… eli virallisesti mutta hieman tylsemmasti Mamallapuramissa.
Torstaina ja perjantaina saimme viela nauttia Havelockilla olosta. Tosin saimme kantapaan kautta kokea, etta paratiisissakin sataa valilla – tassa tapauksessa kaksi viimeista paivaamme kaytannollisesti katsoen putkeen. Vedenpaisumus telttamme edessa oli rankkasateiden jalkeen melkoinen, ja perjantaina jouduimme kahlaamaan pohkeita myoten pihalle keraantyneessa vesilammikossa aina, jos halusimme lahtea johonkin teltalta.
Onneksi latakkokahluu ei jaanyt viimeiseksi veteen liittyvaksi kokemukseksemme Havelockilla. Torstaina pidimme lepopaivan ja yritimme hoitaa Mikon rooreja kuntoon teen, laakkeiden, tiikeribalsamin ja joogan avulla. Jokin taikka sitten kaikki yhdessa toimivat sen verran hyvin, etta saatoimme perjantaina lahtea viela sukelluksille ennen lahtoa kohti Port Blairia ja reaalimaailmaa… Erityisesti paivan ensimmainen sukellus oli tosi mahtava ja kalarikas. Nahtiin valtavia parvia pienia ja vahan isompia evakkaita, joitakin vauvakaloja, muutama puolitoistametrinen vonkale ja viimeisena muttei vahaisimpana viela toinen KILPPARI! Oli ihkua. Me oltaisiin oltu taysin tyytyvaisia sukelluksiimme jo ensimmaisen pulahduksen jalkeen, mutta viela toisen kerran “taytyi” menna pinnan alle. Toinen sukellus oli omalla tavallaan hyva, se nimittain tehtiin melko tylsalle saitille, josta tuli sellainen olo etta eikohan nama sukellukset talta eraa riittaneet tassa paikassa… Ensi kerralla sitten lisaa.
Sukellusten, loppujen tavaroiden pakkaamisen ja lounaan jalkeen suuntasimme Havelockin-kaverimme Daanin kanssa kohti lauttasatamaan ja sielta Port Blairiin. Paasimme perille sen verran myohaan, etta jaksoimme vain hankkiutua halpaan hotelliin ja kayda syomassa. Seka jokusella paikallisella olusella viimeisen yhteisen iltamme kunniaksi… Havelockilla oli etenkin tahan aikaan vuodesta melko vahan vakea ja sen takia tiivis tunnelma, joten aina jonkun lahtiessa tai nyt hyvastellessamme tuli vahan haikea olo. Hassua, miten matkat saattavat ihmisia sattumanvaraisesti samaan paikkaan samaan aikaan ja tekevat heista hetkeksi tietynlaisen reissuperheen.
Tasta eteenpain saadaan kuitenkin parjata ihan kahdestaan. Matkamme loppupuoli eli varsinainen reissausosio alkoi tanaan aamulla lennolla Port Blairista Chennaihin. Paasimme kentalle hyvissa ajoin ja kaikki normaalit lentoa edeltavat hasellykset sujuivat joutuisasti. Koneen lahtoon oli viela mukavasti aikaa, joten asettauduimme aloillemme odottelemaan kuulutuksia koneeseen noususta. Pari-kolme kuulutusta kylla tulikin, mutta niista kuului pelkkaa epaselvaa kohinaa. Koska kokemustemme mukaan Intiassa on tapana nousta koneeseen vasta viime tingassa, odottelimme tyytyvaisina siihen saakka, etta koneen aikataulun mukainen lahtoaika alkoi lahestya, ja siirryimme portille sopivasti ajoittuneen kuulutuskohinan ajamina. Portilla aiheutimme suurta hammennysta maaranpaallamme Chennailla, ja meidat kiiruhdettiin kahdestaan lentokenttabussiin, joka kaahasi koneelle. Siella meille valkeni, etta koneeseen odotettiin enaa vain meita, ja heti istuttuamme se lahtikin rullaamaan kiitoradalle. Nolotus oli melkoinen, mutta ihmettelimme kylla a) miksi lento lahti etuajassa ja b) miksei meita kuuluteltu tai tultu huutelemaan odotushallista, kuten yleensa tapahtuu jokseenkin jokaisen intialaisen kotimaanlennon yhteydessa. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja paasimme lahelta piti -myohastymisestamme huolimatta onnellisesti Chennaihin.
Kentalta loysimme muutamien ohjeiden avulla “bussipysakin” (eli moottoritien vierustan jossa oli hivenen leveampi kohta) ja bussin joka vei meidat linja-autoasemalle ja sielta lahdimme samantien bussilla Mahabalipuramiin. Kaiken lukemamme mukaan taman piti olla kiva pieni paikka, jossa on hienoja kivikaiverruksia ja lohkareita, mutta paaosin tama on vaikuttanut vain Goalta pienoiskoossa. Paljon turisteja paivaretkella Chennaista, kaupustelijoita, rihkamaa, typeria “intiavaatteita” ja jopa supermarketti. Toivottavasti nuo nahtavyydet ovat lupausten vaarti, mutta muuten halutaan pois, pois, pois…
Juuri asken ostettiinkin jo junalippu, mutta ei kerrota viela mihin.. heh-heh..
Tursariterveisin,
Maiju ja Mikko