Täällä Mikko ja Maiju, Long Island.
Eilen tosiaan laitoimme kamat osittain kasaan ja pakkasimme itsemmekin lautalle Long Island -nimiselle paratiisisaarelle paistattelemaan aurinkoon pariksi päiväksi ja loikoilemaan tropiikin keskellä. Kuulemamme mukaan saarella on hyvin kaunista ja rauhallista (600 asukasta, ei juuri moottoriajoneuvoja). Opaskirjat tiesivät kertoa erittäin kauniista rannasta parin tunnin leppoisan kävelymatkan päässä.
Paskan marjat. Täällä on sataa posottanut siitä lähtien kun eilen tultiin ja vettä tulee kuin mummoja bingossa. Se siitä auringossa loikoilusta siis. Onneksi otimme paljon lukemista mukaan, koska paljon muuta viihdykettä ei sateen takia ole helppo keksiä. Majapaikkamme Blue Planet on aikamoista riistoa, jos vertaa vaikka Havelockin tarjontaan, mutta minkäs teet kun heillä on käytännössä monopoli turistien majoittamisessa. Täytyy tosin sanoa että huone on todella siisti, ja meille vaihdettiin puhtaat lakanat ja annettiin kylpypyyhkeet, mikä on intialaisittain melko luksusta. Ruoka on oikein hyvää, sitä laittaa pyydettäessä paikan tytär (iän perusteella pääteltynä). Pääasiassa ollaan syöty perunaa, koska sitä tämä kokkimme osaa ainakin valmistaa erinomaisesti.
Saari on kohtuu pieni, 10 kertaa 5 kilometriä kanttiinsa. Asfalttia ei ole, vaan saarta halkovat, harvat tiet on tehty betonista. Heti betonireittien vieressä luonto ottaa vallan: vihreän vehreitä puita, pensaita ja köynnöksiä on vierekkäin ja päällekkäin. Näyttää siltä kuin joku olisi laittanut meidän kotoisia toimisto- tms. sisäkasveja taikurin hattuun ja ne olisivat villiintyneet täysin (lajitkin saattavat olla samoja, mutta ei tiedetä varmasti kun ei olla Ellu). Pieniä taloja on ripotellen siellä täällä, ja miltei kaikki ovat rapistuneita, osa lähes romahduspisteessä (tosin ihan uuttakin pytinkiä on bongattu). Kanat, kilit ja jotkut satunnaiset lehmät kuopsuttelevat tienpielessä, ja pääasiallisena äänen lähteinä ovat kukot ja koirat. Kaiken kaikkiaan siis hyvin unelias peräkylä (tai -saari), jossa eletään ilmeisen rauhallista elämää.
Matkalla lauttarannasta majapaikkaan ei oikeastaan näkynyt mitään. On sinällään ihan OK että ei ole mitään turistityrkytystä tai vastaavaa, mutta siellä ei tosiaan ollut mitään. Siis ei mitään. Tekemistä/nähtävää siis. Tehdäkseen/nähdäkseen jotain on siis suunnattava vähän kauemmas, mitä ohjelmaa oli suunniteltu tälle päivälle sateen jatkumisesta huolimatta. Ihan koko aikaa kun ei kuitenkaan sada, ja kun sataa, vettä tulee vaihtelevasti välillä olematon tihutus – saavista kaatamalla.
Aamulla otettiin siis maskit ja snorkkelit ja sukelluskamera ja uimapuvut ja vuokraräpylät kainaloon ja lähdettiin etsimään sitä upeata rantaa. Onneksemme reitti on majapaikan toimesta merkattu punaisilla nuolilla ja viivoilla tiehen. Merkit tosin tässä paikallisessa säässä kuluvat melko tehokkaasti pois ja pari kertaa eksyttiin ja saatiin kysymällä satunnaisilta vastaantulijoilta oikea suuntima. Ilman kosteudesta, sadekuuroista ja hikoilusta johtuen olimme pian läpimärkiä, ja mukaan otetuilla sadetakeilla olisi yhtä hyvin voinut heittää vesilintua, kun eihän niitä enää kannattanut pukea päälle.
Lopulta päädyimme betonitien mutkaan jonka sivussa oli punainen nuoli tien sivuun pienelle polulle. Ei siinä mitään sinänsä, mutta ”polku” oli käytännössä mutalammikko. Eihän se nyt kovin pitkä pätkä voi olla tuollaista eihän? Voi. Ainakin se tuntui melko loputtomalta. Siinä sitten kädet tavaroita täynnä puskimme mutaliejussa ainakin nilkkoja myöten ja kengät niljahdellen jaloissa. Lopulta ne pitikin ottaa pois ja pistää menemään paljasjaloin siinä samassa liejusssa. Liejua jatkui mäen päälle. Reitin varrella eräs mies sanoi, että juu tuonne päin vain ja mehän puskimme eteenpäin. Siellä päällä merkit tekivät taas tepposensa ja muutaman eksymisen jälkeen pääsimme taas oikeille urille, jos niitä nyt uriksi voi sanoa kun vaihdellen on lähes läpitunkematonta pusikkoa ja heti perään mutaa enemmän kuin Roskildessa sadesäällä (ei ole siellä oltu, mutta ei sitä voi tuon enempää olla missään).
Vajaan tunnin ryvettyämme siellä pusikoissa ja mudissa matka lopulta tyssäsi, vaikka ranta tai ainakin meri näkyi jo horisontissa. Akilleen kantapääksi tuli aivan tajuttoman jyrkkä mutamäki, jota ei olisi varmasti päässyt kaikki raajat ehjinä alas asti. Varsinkaan kun vettä tuli tosiaan kovemmalla paineella kuin kylpyhuoneen suihkusta ja lasit oli huurussa ja märät yhtä aikaa. Ei nähnyt eteen eikä oikeastaan halunnutkaan. Joutui tekemään mahtiratkaisun ja kääntymään takaisin. Samaa mutamäkeä ja pusikkoa, mutta nyt vain alaspäin. Onneksi se mäki ei kylläkään ollut yhtä jyrkkä kuin se minkä puolesta välistä piti kääntyä takaisin.
Niin… mainitsimmeko muuten, että siellä oli iilimatoja. Joo, niitä siellä oli myös. Jalat siis täynnä mutaa ja siellä seassa x määrää näitä ihastuttavia pieniä ystäviämme, joilla on mukava tapa että niistä hetken päästä – verta imettyään – tulee vähän isompia ihastuttavia ystäviä. Hauskaa. No ei oikeasti. Jalat ja kädet iilimadoilla (yksi oli muuten myös Mikolla leuan alla) saimme kuin saimmekin kaikki tavarat (joskin mutaiset sellaiset) ja itsemme (joskin mutaiset sellaiset) raahattua takaisin majapaikalle. Tilasimme hetimiten nipun suolaa jonka avulla ravistelimme irti ne viimeisetkin pienet pirulaiset, jotka eivät jo matkalla olleet ropisseet maha täynnä kyydistä. Sitten vain vaate ja tavara kerrallaan tarkastus ja pesu mudasta ja madoista. Tiedättekö että kylmä suihku voi toisinaan tuntua TODELLA mukavalta.
Laskettiin illemmalla retken saldo, ja se oli yksi hajonnut sandaali (Maijun, nilkkaremmi katkennut jäätyään kiinni mutaan) ja yhteensä parikymmentä madonpuremaa. Sinänsähän iilimadot eivät ole ällöttävimpiä mahdollisia tihulaisia, siinä teidän itänaapurissahan niiden syöttämisestä omalla verellä ihan maksetaankin. Köyhän miehen kuppausta. Ja nämä täkäläiset olivat kaiken lisäksi aivan pieniä pikku iilimatosia, ei mitään isoja rumiluksia. Mutta ei mahda mitään, eivät ne silti oikein onnistu herättämään myönteisiä tuntemuksia…
Ei ole tuonne pusikkoon menemistä sadeaikaan tai sitten otetaan pelastuspuvut päälle ja köysi kainaloon. Huonoin juttu nyt on ehkä se että meillä on tuolla orrella läjäpäin märkää tavaraa ja vaatetta kuivumassa ja huomenna pitäisi saada ne johonkin matkaan. Se jo tiedetään viime vuodesta, että jos sataa, mikään ei kuivu. Ei päivässä, ei kahdessa, ei koskaan. Tai kuivuvat ne sitten kun sateet loppuvat, eli joskus jouluna.
Paras asuste tällä kelillä lienee uimapuku, mutta kun ei kerran päästy yrityksistä huolimatta rantaan, niin seuraavaksi paras taitaa olla vettä pitävä Goretex-puku. Sellaisethan meillä on onneksi mukana, ja tajusimme vieläpä ottaa ne mukaan Havelockilta lähtiessä (siellä on tosiaan paistaa porottanut koko ajan kirkkaalta taivaalta). Aamupäiväisen retken traumoista hetken toivuttuamme päätimme antaa saarelle vielä yhden mahdollisuuden, tai oikeastaan halusimme vain käydä katsastamassa, josko täältä löytyisi jotain kojua tai muuta josta saisi keksiä tai muuta evästä murventaakseen. Sadeasut siis niskaan, neopreenista tehdyt ja kumipohjaiset sukelluskengät jalkaan (olivat muuten todella kätevät märällä kelillä, kun ei tarvinnut yhtään varoa kastumista ja pitivät myös sandaaleja ja jopa paljaita jalkoja paremmin veden liukastamilla betonireiteillä) ja menoksi.
Tämä iltapäiväretki osoittautui huomattavasti aamuista miellyttävämmäksi, kenties soveliaamman varustetason takia. Kävelimme vähän sinne sun tänne betoniteitä pitkin, jonkun kerran umpikujaan päätyen, mutta päädyimme lopulta ”keskustaan” lauttarannan tuntumaan. Siellä oli peräti useita kauppoja ja kojuja, ja löysimme kuin löysimmekin murua rinnan alle. Hauskinta retkellä, kuten usein muulloinkin pienillä tai vähäturistisilla paikkakunnilla Intiassa, olivat kuitenkin kohtaamiset paikallisten lasten kanssa. Pikku- ja vähän isompikin väki oli kovin innostunutta meidän näkemisestämme, kaikki tervehtivät hivenen ujosti ja vastauksen saatuaan rohkaistuivat pyytämään ”one photo, one photo”. No tottahan sitä nyt voidaan kuvia ottaa. Nyt on varmaan puolet saaren alaikäisistä valokuvattuna, osa eri kokoonpanoissa, kun piti saada sekä ryhmä- että yksityisotoksia (”one single please”). Tosin oli vähän vaikeuksia pitää pienemmät sisarukset poissa näistä persoonakohtaisista potreteista, kun kaikki halusivat aina kuvaan mukaan.
Hellyttävistä ja herttaisista lapsukaisista huolimatta ei ehkä voi sanoa että olisimme erityisen ihastuneita tähän saareen. Tämä johtunee tosin siitä, ettei se tällä säällä ole päässyt näyttämään meille parhaita puoliaan. Aidommalta ja alkuperäisemmältä täällä tosin tuntuu kuin Havelockilla, ja kyllähän meidän tottumustemme mukaan oikean Andaman Experiencen täytyy myös pitää sisällään paljon sadetta. Ja täytyy sanoa, että vaikka elämys ei ihan ole ollut odotetun tai toivotun kaltainen, niin ainakin sitten ikimuistoinen 🙂
Nyt pehkuihin, ja huomenna jo päästään pois, hehe. Toivottavasti ei sada kovin rankasti ensi yönä. Sateen ropina kattoon herättää Maijussa muistoja mummulan vintillä nukkumisesta. Ainoa vaan, että siinä missä mummulan huopakattoon rankkasadekin putosi pehmeästi ja rauhoittavasti, täällä on aaltopeltinen katto joka moninkertaistaa pienenkin ropsahtelun, trooppisesta rankkasateesta puhumattakaan…