Hallojaa taas. Senkin uhalla, ettei kukaan jaksa ja ehdi lukea nain tiuhatahtisilla paivityksilla, aiomme jalleen kiusata teita kuulumisillamme. Kiitos muuten heti tahan valiin kaikille sikalaisista terveisista, ei me nyt tosissamme luultu ettette enaa valita meista.. Kunhan vahan kiusittiin.
Viime yo tosiaan matkustettiin yojunalla hindupyhiinvaeltajien tayttamaan Rameswaramin pyhaan kaupunkiin. 2-tier-luokka oli kylla ihan hieno, siella oli luonnollisesti tarjolla petivaatteet seka eri makuuosioiden valissa verhot, joiden avulla pystyi piiloutumaan uteliailta katseilta (toisin kuin yleensa intialaisissa junissa matkustaessamme). Potentiaaliset tuijottelijat eli kanssamatkustajamme tosin suurimmaksi osaksi jo nukkuivat junaan noustessamme.
Perille Rameswaramiin saavuimme jo ennen aamunkoittoa. Asemalta lahdimme kaupungin keskustaan temppelin tuntumaan, josta etsimme paivan ajaksi tavaroitamme varten “hotelli”huoneen eli tarkemmin sanoen ankean, vain pikkaisen sankya isomman ja varsin rakaisen kopperon. Onneksi vietimme huoneessa kaikkiaan alle kymmenen minuuttia… Keskustasta kiiruhdimme autoriksan kyydilla Adam’s Bridgelle auringon noustessa hiljalleen pilviharson takaa. Ihan paivankoitteeseen mennessa emme ehtineet perille, emmeka edes melkein…
Riksakuski nakkasi meidat pienen kalastajakylan liepeille asfaltoidun tien paahan, lupasi odottaa tunnin verran ja kertoi etta Adam’s Bridgelle on kavelymatkaa parin kilometrin verran. Riksalla ei varmasti olisikaan paassyt pitemmalle, sen sijaan vahan sivummalla vilahteli ohi jokunen jeeppi ja kuorma-auto. Itse rammimme karsivallisesti pitkin hiekkarantaa, kunnes kolme kilometria talsittuamme tajusimme, ettemme olleet viela lahimainkaan perilla. Tassa vaiheessa saimme onneksemme pummittua kyydin ohi ajaneesta jeepista. Niemimaan paahan kertyi lopulta matkaa asfalttitien paadysta kaikkiaan 9 km, joten emme olisi ihan ehtineet tunnissa kavella sinne ja takaisin…
Hetken aikaa ihastelimme Bengalinlahden ja Intian valtameren aaltojen yhteensulautumista seka tuijottelimme taivaanrantaan kohti Sri Lankaa, jonka rajalle oli autokuskin mukaan 18 km matkaa. Paljon muuta tekemista siella ei ollutkaan, joten aloimme harkita lahtoa poispain. Hyva tuurimme kyytien suhteen jatkui, silla rannassa oli samaan aikaan pyhiinvaellusmatkaansa viettanyt suurperhe Keralasta. He olivat huristelleet paikalle kuorma-auton takatilassa, josta meillekin loytyi paikat paluumatkalle. Matkan varrella pysahdyttiin katsomaan vanhan kirkon ja juna-aseman raunioita, jotka ovat tuhoutuneet rajussa myrskyssa viitisenkymmenta vuotta sitten. Lasten kanssa vertailimme rannalta keraamiamme simpukoita, ja he myos innostuivat lahjoittamaan Maijulle omia loytojaan. Lapset olivat oikein reippaita ja puhuivat jo oikein hyvin englantia, joten kommunikointi oli eilista helpompaa… Aikuisten kanssa puhuimme vahan Suomesta ja vahan Keralasta seka tulevasta matkastamme sinne. Lisaksi perheen aikuinen tytar lahjoitti Maijulle rantakojusta ostamansa simpukan muistoksi heista. Luonnollisesti saimme myos kutsun heidan kotiinsa, jos joskus olemme heidan kaupungissaan! Jalleen kerran siis onnistuimme tapaamaan ystavallisia ja mukavia ihmisia, eika kai vierailukutsujakaan voi koskaan saada liikaa…
Vilkuttelimme perheelle hyvastiksi paikalla, jonne riksakuskimme oli meidat aiemmin jattanyt. Vahan jannasimme onko han viela paikalla, silla olimme sovitun tunnin sijaan olleet poissa 2,5 tuntia. Uskollinen kuskimme kuitenkin kyhjotti meita odottamassa varsin hyvantuulisen oloisena autoriksansa takapenkilla, ja niinpa paasimme onnellisesti takaisin kaupunkiin.
Keskustassa piipahdimme pikaisella aamupalalla ja sen jalkeen yhta pikaisella visiitilla paikalliseen temppeliin. Oli siina mielessa ihan janna kaynti, etta se oli selvasti “elava” temppeli jossa ihmiset ihan oikeasti kayvat viemassa uhrilahjoja ja kastautumassa siunaavaan veteen. Kauaa ei siellakaan silti nokka tuhissut, vaan otimme jo yhdentoista tienoilla aamupaivalla kurssin kohti seuraavaa etappia, Maduraita.
Saavuimme perille vahan tuskaisan mutta onneksi vain 3,5-tuntisen bussimatkan jalkeen. Olimme jo katsoneet etukateen opaskirjasta sopivan oloisen hotellin, joten marssimme vain sisaan ja otimme huoneen sen enemmitta vertailuitta. Meilla on talla kertaa huoneessamme jopa parveke, tosin maisemia ei valttamatta voi juuri hehkuttaa… Illan paatimme tanaan ottaa ihan rennosti, joten lahdimme pienen lepuuttelun jalkeen vain syomaan, kirjakauppaan karttaostoksille seka tanne nettipaikkaan. Ruoan nautimme eraassa kattoterassiravintolassa, josta oli hienot nakymat kaupungille, mm. Madurain kuuluislle varikkaasti koristelluille temppleille. Hammentavaa kylla, ne nayttivat kuvista ja kuvauksista poiketen vain ja ainoastaan ruskeilta. Syy selvisi pian: temppelit ovat vuoden verran paketissa korjaustoiden takia. Huono juttu meidan kannalta, silla nyt niissa ei taida olla kovin kummoista nahtavaa. Mutta luonnollistahan se on, etta paikkoja pitaa valilla kunnostaa, etenkin koska ensi vuonna vietetaan temppeleilla kuulemma suurta juhlaa. Ehkapa taytyy viela joskus palata paikalle remontittomaan aikaan.
Tanaan ollaan jo totutun ruusumaidon ja tuoreen ananasmehun lisaksi nautittu fresh lime wateria, herkullista ja virkistavaa sekin. Ainakin Maiju uskoo, etta taman reissun suurin makuelamysanti taitaa olla juomien varassa kun ne ovat olleet niin kertakaikkisen herkullisia. Ruoissakaan ei toki ole ollut valittamista, mutta niista valtaosaa on jo joskus herkutellut aiemminkin joten niita on tavallaan osannut odottaa. Sita ei Maiju voi kylla nain jalkikateen kasittaa, miten hanelta oli paassyt kokonaan unohtumaan vesimelonimehun ihanuus… Niin ja viela yksi aistielamyshavainto: talla kertaa ei ole tarvinnut haistella pelkkia … ohom … maanlaheisia Intia-haisuja. Joka puolella on nimittain myynnissa jasmiininkukkia, joista sidotaan naisten tukkaan roikkuvia ja voimakkaasti tuoksuvia koristeita.
PS. Annikalle lohdun sanoja: torakoita bongattu vain 1 kpl ja sekin Havelockilla. Melko pieni se oli sita paitsi.