Ollaan paasty jotakuinkin taysissa sielun ja ruumiin voimissa takaisin Havelockille. Tuntui kuulkaas mukavalta olla taalla taas! Ei sentaan oltu niin huono-onnisia, etta taalla olisi jatkunut hellesaa, vaan Havelock on myos saanut osansa sateesta. Lieko kyseessa jo toinen monsuunikausi elo-syyskuisen tauon jalkeen? Sateet ovat kuulemma tsunamin jalkeen aikaistuneet – toivotaan kuitenkin etta saataisiin viela aurinkoakin eika edellisvuoden kaltaista vedenpaisumusta.
Tanaan aamupaivasta vaikutti silta, kuin Long Island olisi ennen lahtoamme halunnut viela panna hetken parastaan. Aurinko naet ilmestyi viimein taivaalle, mista rohkaistuneina lahdimme kavelylle lahirantaan. Sinne paastyamme kavi kuitenkin ilmi, etta saari vain halusi ilkeilla meille viimeisen kerran. Saimme nimittain niskaamme rankkasadekuuron ja olimme lapeensa markia kun paasimme takaisin Blue Planetille (siis parin minuutin kavelymatkan paahan).
Ehkapa on niin, etta jotkut matkat taytyy tehda sita varten, etta osaa arvostaa paikkaa josta on lahtenyt 🙂 Ja eipa silla, Long Islandille jai varmasti paljon mukavaakin nahtavaa, joten saattaa olla etta sinne taytyy viela joskus palata, paremmalla kelilla vain. Ainakaan ei ole taman visiitin kovin kummoisia odotuksia eika siten voi tulla suuria pettymyksia!
Yritettiin kayda heti Havelockille paastyamme laakarin pakeilla, mutta han on tavattavissa vain aamupaivisin. Maiju siis lahtee aamulla laakarinmetsastykseen, Mikko sukeltamaan. Pitakaas peukkuja, etta laakari kertoo korvan olevan jo taysin parantunut (mitaan muuta estettahan sukeltamiselle ei ole kuin se, etta on haava ja siten tulehdusvaara) ja etta saatkin tasta viela paranisivat.
Mopo oli sanonut sopimuksensa irti seistyaan pari paivaa sateessa, eika lahtenyt kayntiin. Kaytiin mainitsemassa asiasta vuokraamon miehille, jotka lahtivat hakemaan sita pajalle. Tata kirjoittaessa he ovat toivottavasti saaneet ihmeita aikaan ja paasemme taas viilettamaan kuin tuulispaa hurjaa 20 km/h vauhtia pitkin Havelockin valtateita… Nyt syomaan, vatsassa kurnii jo!