opaskirjat eivat kata, joten joudutaan menemaan vahan lonkalta. Se ei ole kovin hyva strategia paikassa, jossa riksakuskit ovat yhta paallekayvia kuin taalla. Kaikki ehdottelevat jotakin maaranpaata, heitellen hintoja laidasta laitaan, ja kun itsella ei ole hajuakaan siita, minne haluaa saatikka siita, mita kyydista pitaisi maksaa, on hermojen menetys lahella. Onneksi paikansimme eraan polkupyorariksan kyytiin lopulta noustuamme turistitoimiston, jossa avulias nuori nainen antoi meille kartat Mathurasta ja naapuroivasta Vrindavanista. Tosin ne olivat vain hindiksi, mutta hyvat ympyroinnit ja hindin aakkosten tavaaminen vie pitkalle.

Mathurassa ja Vrindavanissa nahtavyydet ovat aika pitkalti Krishna-keskeisia. Loytyy esim. iso vesitankki, jossa on kuulemma pesty vauva-Krishnan vaippoja seka temppeli, jossa ko. jumalhahmon sanotaan syntyneen. Tosin lahistolta loytyy kyltti, jossa kerrotaan Krishnan historiallisen, oikean synnyinpaikan sijaitsevan vahan matkan paassa. Just just. Muutoin temppeli oli kylla aika janna, melko huvipuistomainen. Siella oli mm. ihme tunneli, jonka varrella oli nukkien esittamana kohtauksia Krishnan elamasta. Varmaan olisi auennut luolan anti enemman jos tuntisi kyseisen tarinan paremmin tai edes yhtaan.

Ilma on ollut melko leppoisa, joskin iltapaivalla saatiin niskaamme sadetta muutamaankin otteeseen. Nim. Gore-takit rinkassa juna-asemalla… Tuloksena sateista oli tulvivia katuja ainakin Vrindavanissa, jossa vietimme iltapaivan. Yhteen otteeseen oli kahlattava paljasjaloin kengat kadessa pahimmasta tulvasta, kun kuivaa reittia ei millaan loytynyt (eika perinteiseen tapaamme suostuttu maksamaan kiskurihintaa 20 rupiaa kuljetuksesta latakon yli… hei kamoon, matkaa oli varmaan jotain 100 m). Kaupungissa on eraan tiedon mukaan 5000 temppelia. Me naimme niista vain muutaman, eika oltaisi enempaa jaksettukaan. Hienoin niista oli apinoiden kansoittama, ja lahes jokainen vastaantulija varoitteli, etta silmalasit pitaa laittaa laukkuun tai taskuun, tai muuten apinat tulee ja vie. Yrita siina sitten selittaa, etta ei me nahda mitaan ilman laseja… Lasit ja muukin omaisuus pysyivat onneksi turvassa, joskin yksi apipapi yritti tehda lahempaa tuttavuutta Maijun kanssa, mutta sai sitten kengasta. (Oikeesti kylla vain tonasin sen pois. T: Maiju)

Matkat Vrindavaniin, joka on reilun 10 km paassa Mathurasta, taittuivat mukavasti perheriksalla. Oikeastaan voitaisiin puhua sukuriksasta, silla paluumatkalla, jos ei matikka pettanyt, laskettiin kyydissa 16 matkustajaa, viela oli yhdelle paikka. Ja kuski tietysti paalle. Tunnelmaa loi luonnollisesti lujaa soitettu hindipoppis, joka viela nain matkan ensimmaisena paivana kuulostaa “ihan mukavalta”. No ei, ihan oikeastikin Intian-matkailuun kylla kuuluu tama takalainen soundtrack, ja kappaleet voivat olla tosi hyviakin jos “sattuu tykkaamaan sellaisesta”. Ja jos tulkinnat ovat parempia kuin viimeviikonloppuisessa Singstar-mittelossa 😉

Yksi ehka melkein historiallinen tapahtuma tanaan oli. Loysimme ehka jopa allomakeamman ja rasvaisemman “herkun” kui Gulab Jamunit. Se oli sellainen rasvaan pursotettava rinkula, joka Maijun mukaan oli maultaan jotakuinkin munkin ja ranskanperunan risteytys. Upporasvaamisen jalkeen ne tietysti lillutetaan viela jossain sokerisiirapissa. Ne jotka ovat Gulab Jamunia maistaneet voivat kuvitella, etta otetaan siita vain se rasva ja sokeriliemi niin ollaan aika lahellla. Rasva- ja sokeriyliannostus! (Tuli oikeesti vahan paha olo vaikka soin vain kaksi ja Maiju selviytyi kolmesta.T: Mikko).

Tekemista pitaisi keksia viela muutamaksi tunniksi, silla juna seuraavaan seikkailuun lahtee 01:45 (ja nyt eletaan noin yhdeksaa). Huomenna paastaan toivon mukaan vahan hengahtamaan ja kenties jopa nukkumaan kunnolla ensimmaista kertaa moneen paivaan. Uni- ym. uutisia lisaa ensi jaksossa!

Helteisesta Lontoosta

Valipysahdys Lontoossa alkaa olla loppusuoralla, odotellaan Delhin koneeseen nousua. Taalla on ollut hellepaiva, eli hyvaa totuttautumista Intian lampoon… Ollaan ehditty katsastaa “lapi” British Museum. Sielta terveiset mm. Kleopatran muumiolta ja Moai-patsaalta (silta jolla on viela korva tallessa). Museokulttuurin lisaksi harrastettiin hieman pubikulttuuria kunnon ruoan ja juoman merkeissa = bitteria, chipseja, uuniperunaa. Maiju on lisaksi saanut pakollisen Crunchiensa ja on siksi melko tyytyvainen. Paljon muuta ei sitten ehdittykaan, kun matka kentalta ja kentalle metrolla vei tunnin suuntaansa. Hauska pyrahdys kuitenkin, toivottavasti ensi kerralla ehdimme Lontooseen ihan ajan kanssa. Vaikka tuleehan tama kaupunki tutuksi tallakin tavalla 😉

Taalla MikkoMaiju, Lontoo.

Matka alkaa

Kone lähtee ihan juuri kohti Lontoota. Sieltä sitten illalla Delhiin. Kuullaan, nähdään, viestitellään!